Koirat. Lähde: CC BY 2.0.

Kuin koirat veräjästä

Mitä yleensä tapahtuu, jos rahoittava taho toteaa rahoitettavan järjestön syyllistyneen sopimusrikkomukseen? Rahoitus katkaistaan ja pahimmillaan jo myönnetty avustus peritään jälkikäteen takaisin.

Mitä tapahtuu kirkossa, jos järjestö syyllistyy sopimusrikkomukseen? Ei mitään.

Tältä näyttää lopputulos pitkäksi venyneen piispainkokouksen jälkeen, kun julkisuuteen lopulta saatiin tieto kahden lähetysjärjestön (Sley ja Kansanlähetys) kanssa käytyjen ohjauskeskustelujen tuloksista. Kuuleminen käynnistettiin sen jälkeen, kun molempien järjestöjen työntekijöitä vihittiin papeiksi Venäjällä syyskuussa, ja näiden järjestöjen toiminnassa katsottiin tapahtuneen sopimusrikkomus lähetystyön perussopimuksen ja Yhteinen todistus -asiakirjassa esitettyjen toimintaperiaatteiden suhteen. Sleyn kohdalla tämä oli jo toinen sopimusrikkomus samanlaisesta syystä, mutta toistuvakaan sopimusrikkomus ei näemmä johda sanktioihin.

***

Piispainkokous kysyi järjestöiltä, mikä oli pappisvihkimysten todellinen motiivi. Pyrittiinkö niillä kiertämään kirkkolainsäädännön mukaista pappisvihkimysprosessia Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa?

Järjestöjen antama vastaus oli kielteinen. Niiden mukaan pappisvihkimykset liittyivät järjestöjen haluun auttaa yhteistyökirkkoaan Inkerin kirkkoa. Vastaus on ontuva, koska piispojenkin huomion mukaan opetustehtävät Inkerin kirkossa eivät edellytä pappisvihkimystä.

Kansanlähetyksen nyt papiksi vihityt työntekijät Jarkko Haapanen ja Santeri Marjokorpi on sitä paitsi vihitty diakoneiksi Inkerin kirkossa vuonna 2019 eli samana vuonna kuin aloittivat opettamisen Kelton teologisessa instituutissa. Diakonit voivat Inkerin kirkossa toimia papillisissa tehtävissä. Suomen ev.-lut. kirkko ei kuitenkaan tunnusta Inkerin kirkon diakonin virkaa pappisviraksi. Inkerissä diakonivihkimys siis riittäisi papillisiin tehtäviin, mutta Suomessa ei. Tämä selittää halun saada myös pappisvihkimys: ei Inkerin kirkon tarpeet vaan pappina toimiminen Suomessa.

Järjestöt harrastavat kaksoisviestintää vihkimyksiä perustellessaan. Virallisessa vastauksessa piispoille esille tuotiin vain altruistiset motiivit pienen veljeskirkon auttamisesta. Muualla julkisuudessa kerrotaan asian toinenkin puoli. Näin kertoi Seurakuntalaisessa pappisvihkimyksessä avustanut Kansanlähetyksen lähetysjohtaja Daniel Nummela:

”Nummela myöntää, että myös Suomen kirkollisella tilanteella on vaikutusta:

– Samaan aikaan, kun Inkerin kirkko on pyytänyt opetus- ja saarnatukea, samalla me saamme lisää työntekijöitä, joilla on pappisvirka. Tästä on hyötyä sekä Inkerin kirkolle että järjestöille. Vihityt tulevat toimittamaan papillisia tehtäviä myös Suomessa, ainakin jossain määrin.”

Radio Dein debatissa toinen Kansanlähetyksen työntekijä myönsi saman kysyttäessä, oliko oleellisempi motiivi Inkerin kirkon auttaminen vai pappien saaminen Suomen työhön:

”Se on win-win-situation eli molemmat. Voimme palvella Inkerin kirkkoa ja sitten saadaan pappeja näihin suomalaisiin järjestöihin. Tämä hyödyttää molempia, eikä siinä ole mitään sen kummempaa, itsekin Inkerin kirkon pappisvihkimyksen äskettäin saanut Santeri Marjokorpi tunnustaa.” 

