Lahjana ääni

Pauliina Vanhatalon proosateoksessa Diiva sohvallani limittyy ainakin kolme kertomusta. Oopperatähti Maria Callaksen (1923–1977) elämäntarina, minäkertojan oma, jokseenkin vaatimattomalle tasolle jäävä lauluharrastus ammattilinjaopiskelijana sekä aviomiehen kautta mukaan tuleva pohjoisen pikkukaupungin rakennushistoria hylätyn ja ränsistyneen elokuvateatterirakennuksen pelastamiseksi.

Kertojan kotiin ostetaan flyygeli: tytär opiskelee musiikkia, ja kertoja itse päättää keski-iässä jatkaa nuorena kesken jääneitä lauluopintojaan. Fantasia-aines tunkee tekstiin kirjoittajan ryhtyessä työstämään kirjaa Maria Callaksesta. Hän keskustelee mielessään maailmankuulun  oopperalaulajattaren kanssa kertoen sitä kautta diivan traagista(kin) elämäntarinaa. Kerrontaidea saattaa vaikuttaa jopa laskelmoidulta tuotesuunnittelulta, eikä ole edes tämän vuoden kotimaisilla kirjamarkkinoilla ainutkertainen; mieleen tulee Raija-Sinikka Rantalan romaani Elli suomalaisesta teatteritaiteilijasta Elli Tompurista (1880–1962), joka yritteli kansainvälistäkin uraa nuorena.

Fantasia-allegoria olisi ehkä sopiva sana luonnehtimaan Vanhatalon romaania. Fantasian puolelle menevät keskustelut Maria Callaksen kanssa, joka tuntuu asuvan kirjoittajan kotona tämän suunnitellessa ja laatiessa hänestä kirjaa. Allegoriaksi teksti liukuu osoittaessaan, kuinka tärkeää eläytyminen on luovassa työssä. Kirjoittajan omat lauluopinnot peilautuvat Callaksen tinkimättömään taitelijaeetokseen tämän kouliessa ääni-istrumenttiaan kautta uran ja jo alle kaksikymmenvuotiaana Ateenan oopperaan kiinnitettynä solistina.

Teos on intiimi kertomus Maria Callaksesta, jonka perheessä tragedia seurasi toistaan kuin muinaiskreikkalaisessa murhenäytelmässä. Marian yksi sisko kuoli 17-vuotiaana syöpään, runoilija-muusikkoveli teki itsemurhan 20-vuotiaana, toisen veljen surmasivat kommunistit Kreikan sisällissodassa. Kolmas veli oli kuollut 3-vuotiaana lavantautiin tai aivokalvontulehdukseen jo ennen Marian syntymää. Mutta jäljelle jäi sisar Yakinthi ja äiti Evangelia, joiden elämää valotetaan kiintoisasti. – On myös 29 vuotta vanhempi aviomies Battista Meneghini, italialainen rakennusalan yrittäjä, joka alkoi hoitaa vaimonsa sopimuksia laulumarkkinoilla päätoimisesti – luovuttuaan osuudestaan perheyrityksessä.

Kuta pitemmälle teos etenee, sitä syvemmälle kirjoittaja pääsee kohteeseensa. Callaksen yllättävä kuolema 53-vuotiaana kerrotaan draaman lakeja noudattaen sisaren näkökulmasta hänelle tulevana puhelinsoittona. Kun teoksessa on ihmisen ääni niin keskeisessä osassa, lukijaa ilahduttaa tarkka havainto Callaksen kiertueesta molemmilla mantereilla 1973–1974. Tallenteet Euroopasta ja Aasiasta, joita on netissä katseltavissa ja joita teoksen laatijakin on havainnoinut, ovat juuri niin hätkähdyttävästi erilaisia kuin kertoja kuvaa.

Ensimmäisissä kiertueen konserteissa Euroopassa primadonnan ääni on kaukana tutusta  säihkeestään, mutta seuraavana vuonna Aasiassa instrumentti soi täyteläisesti, ja laulajatar vaikuttaa olevan kaikin puolin sähköistävässä vireessä. Vanhatalo siteeraakin toisaalla teoksessaan Callaksen toteamusta, ettei laulutaiteilija ole aina samanlaisessa kunnossa. Tokion-esityksessä 1974 Callas on lähes entisessä loistossaan, myös mimiikan ja gestiikan osalta. – Ei ihme, että vielä 1975 suunniteltiin, ja muistan suomalaisissa sanomalehdissäkin uutisoidun, Giacomo Puccinin Toscan tulevaa esitystä Tokiossa nimiosassa Maria Callas, mutta hanke ei valitettavasti toteutunut.

Muutama tarpeeton käännöslaina on jäänyt. Levyn vapauttaminen (release) lienee suomeksi levyn julkaisuluvan antamista. Jotkut italialaiset ja kreikkalaiset sanat on väärin kirjoitettu. Kiitettävän runsas lähdekirjallisuus tarkkoine viitteineen näyttää olevan yksinomaan  englanninkielistä, sille käännettyä tai siitä suomennettua; ranskan-, italian- ja kreikankieliset teokset puuttuvat.

Arvioitu teos: Pauliina Vanhatalo, Diiva sohvallani. S&S 2025.