Mannerheim, hakaristi ja antisemitismi

Paavo Ahonen kommentoi Vartijassa Helsingin Sanomissa 16.7.2025 ollutta haastatteluani (maksumuurin takana).  Se koski juuri ilmestyneen kirjani Hakaristin historia (SKS Kirjat 2025) Mannerheimin antisemitismiä koskevia mainintoja. Hakaristitutkimusta tehdessäni tosiaankin tarkastelin myös symbolin käyttöön 1870-luvulta alkaen liittyneitä juutalaisuuteen negatiivisesti tai vihamielisesti kytkeytyneitä tulkintoja. Yhtenä sivujuonteena kirjassani pohdin joistakin Mannerheimin yksityiskirjeistä löytämiäni antisemitistisiä vivahteita.

Ahosen asiantunteva tulkinta antisemitismin luonteesta vastaa monilta osin vähäisempään asiantuntemukseen perustuvaa omaa tulkintaani. Ahosen mukaan “on mahdollista, että tällaisten vuonna 1914 esitettyjen ajatusten juuret löytyvät Keski-Euroopan sijaan venäläisestä propagandasta”. Kirjassani toteankin, että Mannerheimin joidenkin näkemysten juuria voinee jäljittää ainakin ns. Siionin viisaitten väärennettyihin pöytäkirjoihin, jotka levisivät Venäjällä vuosisadan alussa ja joiden väitteisiin oletan Mannerheiminkin ainakin epäsuorasti tutustuneen. Antisemitismiä tihkuvien väärennösten leviämistä voinee pitää esimerkkinä varhaisesta venäläisestä disinformaatiokampanjasta, joka ilmeisesti ainakin osittain tehosi myös Mannerheimiin. Toki taustalla voi olla myös muita eurooppalaisia ja suomalaisia vaikutteita.

Ahonen toteaa, että kirjassani esittelemäni kirjelöydöt “ovat uusia mutta eivät oikeastaan yllättäviä”. Asian yllättävyys ei minulle ollut ensisijaisesti siinä, että Mannerheim voisi ilmentää aikansa ja yhteiskuntaluokkansa ennakkoluuloja. Erityisen yllättävänä pidin sitä, että Suomen historian kenties tutkituimman henkilön antisemitistiset muotoilut eivät ole juurikaan nousseet esiin. Hämmästystäni lisäsi se, että tarkkaan ottaen ne itse asiassa eivät ole uusia, sillä ne ovat olleet julkisesti saatavilla. Esimerkiksi vuoden 1914 kirjeen löysin Eleonora Joffen mainiosta kirjasta Mannerheim: Chevalier-kaartin kasvatti (Otava, 2005). Siinä Mannerheim kertoo Maria Lubomirskalle, että ”kaiken tämän [tuhoamisen] takana ovat juutalaiset ja aineelliset edut” ja että ”maita tuhoutuu ja valtakuntien rajat muuttuvat mutta kaikesta tästä hyötyvät aina juutalaiset”.

Mannerheimin suhteesta juutalaisiin mainitaan suomalaisissa keskusteluissa toistuvasti hänen itsenäisyyspäivänä 1944 tekemänsä merkittävä vierailu Helsingin synagogaan. Kerta toisensa jälkeen olen nähnyt viitteitä Mannerheimin toimintaan 1940-luvulla osoituksena hänen periaatteellisesta ystävällismielisyydestään juutalaisia kohtaan. Joissakin sodanaikaisissa kirjeissään hän myös puolusti Suomen juutalaisia sotilaita Saksan mahdollisesti vaatimien luovutusten uhatessa. Lisäksi hän kielsi kansallissosialistien hyväksymisen ulkomaalaisina vapaaehtoisina Suomen asevoimiin.

Omiin silmiini ei näistä toimista keskusteltaessa ole osunut pohdintoja siitä, miten hänen aiempien antisemitististen muotoilujensa merkitystä tulisi tässä valossa tulkita. Ehkä sellaisia pohdintoja jossain onkin, ja Suomen historian tutkimuksen aloittelevana noviisina en vain ole niitä löytänyt. Olen keskustellut asiasta useiden Mannerheimia syvällisesti tutkineiden kollegojen kanssa ja saanut vaikutelman, että kyseisiin kohtiin kirjeistä tosiaankaan ei ole juurikaan kiinnitetty huomiota.