Todellisuudessa mitään win-win-tilannetta ei pitäisi olla. Ulkomaisessa kirkossa papiksi vihityllä ei ole oikeutta toimittaa Suomessa papillisia tehtäviä muuta kuin yksittäistapauksissa. Inkerin kirkon papit eivät siis voi toimia omien järjestöjensä messuyhteisöjen pappeina tai toimittaa kasteita, vihkimisiä tai hautaan siunaamisia – teoriassa. Käytännössä tätä kuitenkin tapahtuu. Piispainkokouksen paperissakin mainitaan, että tulkinta yksittäistapauksista on ollut väljä. Kuinka asiaa voisi edes valvoa, kun nämä papit eivät ole kenenkään piispan kaitsennassa? Entä millaisen viestin antaa se, että kasvava osa kirkkomme lähetysjärjestöissä työskentelevistä papeista ei ole oman kirkkomme pappeja?

Pappisoikeuksia Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ulkomailla vihittyjen järjestöpappien on turha haaveilla saavansa. Se tuli selväksi jo seitsemän vuotta sitten, kun piispainkokous käsitteli Keniassa vihityn Sleyn työntekijän Martti Haverisen tapausta. Tuolloin korjaavaksi toimenpiteeksi ehdotettiin sitä, että Haveriselle anottaisiin pappisoikeuksia Suomessa. Samassa yhteydessä piispat kuitenkin painottivat, että tämän tulee olla yksittäistapaus, jonka toistuminen ei ole hyväksyttävää. ”Kirkkomme päätöksiä ei tule kiertää hakemalla pappisvihkimystä toisesta luterilaisesta kirkosta ja synnyttämällä samalla jännitteitä luterilaisen kommuunion sisällä” ilmaisivat piispat (piispainkokous 6/2017).

***

Piispainkokouksen päätöksen mukaan järjestöillä on neljä kuukautta aikaa osoittaa ryhtyvänsä korjaaviin toimenpiteisiin ennen lopullista päätöstä asiassa. Tämä on sinällään kohtuullista, mutta päätöksessä esitellyt niin sanotut korjaavat toimenpiteet eivät korjaa yhtään mitään. Niissä ei käsitellä vihkimyksen aiheuttamaa haittaa Suomen ja Inkerin kirkkojen välillä tai hajaannusta, jota se edistää Suomen ja Inkerin (ja jopa Japanin!) luterilaisissa kirkoissa. Niissä ei käsitellä jo vihittyjen pappien asemaa kirkossamme.

Kaikki korjaavat toimenpiteet koskettavat vain potentiaalisten tulevien tilanteiden järjestelyjä. Järjestöjen ei tarvitse tehdä mitään muutoksia nykyisissä toimissaan tai kannanotoissaan, vaan ainoastaan odotella, että neljä kuukautta on kulunut. Sen jälkeen piispainkokous tulee katsomaan, että korjaavat toimenpiteet on suoritettu ja järjestöt saavat säilyttää lähetysjärjestöstatuksensa.

Niin sanotut korjaavat toimenpiteet kohdistuvat siis potentiaalisiin tuleviin pappisvihkimyksiin ulkomaisissa kirkoissa. Suunnitelmia niistä oli jo vireillä molempien järjestöjen työntekijöiden osalta, mutta suunnitelmat keskeytettiin kurinpitomenettelyn ajaksi. Järjestöjen hallituksilta odotetaan nyt sitoutumista siihen, että tällaiset pappisvihkimyssuunnitelmat saatetaan kirkon lähetystyön toimikunnan ja piispainkokouksen käsiteltäviksi jo ennen kuin mitään vihkimykseen liittyviä toimenpiteitä tai päätöksiä on tehty.

