Kuin koirat veräjästä

Mitä yleensä tapahtuu, jos rahoittava taho toteaa rahoitettavan järjestön syyllistyneen sopimusrikkomukseen? Rahoitus katkaistaan ja pahimmillaan jo myönnetty avustus peritään jälkikäteen takaisin.

Mitä tapahtuu kirkossa, jos järjestö syyllistyy sopimusrikkomukseen? Ei mitään.

Tältä näyttää lopputulos pitkäksi venyneen piispainkokouksen jälkeen, kun julkisuuteen lopulta saatiin tieto kahden lähetysjärjestön (Sley ja Kansanlähetys) kanssa käytyjen ohjauskeskustelujen tuloksista. Kuuleminen käynnistettiin sen jälkeen, kun molempien järjestöjen työntekijöitä vihittiin papeiksi Venäjällä syyskuussa, ja näiden järjestöjen toiminnassa katsottiin tapahtuneen sopimusrikkomus lähetystyön perussopimuksen ja Yhteinen todistus -asiakirjassa esitettyjen toimintaperiaatteiden suhteen. Sleyn kohdalla tämä oli jo toinen sopimusrikkomus samanlaisesta syystä, mutta toistuvakaan sopimusrikkomus ei näemmä johda sanktioihin.

***

Piispainkokous kysyi järjestöiltä, mikä oli pappisvihkimysten todellinen motiivi. Pyrittiinkö niillä kiertämään kirkkolainsäädännön mukaista pappisvihkimysprosessia Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa?

Järjestöjen antama vastaus oli kielteinen. Niiden mukaan pappisvihkimykset liittyivät järjestöjen haluun auttaa yhteistyökirkkoaan Inkerin kirkkoa. Vastaus on ontuva, koska piispojenkin huomion mukaan opetustehtävät Inkerin kirkossa eivät edellytä pappisvihkimystä.

Kansanlähetyksen nyt papiksi vihityt työntekijät Jarkko Haapanen ja Santeri Marjokorpi on sitä paitsi vihitty diakoneiksi Inkerin kirkossa vuonna 2019 eli samana vuonna kuin aloittivat opettamisen Kelton teologisessa instituutissa. Diakonit voivat Inkerin kirkossa toimia papillisissa tehtävissä. Suomen ev.-lut. kirkko ei kuitenkaan tunnusta Inkerin kirkon diakonin virkaa pappisviraksi. Inkerissä diakonivihkimys siis riittäisi papillisiin tehtäviin, mutta Suomessa ei. Tämä selittää halun saada myös pappisvihkimys: ei Inkerin kirkon tarpeet vaan pappina toimiminen Suomessa.

Järjestöt harrastavat kaksoisviestintää vihkimyksiä perustellessaan. Virallisessa vastauksessa piispoille esille tuotiin vain altruistiset motiivit pienen veljeskirkon auttamisesta. Muualla julkisuudessa kerrotaan asian toinenkin puoli. Näin kertoi Seurakuntalaisessa pappisvihkimyksessä avustanut Kansanlähetyksen lähetysjohtaja Daniel Nummela:

”Nummela myöntää, että myös Suomen kirkollisella tilanteella on vaikutusta:

– Samaan aikaan, kun Inkerin kirkko on pyytänyt opetus- ja saarnatukea, samalla me saamme lisää työntekijöitä, joilla on pappisvirka. Tästä on hyötyä sekä Inkerin kirkolle että järjestöille. Vihityt tulevat toimittamaan papillisia tehtäviä myös Suomessa, ainakin jossain määrin.”

Radio Dein debatissa toinen Kansanlähetyksen työntekijä myönsi saman kysyttäessä, oliko oleellisempi motiivi Inkerin kirkon auttaminen vai pappien saaminen Suomen työhön:

”Se on win-win-situation eli molemmat. Voimme palvella Inkerin kirkkoa ja sitten saadaan pappeja näihin suomalaisiin järjestöihin. Tämä hyödyttää molempia, eikä siinä ole mitään sen kummempaa, itsekin Inkerin kirkon pappisvihkimyksen äskettäin saanut Santeri Marjokorpi tunnustaa.” 

Todellisuudessa mitään win-win-tilannetta ei pitäisi olla. Ulkomaisessa kirkossa papiksi vihityllä ei ole oikeutta toimittaa Suomessa papillisia tehtäviä muuta kuin yksittäistapauksissa. Inkerin kirkon papit eivät siis voi toimia omien järjestöjensä messuyhteisöjen pappeina tai toimittaa kasteita, vihkimisiä tai hautaan siunaamisia – teoriassa. Käytännössä tätä kuitenkin tapahtuu. Piispainkokouksen paperissakin mainitaan, että tulkinta yksittäistapauksista on ollut väljä. Kuinka asiaa voisi edes valvoa, kun nämä papit eivät ole kenenkään piispan kaitsennassa? Entä millaisen viestin antaa se, että kasvava osa kirkkomme lähetysjärjestöissä työskentelevistä papeista ei ole oman kirkkomme pappeja?

