Maailma ei ole helppo paikka meille kenellekään

Kun kaksi viisasta naista, jotka eivät tunteneet toisiaan entuudestaan muuten kuin julkisuuden henkilöinä, päättivät ryhtyä kirjeenvaihtoystäviksi, syntyi kirja. Sirpa Kähkönen ja Mari Leppänen kirjoittavat hyvin avoimesti ja rehellisesti peilaten omaa elämäänsä kirjassaan Kirjeitä läsnäolosta. Teos ei ole tietokirja eikä siinä ole suunniteltua juonta, mutta siinä on tarina, heidän tarinaansa.

Teoksen kirjeenvaihtoa on käyty tammikuulta 2023 syyskuulle 2025. Kirjan valmistumiselle ei ole luotu paineita. Sopimus naisten välillä on, että kirjeeseen vastataan, kun ehditään. Tarkoituksena oli jopa kirjeenvaihdon aikana oppia hitautta. Saapuneeseen kirjeeseen, kuten kaikkeen muuhunkaan maailmassa, ei pidä reagoida heti, he kirjoittavat. Ajan annetaan kulkea hätääntymättä, taukoa vastaamisessa ei tarvitse pyytää anteeksi. Kirjeiden välillä on joskus pitkiäkin taukoja. Silloinkin he kuitenkin kantoivat toistensa ajatuksia mukanaan odottaen seuraavan kirjeen syntymistä. Kirjeenvaihtotoverin elämässä voi olla läsnä olemalla läsnä omissa kirjeissään.

Alkusanoissaan he toteavat, että kirjoittaminen on heille maailmassa olemista. Kirjeenvaihdon aikana heiltä molemmilta ilmestyi omat kirjat. Leppäsen Kuulun tähän maisemaan: sanoja luottamuksesta ja rohkeudesta palkittiin vuoden kristillisenä kirjana. Kähkösen 36 uurnaa: Väärässä olemisen historiasta –teos sai Finlandia-palkinnon. Kirjeenvaihdossaan he jakavat kokemuksiaan oman matkan sanoittamisen vaikutuksesta. Leppänen avusti myös Johanna Venhoa tämän kirjoittaessa elämäkerrallista Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa, joka julkaistiin myös kirjeenvaihdon aikana.

Heitä molempia yhdistää kristinusko, ja keskustelu sen ympärillä on heille molemmille opettavaista. Teologian ja filosofian maisteri Mari Leppänen vihittiin helmikuussa 2021 Turun arkkihiippakunnan piispaksi. Polku tähän elämänmittaiseen tehtävään ei ole ollut helppo: hän on nainen ja saanut kristillisen kasvatuksensa lestadiolaisessa yhteisössä. Ulkopuolisuuden tunne on hänen elämässään tuttua, jopa yksi hänen hengellisyyden peruskokemuksiaan, hän kirjoittaa. Vanhemmiltaan hän on kuitenkin oppinut mallin tarkkailla asioita uskonnontutkijan silmin. Se auttaa häntä kestämään ja ymmärtämään helpommin joskus jopa väkivaltaista ja vahingollista hengellistä ilmapiiriä. Leppänen kirjoittaa, kuinka hän saa joskus henkilökohtaista palautetta, että hän ei puhu tarpeeksi Jeesuksesta. Häntä surettaa, kuinka nämä ihmiset kaipaavat tiettyjä koodisanoja, muuten kaikki on vierasta ja väärää. Hänelle usko ei ole oppijärjestelmä tai tietoa vaan ennen kaikkea luottamusta.

Myös Sirpa Kähkösellä löytyy lestadiolaisuutta hänen juuristaan. Hänen isoisänsä on kertonut, kuinka sisarusparvi puettiin säännöllisesti siistiksi kirkkoon ja kuinka kasvatus oli ankaraa. Tämän kovuuden ja ankaruuden Kähkönen kokee periytyneen myös omaan lapsuuteensa. Vasta lukion psykologian tunnilla hän ymmärsi, että on normaalia kyseenalaistaa vanhempien ohjeita. Kähkösen isoisälle veljineen kommunismi tuli kristinuskon tilalle ihmisen pelastajaksi – ja sitten aate pettikin heidät. Neuvostoliittoon kadonneiden sukulaisten tuoma suru on ollut Kähkösen lapsuudessa vahvasti läsnä. Kähkönen on eronnut kirkosta murrosikäisenä mutta liittynyt nyt myöhemmällä keski-iällä takaisin. ”Kun uskon tuntu oli tullut vahvaksi”, hän kirjoittaa. Hän pohtii, kuinka usko Jumalaan on mahdollisesti ollut aina hänessä, mutta suhde kirkkoon on perheen taustan vuoksi ollut vaikeampi. Miksi kirkko ei puolustanut sisällissotaan liittyneitä nuoria? Kun aseet olivat vaienneet, eikö kirkon olisi pitänyt vastustaa koston kierrettä ja asettua rukoilemaan armahduksen puolesta?

Kähköselle usko on valoa, lämpöä, iloa ja lohtua. Kirkossa käyminen vastaa johonkin hänen syvään tarpeeseensa. Hän kirjoittaa, että hänelle kenties syvin kokemus uskosta liittyy kykyyn hyväksyä myös kärsimys osaksi elämää, sitä hän ei voi väistää eikä paeta. Kähkönen kuvailee sitä elämän paradoksina, että hyväksymällä kärsimyksen osaksi elämäänsä uskominen tuo hänelle onnen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että hän hyväksyisi kärsimyksen tuottamisen luonnolle tai toisille ihmisille.