Rima on laskettu niin alas, että järjestöillä ei pitäisi olla vaikeuksia sitoutua tähän. Toki on olemassa teoreettinen mahdollisuus, että järjestöjen hallitusten antamia vastauksia piispainkokoukselle ei pidettäisi riittävinä. Siinä tapauksessa piispainkokous esittäisi kirkolliskokoukselle, että järjestöjen asema lähetysjärjestöinä purettaisiin. Uuteen kirkolliskokoukseen valittavat edustajat olisivat silloin ratkaisijoina marraskuun istuntoviikolla.

Edellisen sopimusrikkomuksen, Kenia-kohun, aikana järjestöt oppivat, että pappisvihkimys ulkomailla ei ole ok, jos vihityllä ei ole mitään siteitä kyseiseen kirkkoon. Niinpä viimeisintä vihkimystä Inkerin kirkossa järjestöt pyrkivät perustelemaan sillä, että vihityillä on tosiasiallinen vokaatio Inkerin kirkkoon. Uusi oppimiskokemus oli se, että 10 % etätyö ei ole riittävä vokaation peruste.

Jos järjestöt eivät enää itse saa edistää tällaisia vihkimyksiä ulkomaisissa kirkoissa, niin näemmekö kenties tulevaisuudessa vihkimyksiä, jotka ovat tulleet järjestöille kuin faksi Jäätteenmäelle; pyytämättä ja yllätyksenä? Sellaisesta on viitteitä järjestöjen vastauksissa kysyttäessä, miksi Inkerin kirkon kirkkohallituksen pöytäkirjassa oli päätös uusien pappisvihkimysprosessien käynnistämisestä syyskuun vihkimyksen lisäksi. Emme tienneet, työntekijät olivat toimineet oma-aloitteisesti, kuului vastaus. Hupsista, vihittiinkö jossain pappeja? Sori siitä. Paheksuntaa tästäkin seuraisi, mutta nyt on jo kahdesti testattu, että mitään todellisia seuraamuksia vihkimyksistä ulkomailla ei järjestöille tule. Koirat haukkuvat ja karavaani kulkee.

Lähetysjärjestöille piispainkokouksen päätös on erävoitto. Kirkolle se on imagotappio.

Koska koko sopimusrikkomus kietoutui naisten pappeuden vastustamisen ympärille, olisi todellinen korjaava toimenpide ollut tämä:

Yhteistyön sujuvuuden varmistamiseksi järjestöt ilmaisevat sitoutuvansa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätöksiin pappisvirasta ja osoittavat käytännön toimin tekevänsä yhteistyötä kaikkien pappien kanssa sukupuolesta riippumatta.  

Yllä oleva lause on näkökulman mukaan joko itsestään selvä lähtökohta tai aivan liian radikaali vaatimus. Kirkon johdolle se on valitettavasti jälkimmäistä; kirkkopoliittinen miinakenttä, jolle ei suin surminkaan haluta astua.

Artikkelikuvassa kaksi koiraa, jotka ovat ehkä juuri päässeet veräjästä. Lähde: Peter Wadsworth (Flickr)/Creative Commons BY 2.0.


P.Vähäkangas.

Kirjoittaja

Päivi Vähäkangas on teologian tohtori ja Munkkiniemen kirkkoherra.


'Kuin koirat veräjästä' kirjoitusta on kommentoitu

  1. Avatar photo

    4.2.2024 @ 18.45 Klaus Kuurinmaa

    Tasa-arvofanatismissaan evlut kirkko ajaa perinteisen kannan puoltajat ulos, vaikka kristikunnan enemmistö on heidän kannaltaan. Yksisilmäisyys kostautuu nähtävällä tavalla jo Ruotsissa, jossa kirkko on pellen roolissa toivottamassa todelliset fanaatikot suojiinsa eli muslimit. Siinä ei oikeaoppisuuden perään kysellä. Perinteisille voisi suoda omat palveluksensa jne, vähemmistöhän he ovat. Kirkon historia on täynnä oikeauskoisten harjoittamaa väärin ajattelevien vainoa, mikä ei näytä resonoivan nykytilanteessa mitenkään.