Itse en ole löytänyt viitteitä antisemitististä piirteistä Mannerheimin 1940-luvun ajattelussa. On myös muistettava, että kirjani keskittyy hakaristisymbolin historiaan ja Mannerheim on siinä vain sivujuonne. Rajallisen aineistoni perusteella uskaltaudun kirjassani arvelemaan, että Mannerheimin ilmaisema ajattelu esimerkiksi saksalaista kansallissosialismia ja Hitlerin luonnetta kohtaan muuttui 1930-luvun aikana aiempaa kielteisemmäksi, vaikka hänellä oli jo aiemmin monenlaisia varauksia Saksan suhteen. Ihmiset muuttuvat. Toisaalta heidän sisäisiä vaikuttimiaan on vaikea tutkia. Suomalaisen antisemitismin historian tutkimista vaikeuttaa sekin, että osa kuvaamani aikakauden kirjeistä ja muusta materiaalista on poltettu takassa tai muutoin hävitetty, erityisesti sen jälkeen, kun Stalingradin käänteen jälkeen Saksan tappio toisessa maailmansodassa alkoi vaikuttaa ilmeiseltä.

Antisemitismin määritteleminen ja tutkijan vastuu

Ahonen viittaa tutkijan vastuuseen kommentoidessaan sitä, että Helsingin Sanomien jutussa totean yllä siteeraamastani Mannerheimin muotoilusta, että ”lienee selvää, millä tavoin tämä on antisemitististä.” Ahonen jatkaa, että “kun kyse on vielä aiemmin analysoimattomasta aineistosta, joka liittyy viimeisinä vuosina huomattavasti muuttuneeseen tutkimusalueeseen, ei tutkijan ei pitäisi siirtää vastuuta kuulijalle/lukijalle”. Tässä Ahonen on suurelta osin oikeassa. Kirjassani totean, että “näkemys edustaa klassista antisemitististä ajattelua, jossa juutalaiset esitetään sotien ja yhteiskunnallisen tuhon taustavoimana sekä aineellisten hyötyjen tavoittelijoina”. Sen enempää en siinä suoraan keskity erilaisiin antisemitismin määritelmiin, joista nykyisinkin kiistellään.

Väitteeni Mannerheimin muotoilujen antisemitismistä mahtuu esimerkiksi sekä International Holocaust Remembrance Alliance IHRA:n että sille vaihtoehdoksi tehdyn Jerusalemin julistuksen määritelmiin antisemitismistä. Vaikka näiden vaikutusvaltaisten määritelmien välillä on joitakin jännitteitä erityisesti Israel-kritiikin antisemitistisyyden suhteen, monista klassisista perusasioista ne ovat paljolti samaa mieltä.

IHRA:n mukaan antisemitismiä on esimerkiksi stereotyyppisten väitteiden esittäminen juutalaisista, erityisesti jos se sisältää oletuksen juutalaisista vallankäyttäjinä, jotka kontrolloivat mediaa, taloutta, hallituksia tai muita yhteiskunnan instituutioita. Tällaisen oletuksen Mannerheim vaikuttaa muotoilleen kirjeessään.

Jerusalemin julistuksen mukaan nimenomaan klassisessa antisemitismissä juutalaiset kytketään pahan voimiin. Sen tyypillisenä muotona määritelmän mukaan on juutalaisten näkeminen vallankäyttäjinä ajamassa omaa yhteistä agendaansa muiden kustannuksella. Tälläkin perusteella Mannerheimin muotoilua voi pitää antisemitistisenä, klassisena sellaisena.

Entä piileekö Mannerheimin tekstien määrittelyssä antisemitistisiksi anakronismin vaara? Käyttääkö tutkija nykyajan käsityksiä antisemitismistä holtittomasti, jos määrittelee niiden kautta vuosisadan takaisia puheita antisemitistisiksi? Kysymys on metodologisesti tärkeä, ja kirjassani pohdin anakronismin ongelmaa. Antisemitismin kohdalla on ilmeistä, että sekä asia itsessään että myös termi antisemitismi oli jo tuolloin osa julkista keskustelua. Ymmärtääkseni nuo yllä siteeraamani kohdat antisemitististä stereotypioista juutalaisista vallankäyttäjistä olivat pääpirteiltään osa antisemitismin käsitettä silloinkin. Kyse oli nimenomaan klassisesta antisemitismistä. Mannerheimille tuli vuoden 1914 jälkeen myös vaikutteita uudemmasta antisemitismin muodosta, jonka keskeiseksi kohteeksi tuli ns. juutalais-bolševismi.