Heidän kirjoittaessaan kirjansa kirjeitä korona-ajan kärsimykset ovat jo takana, mutta Ukrainan sota ja Gazan kärsimykset ajassa läsnä. Venäjän hyökkäys on tuomittu yksituumaisesti, mutta Leppästä puistattaa Gazan ympärillä oleva hiljaisuus tai uskonnollisten ihmisten kovuus. Kuinka Jumalan ”valittu kansa” tai moraalinen velvollisuus suhteessa liberaaliin demokratiaan voisi olla perustelu ihmisten nälkiinnyttämiselle? Leppänen ei voi kuitenkaan arvostella Suomen poliittista johtoa, sillä kirkko ei pysty parempaan. Edes Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispat eivät ole saaneet aiheesta yhtenevää kannanottoa. Leppänen osuu näillä pohdinnoillaan juuri Kähkösen kipupisteeseen suhteessa kirkkoon. Vaiettu on ennenkin, juuri silloin, kun hätää kärsiviä pitäisi auttaa. Leppänen ei halua vaieta ja pohtii samalla, mitä kolumnien kirjoittaminen kuitenkaan auttaa. Mutta Kähkönen kannustaa häntä puhumaan ja kirjoittamaan yrittäen samalla rohkaista itseäänkin uskaltautumaan puhumaan asioista, jotka eivät ole helppoja.

”Maailma ei ole helppo paikka meille kenellekään”, he kirjoittavat. Kun vihan ja pelon ilmapiiri vahvistuu, tarve hiljentymiseen, hengittämiseen ja läsnäoloon korostuu. Kuvaukset ympäröivästä luonnosta ja vuodenajan merkeistä ovat rauhoittavia. Junassa istuvan äidin ajatus päästä kohta silittämään aikuistuvan lapsen kättä on kaunis ja rakastava. Lämpimässä Kreikan yössä käydyt keskustelut luostariin matkanneiden nuorten kanssa huokuvat toivoa ja uskoa hyvään. Läsnäololla on merkitystä niin luonnon keskellä kuin yhteydessä ihmisiin. Kirjeissään he usein viittaavat myös ajatuksiin, joita he ovat saaneet lukemistaan kirjoista. Teoksen lopussa onkin kirjallisuusluettelo kaikista näistä teoksista, jotka kirjeenvaihdossa mainitaan. Lukijana otin myös tämän kiitollisena vastaan.

Heidän kirjeissään kehollisuus kietoutuu usein yhteen mielenrauhan etsinnän kanssa. Pystyin eläytymään yhtä lailla heidän pistelevän kylmiin talviuintipulahduksiinsa kuin hellään veden kosketukseen iltauinnilla heinäkuun helteessä. Leppänen on viehättynyt hiljaisuuden joogasta. Siinä hiljaisuus, liikkeet ja hengellisyys kietoutuvat yhteen ja kokemus on sanaton. Myös tämän aiheen ympärillä käyty keskustelu kirkon piirissä hämmästyttää Leppästä. Kähkönen taas pohtii omaa puuhasteluaan hankkimallaan siirtolapuutarhamökillä, missä ahertelu ja jatkuva liikkeessä oleminen rauhoittavat ja käsien käyttäminen tuntuu hänelle hyvältä. Hänellä liike nostattaa ajatuksia. ”Ne vaeltavat olemuksessa ja sitten käyvät paikoilleen”, Kähkönen kuvailee.

Kähkönen avaa kirjailijan ammatin haasteita, joihin usein liittyy raha. Heidän kirjeenvaihdostansa huokuu huoli muutoksesta kulttuurin ja taiteen arvostukseen. Kähkönen sanoittaa rahoittamisen merkitystä, kuinka ajan hankkiminen on taitelijanuralla ensin keskeisin asia, ja rahalla saa työskentelyaikaa. Lopulta ”täytyy olla aikaa niin paljon, että se muuttuu ajattomuudeksi. Ajattomuus synnyttää taiteen”. Kirjailijan turvattoman työn rinnalle hän on hankkinut uuden koulutuksen suntiona. Leppäsen kirjeet taas kertovat paljon piispan viran haasteista, kuinka helposti siitä voi tulla byrokraattinen ja suorittava työ. Kirjeissään hän jo kertoo ajatuksestaan jäädä virkavapaalle, ensimmäisenä piispana Suomessa, vain saadakseen välillä rauhassa olla se tuntematon henkilö, joka vain saa ottaa vastaan ja täyttää energiavarastojaan. Hän kuvailee hienosti inhimillistä ihmistä tuon viran takana.

Tänä tehokkuutta ihailevana aikakautena tällaisia teoksia tarvitaan, sillä Kirjeitä läsnäolosta saattaa toimia yllyttäjänä lähtemään mukaan tälle hitaalle läsnäolon polulle. Kirjoittajien pohdinnat ovat herättäviä, kuten onko ihmisenä kasvaminen itse asiassa pienentymistä. Vai olisiko kasvaminen lopulta sitä, että ymmärtää olevansa pieni? Myös tämä Leppäsen viisas toteamus sai minut pysähtymään: ”Kun ihanteet ympärillä ovat korkeita, apua on vaikea pyytää ja joskus mahdotonta saada.”  Kirja koskettaa ja antaa paljon mietittävää.

Arvioitu teos: Sirpa Kähkönen & Mari Leppänen, Kirjeitä läsnäolosta. SKS. 197 s.