    Vastaa

  2. Avatar photo

    4.2.2024 @ 23.06 Timo Pöyhönen

    Nämä järjestöt ovat umpikujassa, koska ne eivät saa näkemyksensä mukaisia pappeja vihityksi Suomen evlut kirkon piirissä toimimaan omien jp-yhteisöjensä piiriin. Vaihtoehdoksi on jäänyt erilaiset kikkailut mutta niiden aika alkaa olla ohi. Minusta ongelma ratkeaisi jos kirkko mahollistaisi myös vanhauskoisten vihkimisen papeiksi ko. järjestöjen tai tulevaisuudessa itsenäisten yhteisöseurakuntien piirissä. En oikein ymmärrä, miksei tällaista mahdollisuutta haluttaisi avata. Kansankirkkoon tulee kuulua erilaisten painotusten hyväksyminen ja rinnakkaiselo.

    Vastaa

    • Avatar photo

      5.2.2024 @ 16.01 Toivo Loikkanen

      Itse mietin myös, voisiko samassa kirkossa olla kaksi erilaista virkakäsitystä. Tai paremminkin, voisiko olla niin, että toisen virkakäsityksen edustajat eivät voisi samassa kirkossa tunnustaa toisen virkakäsityksen virkaa kirkon viraksi. Tämä jälkimmäinen tuntuu aika hurjalta. Jos sallittaisiin ns. vanhan virkakäsityksen hiippakunta tai muu vastaava, se johtaisi myös melkoisiin kysymyksiin saman kirkon sisällä. Tai sitten näiden toiminnot pitäisi olla monilta osin erillään toisistaan. Se taas nostaa edelleen kysymyksiä. Ja miten työlainsäädäntö ja työhön liittyvät säädökset voisivat toteutua.

      Vastaa

      • Avatar photo

        5.2.2024 @ 18.51 Jukka Kivimäki

        Näkisin että käsitteen ”vanha virkakanta” tarkentaminen olisi tarpeellista. Mitä kaikkea siihen sisältyy tai voi sisältyä? Milloin virkakanta muodostaa esteen kirkolliselle yhteydellä sellaiseen kirkkoon, jossa papiksi vihityt naiset toimittavat sakramentteja? Vartailukohdaksi voidaan ottaa Suomen evlut kirkon, Inkerin kirkon, Viron evlut kirkon ja Latvian luterilaisen kirkon keskinäiset kirkolliset yhteydet. Erillainen virkakanta ei ole särkenyt yhteyttä. Suomen evlut lähetyshiippakunta sen sijaan ei ole kirkollisessa yhteydessä omaan kansankirkoomme tai Viron kirkkoon.
        Raja kulkee siis LHPK:n ja edellä mainittujen kirkkojen välissä.

        Vastaa

  3. Avatar photo

    5.2.2024 @ 14.07 Toivo Loikkanen

    Kirjoitin myös asiasta blogissani Kotimaan verkkosivuilla. Yritin kuvata tiiviisti taustat ja loppuun kirjasin ”kehotuksen sanoja”, joilla tilanne muuttuisi paremmaksi kirkon mission toteuttamisen kannalta.
    https://www.kotimaa.fi/blogit/piispainkokous-heratysliikkeet-ja-kirkon-mission-toteuttaminen/

    Vastaa

  4. Avatar photo

    5.2.2024 @ 16.59 Hannu Kuosmanen

    Kirkkoherra Päivi Vähäkangas on kuvannut ja argumentoinut hyvin kahden lähetysjärjestön työntekijöiden pappisvihkimyksen Inkerin kirkossa Venäjällä aiheuttamia toimia Suomessa. Vihkimyksen nostattama itse asiassa yllättävän kiivas reaktio Suomen luterilaisessa kirkossa on syytä kuitenkin asettaa vielä laajempaan yhteyteen. Kysymys ei suinkaan ole vain naispappeudesta ja sen vastustamisesta.

    Liittäisin episodin – jos ei suoraan niin ainakin henkisesti – Venäjän valtion ja ortodoksisen kirkon maailmanlaajaan pyrkimykseen edistää perinteisiä konservatiivisia perhearvoja ja uskonnon roolia Venäjän valtiollisen vaikutusvallan kasvattamisessa.

