Taistolaiset olivat Suomen kommunistisen puolueen radikaalivähemmistösiipi ja täysin uskollisia Kremlille. Unelma kommunistisesta utopiasta sai monet 1970-luvun nuoret mukaan barrikadeille vaatimaan maailmanvallankumousta. Sosialismin voitto kapitalismista tapahtuisi Neuvostoliiton ohjaamana, ja tämän puolesta he liehuttivat kaduillamme sirpillä ja vasaralla koristettuja punaisia lippuja.
Kirjailija ja entinen taistolainen Lauri Hokkanen kertoo tästä uusimmassa teoksessaan Kommunismin teloitettu untelma – Seppo Toiviaisen elämä ja tragedia (2024). Se on Seppo Toiviaisen (1944–2005) elämäkertateoksen lisäksi jatko-osa Hokkasen aikaisempaan kirjaan, joka käsitteli vasemmistolaisen kulttuuriliikkeen vaiheita. Toiviainen oli yhteiskuntatieteiden tohtori, joka lopulta nousi Suomen kommunistisen puolueen (SKP) johtojäseneksi. Tutkimuksen ja politiikan yhdistäminen kävi kuitenkin liian raskaaksi, ja SKP:n hajoaminen 1980-luvulla ajoi lahjakkaan tutkijan lopulta vakavaan mielenterveyden kriisiin ja alkoholismiin. Toiviaisen elämäntarinan lisäksi se valottaa Suomen korkeakoulujen yhteiskuntatieteilijöiden toimintaa, kuten sosialistisen opiskelijaliikkeen (SOL) ja marxilaisten tutkijoiden yhdistyksen Tutkijaliiton vaiheita.
Toiviainen syntyi upseerin ja lotan perheeseen Kankaanpäässä 1944 ja vietti lapsuutensa Hämeenlinnassa. Vaikka perhe ja ympäröivä linnankasarmi painotti järjestystä ja kurinpitoa, hänen perheensä oli liberaali. Seppo kävi lukion Tampereen lyseossa ”Rellussa” ja valmistui erinomaisin arvosanoin. Syksyllä 1963 hän pääsi Helsingin yliopistoon lukemaan folkloristiikkaa, kirjallisuutta ja suomen kieltä ja valmistui kolme vuotta myöhemmin filosofian kandidaatiksi.
Toiviaiselle – kuten monelle muulle vasemmistoradikaalille – ”hullu vuosi” 1968 oli käänteentekevä tapahtuma. Neuvostoliitto hyökkäsi Tšekkoslovakiaan, Yhdysvallat soti Vietnamissa, Kuuban Ernesto ”Che” Guevera ja Kiinan Mao Zedong radikalisoivat opiskelijoita imperialismin vastaiseen taistoon ja sosialistiseen vallankumoukseen. Hokkanen kutsuu heitä ”68-sukupolveksi”. Toiviainen kertoi tuolloin heränneensä yhtenä päivänä, ja tajunneensa olevansa marxilainen ja kommunisti. Luonteeltaan rauhallisesta, harkitsevasta ja sovittelevasta ihmisestä tuli kiihkeä ihmisjoukkojen agitattori. Saman vuoden ylioppilaslehdessä ilmestyneessä manifestissaan hän muun muassa kirjoitti: ”Toverit antiautoritaarit, anti-imperialistit! Nyt on tehtävä jako kahteen: nyt on aika vihata ja tulla vihatuksi!”
1971 hän liittyi SKP:hen ja nousi neljässä vuodessa sen johtoon. Hän oli siirtynyt jo aiemmin Tampereen yliopistoon ja teki siellä tutkimusta ja piti luentoja. Sen lisäksi Toiviainen kiersi ahkerasti – välillä hullun lailla — puolueensa puhetilaisuuksissa. Kommunismiin rakastunut sosiologi saattoi pitää päivässä jopa kuusi puhetta. Lahjakas älykkö valittiin eduskuntaan vuosiksi 1979–1987, mutta politiikan ja tutkimuksen yhdistäminen kävi herkälle miehelle kohtalokkaaksi. ”Ennen kutakuinkin raitis mies oppi kansanedustajakaudellaan juomaan viinaa”, kuvataan kirjan lopussa. Lohtu löytyi alkoholin turruttavasta sumusta. Poliitikon uran jälkeen Seppo Toiviainen päätyi lopulta Tervalammen päihdekuntoutuskeskukseen. Hän työskenteli potilaskautensa jälkeen siellä asiakasterapeuttina ja kirjoitti Alkoholipolitiikka-lehteen artikkeleita. Ryyppäämisen lisäksi pitkät masennusjaksot, rahahuolet ja kumppaninsa Päivi Elovuoren mielenterveysongelmat – jotka välillä yltyivät väkivaltaisiksi raivokohtauksiksi – varjostivat Sepon elämää loppuun asti. Toiviainen kuoli 60 vuoden ikäisenä sairaskohtaukseen, ja hänen tuhkansa siroteltiin Suomenlinnan ja Harmajan majakan väliselle merialueelle.