Pappisoikeuksia Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ulkomailla vihittyjen järjestöpappien on turha haaveilla saavansa. Se tuli selväksi jo seitsemän vuotta sitten, kun piispainkokous käsitteli Keniassa vihityn Sleyn työntekijän Martti Haverisen tapausta. Tuolloin korjaavaksi toimenpiteeksi ehdotettiin sitä, että Haveriselle anottaisiin pappisoikeuksia Suomessa. Samassa yhteydessä piispat kuitenkin painottivat, että tämän tulee olla yksittäistapaus, jonka toistuminen ei ole hyväksyttävää. ”Kirkkomme päätöksiä ei tule kiertää hakemalla pappisvihkimystä toisesta luterilaisesta kirkosta ja synnyttämällä samalla jännitteitä luterilaisen kommuunion sisällä” ilmaisivat piispat (piispainkokous 6/2017).

***

Piispainkokouksen päätöksen mukaan järjestöillä on neljä kuukautta aikaa osoittaa ryhtyvänsä korjaaviin toimenpiteisiin ennen lopullista päätöstä asiassa. Tämä on sinällään kohtuullista, mutta päätöksessä esitellyt niin sanotut korjaavat toimenpiteet eivät korjaa yhtään mitään. Niissä ei käsitellä vihkimyksen aiheuttamaa haittaa Suomen ja Inkerin kirkkojen välillä tai hajaannusta, jota se edistää Suomen ja Inkerin (ja jopa Japanin!) luterilaisissa kirkoissa. Niissä ei käsitellä jo vihittyjen pappien asemaa kirkossamme.

Kaikki korjaavat toimenpiteet koskettavat vain potentiaalisten tulevien tilanteiden järjestelyjä. Järjestöjen ei tarvitse tehdä mitään muutoksia nykyisissä toimissaan tai kannanotoissaan, vaan ainoastaan odotella, että neljä kuukautta on kulunut. Sen jälkeen piispainkokous tulee katsomaan, että korjaavat toimenpiteet on suoritettu ja järjestöt saavat säilyttää lähetysjärjestöstatuksensa.

Niin sanotut korjaavat toimenpiteet kohdistuvat siis potentiaalisiin tuleviin pappisvihkimyksiin ulkomaisissa kirkoissa. Suunnitelmia niistä oli jo vireillä molempien järjestöjen työntekijöiden osalta, mutta suunnitelmat keskeytettiin kurinpitomenettelyn ajaksi. Järjestöjen hallituksilta odotetaan nyt sitoutumista siihen, että tällaiset pappisvihkimyssuunnitelmat saatetaan kirkon lähetystyön toimikunnan ja piispainkokouksen käsiteltäviksi jo ennen kuin mitään vihkimykseen liittyviä toimenpiteitä tai päätöksiä on tehty.

Rima on laskettu niin alas, että järjestöillä ei pitäisi olla vaikeuksia sitoutua tähän. Toki on olemassa teoreettinen mahdollisuus, että järjestöjen hallitusten antamia vastauksia piispainkokoukselle ei pidettäisi riittävinä. Siinä tapauksessa piispainkokous esittäisi kirkolliskokoukselle, että järjestöjen asema lähetysjärjestöinä purettaisiin. Uuteen kirkolliskokoukseen valittavat edustajat olisivat silloin ratkaisijoina marraskuun istuntoviikolla.

Edellisen sopimusrikkomuksen, Kenia-kohun, aikana järjestöt oppivat, että pappisvihkimys ulkomailla ei ole ok, jos vihityllä ei ole mitään siteitä kyseiseen kirkkoon. Niinpä viimeisintä vihkimystä Inkerin kirkossa järjestöt pyrkivät perustelemaan sillä, että vihityillä on tosiasiallinen vokaatio Inkerin kirkkoon. Uusi oppimiskokemus oli se, että 10 % etätyö ei ole riittävä vokaation peruste.

Jos järjestöt eivät enää itse saa edistää tällaisia vihkimyksiä ulkomaisissa kirkoissa, niin näemmekö kenties tulevaisuudessa vihkimyksiä, jotka ovat tulleet järjestöille kuin faksi Jäätteenmäelle; pyytämättä ja yllätyksenä? Sellaisesta on viitteitä järjestöjen vastauksissa kysyttäessä, miksi Inkerin kirkon kirkkohallituksen pöytäkirjassa oli päätös uusien pappisvihkimysprosessien käynnistämisestä syyskuun vihkimyksen lisäksi. Emme tienneet, työntekijät olivat toimineet oma-aloitteisesti, kuului vastaus. Hupsista, vihittiinkö jossain pappeja? Sori siitä. Paheksuntaa tästäkin seuraisi, mutta nyt on jo kahdesti testattu, että mitään todellisia seuraamuksia vihkimyksistä ulkomailla ei järjestöille tule. Koirat haukkuvat ja karavaani kulkee.

Lähetysjärjestöille piispainkokouksen päätös on erävoitto. Kirkolle se on imagotappio.

Koska koko sopimusrikkomus kietoutui naisten pappeuden vastustamisen ympärille, olisi todellinen korjaava toimenpide ollut tämä:

Yhteistyön sujuvuuden varmistamiseksi järjestöt ilmaisevat sitoutuvansa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätöksiin pappisvirasta ja osoittavat käytännön toimin tekevänsä yhteistyötä kaikkien pappien kanssa sukupuolesta riippumatta.  

Yllä oleva lause on näkökulman mukaan joko itsestään selvä lähtökohta tai aivan liian radikaali vaatimus. Kirkon johdolle se on valitettavasti jälkimmäistä; kirkkopoliittinen miinakenttä, jolle ei suin surminkaan haluta astua.

Artikkelikuvassa kaksi koiraa, jotka ovat ehkä juuri päässeet veräjästä. Lähde: Peter Wadsworth (Flickr)/Creative Commons BY 2.0.