Juutalais-bolševismi

Ahonen tuo myös toiseen käyttämääni kirjeenvaihtoon tarpeellisen kontekstin. Vuonna 1920 Akseli Gallen-Kallela kirjoitti Mannerheimille juutalaisista, jotka heiluttavat ”marsalkansauvojaan bolševismin korkeimman neuvoston takana”. Mannerheim vastasi uskovansa kaikkien kohta joutuvan ”työkaluiksi juutalaisten käsissä”. Aivan kuten Ahonen kuvailee, kyse oli ainakin osittain nimenomaan juutalais-bolševismiksi kutsutun ilmiön kommentoinnista. Kirjassani käsittelen ilmiötä monessa sellaisessa yhteydessä, joissa pohdin suomalaisten ja saksalaisten hakaristisymbolin käyttäjien aatteellisia eroja ja yhtäläisyyksiä. Yksi itseäni eniten hämmästyttävistä varsinaisista omista löydöistäni on, miten laajasti suomalaisessa julkisuudessa jo esimerkiksi kyseisenä vuonna 1920 keskusteltiin hakarististä juutalaisvihaajien merkkinä. Esimerkit tulivat yleensä Saksasta, joskus Baltiasta.

Antisemitismiä ja antikommunismia yhdistävä puhe juutalais-bolševismista kytki toisiinsa kahden monien puhujien vieroksuman ryhmän – juutalaisten ja kommunistien – demonisointia. Sitä levitettiin laajalti erityisesti laitaoikeistolaisessa propagandassa 1920-luvulta lähtien. Ilmiötä hyödynsivät muun muassa Saksan kansallissosialistit, ja se vaikutti myös muun Euroopan poliittiseen retoriikkaan. Suomessa sen ilmenemismuotoja näkyi esimerkiksi oikeistoradikaalissa lehdistössä ja asevelipolitiikassa. Se oli läsnä, kohtalaisen maltillisesti, myös Gallen-Kallelan ja Mannerheimin kirjeenvaihdossa vuonna 1920. En ole kuitenkaan löytänyt suoria viitteitä siitä, että Gallen-Kallela tai Mannerheim olisivat perustelleet nimenomaan hakaristin käyttöään antisemitistisillä argumenteilla.

Suomessa kansallisten suurmiesten antisemitismistä keskusteleminen on ollut vähäisempää ja yksiulotteisempaa kuin esimerkiksi Britanniassa. Winston Churchillin 1920-luvulla ilmaisemat näkemykset antavat kuvan antisemitismin ristiriitaisuuksista. Hän puhui hyvästä sionismista ja pahasta juutalais-bolševismista, joka hänen mukaansa uhkasi länsimaista sivilisaatiota. Churchillin esimerkki osoittaa, miten arvostettujenkin johtajien mahdollisesti antisemitistisistä asenteista voidaan keskustella julkisesti. Brittiläisessä historiankirjoituksessa tätä ei ole vaiettu vaan käsitelty osana henkilöhistorian ristiriitaisuuksia.

Suomessa vastaava keskustelu on ollut melko vähäistä. Mannerheimin osalta kyse ei ole siitä, että Mannerheimin sankarillisuus olisi kyseenalaistamatonta. Häntä on kritisoitu ja joskus pilkattukin monenlaisista asioista. Hänen antisemitistisistä ilmaisuistaan ei Suomessa kuitenkaan ole puhuttu juuri lainkaan. Suomalaisessa muistipolitiikassa on hiukan yleisemminkin ollut pitkään vaikenemista ja kiemurtelua Suomen historian antisemitististen ulottuvuuksien suhteen. Viimeaikainen tutkimus on tosin muuttanut hiukan tilannetta, mistä yhtenä esimerkinä ovat monet Ahosen omat julkaisut.