Jyrkkä nousu, jyrkkä lasku
Kirjaa oli vaikea lukea tuntematta sympatiaa Seppo Toiviaista kohtaan. Voin helposti kuvitella, kuinka monen muun herkän sielun on viinanpiru vienyt mennessään. Mutta mikä lopulta sai Seppo Toiviaisen ja muut taistolaiset kommunismin huumaan? Hänen lisäkseen monet muutkin taistolaiset olivat fiksuja ja akateemisesti lahjakkaita. Kympin tyttöjä ja poikia, jotka lähtivät innolla kannattamaan idän totalitarismia, kuten Hokkanen asian ilmaisee. Kommunismi on toki aiemminkin vetänyt puoleensa sivistynyttä älymystöä. Ehkä humanisteilla on sinisilmäinen taipumus kiintyä liikaa omiin teorioihinsa, oli niiden käytännön jälki kuinka rumaa tahansa. Utopiaa jahdatessa tarkoitus helposti pyhittää keinot.
Hokkanen toteaa, että 68-sukupolvea on joskus kutsuttu harhaanjohtavasti antiautoritaariseksi. Taistolaisten kohdalla tämä ainakin oli väärin. Toiviainen myötäili miljoonia ihmisuhreja vaatinutta Maon kulttuurivallankumousta ja ihaili Che Gueveran ja Leninin väkivaltaisen vallankumouksen ideoita. Hokkanen kertoo, että kun hän ja muut taistolaiset myöhemmin vaihtoivat idolinsa Brežneviin, heistä tuli silloin Moskovan suurvallan etuihin sitoutunut viides kolonna: ”Suomen puolustusvoimat sai Toiviaisen lisäksi koulutettavakseen joukon entisiä pasifisteja, jotka halusivat oppia ampumaan – ei puolustaakseen isänmaataan vaan kumotakseen maamme demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen.”
Mikä tätä selittää? Hokkanen mainitsee esimerkiksi 1960-luvulla Karkkilan kirkkoherra Leino Hassisen kirjoittaman kirjan Kristinusko ja kommunismi. Siinä kommunismi määritellään perusolemukseltaan sekulaariksi korvikeuskonnoksi, juutalais-kristillisen elämäntulkinnan käänteiseksi muodoksi. Siihen kuuluu profeetat, ortodoksinen opintulkinta ja lahkolaisten kiroaminen. Sillä on pelastussuunnitelmana – ei kristillinen vaan sosialistinen – maanpäällinen utopia, jossa ihmiskunnan kärsimys ja luokkaerot on poistettu. Tämä varmasti veti ihmisiä mukaan. Toisaalta hän nostaa myös esille uskonkaltaisen pelon. Pelon Neuvostoliiton suorittamasta omien aatetoverien surmaamisesta, Stalinin terrorista. Sotien jälkeen Suomen tilanne oli vaakalaudalla, eikä ollut selvää, tulisiko koko maamme miehitetyksi. Kuinka monet alkoivat liehitellä NL:a varmuuden vuoksi? Entä kuinka monet siirtyivät punaisten puolelle kostaakseen 1918 sisällissodan tappion?
Erityisen antoisaksi koin luvut, joissa käsiteltiin suomalaisen työväenliikkeen ja kommunistien erikoisuutta verrattuna muihin Euroopan vastaaviin toimijoihin. Lännessä lähes kaikki oleellinen Neuvostoliiton rikoksista oli tullut yleiseen tietoon viimeistään 1970-luvulla: vankileirit, ilmiannot, teloitukset, mielivaltaiset pidätykset ja muut kauheudet. Monet Euroopan kommunistiset puolueet kritisoivat avoimesti Neuvostoliittoaa ja ottivat siihen etäisyyttä. Vaan ei Suomessa. Meillä monet kommunistit yhä uskoivat NL:n edistykseen. Esimerkiksi 1976 toimintansa aloittanut Tutkijaliitto – jota Toiviainen johti – perusti työnsä NL:n valtioideologiaan eli marxismi-leninismiin. Tai kuinka 1972 kiihkomielinen kommunisti ja Suomen Rauhanpuolustajien pääsihteeri Mirjam Vire-Tuominen teki eduskunnassa aloitteen ”rauhaa suojaavan lain säätämisestä” tavoitteenaan kriminalisoida Neuvostoliiton arvostelu. Hän oli myös hyväksynyt Tšekkoslovakian miehityksen 1968.
Hokkasen valitsema tapa tekstin rakenteelle on ymmärrettävä. Toiviaisen elämäkerta kiedotaan hänen teorioidensa esittelyyn ja niiden kriittiseen tarkasteluun. Asioita täytyy taustoittaa, mutta toisinaan punainen lanka tuntuu hieman katoavan. Aiheet tuntuvat välillä poukkoilevan liikaa. Ehkä tarkempi aiheenrajaus olisi ollut tarpeen. Lähteenään Hokkanen on käyttänyt Toiviaisen kirjoja, lehtiartikkeleita, eduskuntapuheita, haastatteluja sekä SKP:n asiakirjoja. Myös aikaisempia Toiviaisen elämäkertateoksia on hyödynnetty. Hokkasen teos on tärkeä osa lähihistoriaamme ja sai ainakin minut etsimään käsiini muitakin taistolaisten teoksia.
Arivoitu teos: Lauri Hokkanen, Kommunismin teloitettu unelma. Seppo Toiviaisen elämä ja tragedia. Docendo 2024. 352 sivua.