    Kirkkohistorioitsija, teol.tri Juha Meriläinen on käsitellyt uskonnon ja valtion saumatonta liittoa Venäjällä kirjassaan Putinin alttaripoika. Tein kirjasta laajan arvion Vartijaan 24.11. Sen pohjalta muutama huomio.

    Lähetysjärjestöjen naispappeutta vastaustavien työntekijöiden pappisvihkimys 3.9.2023 ei ehtinyt Meriläisen kirjaan. En kuitenkaan voi olla kytkemättä ajatuksellisesti suomalaisten konservatiivileiriin kuuluvien pappien vihkimystä venäläisessä luterilaisessa kirkossa patriarkka Kirillin edustamaan maailmankuvaan.

    Inkerin kirkolla on syvät juuret ateistisen neuvostoajan ja Stalinin vainoissa: kirkko käytännöllisesti katsottuna tuhottiin, sen jäsenet karkotettiin Siperiaan ja kirkko toimi pahimpina vainojen aikana maan alla maallikoiden varassa. Vasta 1970 luvulla kirkko alkoi saada vähän liikkumatilaa, Petroskoihin perustettiin seurakunta 1970 ja Leningradin Puškinoon 1977.

    Seurasin Kotimaan toimittajana molempien seurakuntien alkuvaiheita hyvin läheltä: jo tuolloin oli selvää, että mitään ei Venäjällä tapahtunut ohi ortodoksisen kirkon ja ilman sen suostumusta – ja myös tukea. En yhtään epäile, etteikö näin olisi myös edelleen.

    Moskovan patriarkka Kirill suhtautuu luterilaisuuteen tunnetusti kielteisesti: raamatunkäännöstyöhön ja kansanopetukseen panostaneessa protestanttisuudessa ihmiskeskeisyys oli hänen mukaansa korvannut eurooppalaisessa maailmankuvassa jumalakeskeisyyden ja yksilön etu yhteisön edun. Meriläisen kirjassaan esittämän havainnon mukaan Kirillin näkemys on se, että protestanttinen teologia nosti yksilönvapauden maallisen elämän korkeimmaksi arvoksi ja levitti näin renessanssin maailmankuvaa laajemmalle eurooppalaiseen ajatteluun.

    Mutta entä tämä piskuinen Inkerin luterilainen kirkko, joka ei hyväksy naispappeutta ja korostaa perinteisiä perhearvoja – kuten se itse asiassa on tehnyt koko olemassaolonsa ajan? Ja joka hoitaa aktiivisesti suhteitaan samanmielisten osaan Suomen luterilaisessa kirkossa.

    Kyllä se sopii aivan hyvin poliittisen ortodoksisuuden kumppaniksi, tietämättään tai tietoisesti. Ja vielä paremmin kumppanuus sopii, kun se juuri nyt pystyy herättämään venäläisen valtiollisen ideologian tavoitteiden mukaista eripuraa läntisten kirkkojen rintamaan. Tässä ideologisessa taistelussa Venäjän kannattaa poimia kaikki pienetkin rusinat pullasta, myös Suomessa.

    Ei nyky-Venäjällä mikään tapahdu sattumalta: sattumaa eivät ole turvapaikanhakijat raja-asemillamme, eivät viisumien myöntämiset Pietarin Pyhän Marian kirkkoon laput silmillä matkustaneille pappiskokelaille, eivät tuen osoitukset perinteisiä perhearvoja puolustaville kansanedustajille.

    Ei se ole sattumaa, eikä sen seurantaa tarvitse mennä Supolta utelemaan, kuten sinisilmäiset lähetysjärjestöjohtajat ovat provosoituneet tekemään.

    Päivi Vähäkangas puhuu kirkkopoliittisesta miinakentästä. Sitä se totisesti on, mutta myös naispappeutta paljon laajemmassa mittakaavassa. Ukrainan sodan varjossa käydään Venäjän johdolla maailmanlaajaa ideologista taistelua kirkkojen sielusta.

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.