Lopuksi

Olisi auttamattoman yksinkertaistavaa typistää Mannerheimin suhde juutalaisuuteen hänen yksityiskirjeissään ilmaisemiinsa stereotyyppisiin näkemyksiin juutalaisista. Samalla on kiinnostavaa, miten vähälle huomiolle antisemitistiset ulottuvuudet Suomen historian kenties tutkituimman hahmon luonnehdinnoissa ovat jääneet. Tavallaan Mannerheim on Suomen historiassa hiukan kuin hakaristi. Molempia voi pitää ensisijaisesti Suomen kansallismielisen historian symboleina. Molempiin liittyviä Suomen itsenäisyyden ensimmäisten vuosikymmenten rotunationalistisia vivahteita on yleensä tulkittu joko historiapoliittisen lempeästi tai ei lainkaan.

Antisemitismistä on hyvä keskustella erilaisissa yhteyksissä ja selkein käsittein. Sitä esiintyy nykyisinkin monenlaisten liikkeiden liepeillä. Julkinen keskustelu siitä lähtee usein epäanalyyttiselle laukalle, vaikka olen huomannut esimerkiksi Vartija-lehdessä olevan myös monipuolista ja tiedeperustaista pohdintaa nykyisen antisemitismin merkityksistä. Oma tutkimukseni ei Mannerheimin osalta pohdi juurikaan käytännön merkitystä nykyhetkelle. Siltä osin toki, että välttelevä suhtautuminen Mannerheimin antisemitistisiin piirteisiin jatkuu osittain vieläkin. Sen sijaan pohdin paljonkin hakaristin kaltaisten symbolien merkitystä nyt ja tulevaisuudessa.

Hakaristillä on vieläkin monin paikoin vahva kytkös antisemitismiin ja rotuvihaan. Useissa maissa on eräänlaisia muistilakeja, jotka rajoittavat symbolin käyttöä. Toisaalta esimerkiksi Intian voimistuminen maailmanpolitiikassa tarkoittaa, että intialaisen pyhän hakaristisymbolin käytön salliminen otetaan aiempaa paremmin huomioon, kun länsimaissa laaditaan lakeja tai julistuksia hakaristin käytön kieltämiseksi tai rajoittamiseksi. Intiassa olen kohdannut näkemyksiä, että länsimainen hakaristi on risti, minkä paljastaa jo sen nimikin, Hakenkreuz, croix gammé jne. Siis kristillinen eli länsimainen symboli, joka on Intiassa kohtaamieni argumenttien mukaan lännessä pilattu, kun taas intialaisten swastika kuvastaa onnea ja pyhyyttä.

Miten sosiaalisen median alustojen algoritmiavusteiset portinvartijat luokittelevat erilaisia hakaristejä? Milloin se on syytä leimata kansallissosialistiseksi, vaikkapa Googlen kuvapalvelussa tekstilaatikon varoituksella, että symboli saattaa olla laiton? Entä milloin on kyse viattomasta erillishakarististä? Liberalismin marinoimassa mielessäni saksalaistyyppiset symbolikiellot rajoittaisivat liikaa sananvapautta. Historiallisen muistin hankalistakin asioista tarvitaan avointa keskustelua, eikä sitä ole mielestäni syytä liiaksi rajoittaa symbolien tai historiapoliittisten tulkintojen, vaikkapa holokaustista, rikosoikeudellisilla kielloilla. Sellaiseen keskusteluun hakarististä on moneksi, hiukan kuin Mannerheimistäkin.

Kirjallisuutta

Ahonen, Paavo. “Mannerheimin antisemitistiset näkemykset eivät olleet yllätys”. Vartija 18.7.2025.

International Holocaust Remembrance Alliance (IHRA). “Working definition of antisemitism”. https://holocaustremembrance.com/resources/working-definition-antisemitism

Jerusalem Declaration on Antisemitism. https://jerusalemdeclaration.org

Joffe, Eleonora. Mannerheim: Chevalier-kaartin kasvatti. Otava, 2005.

Teivainen, Teivo. Hakaristin historia. SKS Kirjat, 2025.

Artikkelikuvassa Teivo Teivainen tarkastelee hakaristiä, joka sijaitsee Pohjoisrantaan 1928 rakennetun Kiholinnan edessä. Kuva: Jaakko Jaskari/Jaskari Worldwide.