Kalojen aika. Katsaus C. G. Jungin ihmiskuvaan

Länsimainen filosofinen perintö on ollut viimeistään René Descartesista (1596–1650) lähtien enemmän tai vähemmän käsitteellisten kaksijakoisuuksien leimaamaa. Kartesiolainen dualismi ei ainoastaan ilmaise tieteellistä näkökantaa, vaan on tulkittavissa edustamansa tajunnallisuuden ilmenemäksi. Descartes tuli ilmaisseeksi psykologisen kaksijakoisuuden filosofiassaan. Saman teeman selvittely jatkui Immanuel Kantilla (1724–1804), joka erotti toisistaan intellektuaalisen intuition (noumenon) ja epistemologisen tiedon.

Kantin ajattelua seurannut saksalaisen kulttuurialueen romanttinen ja idealistinen traditio oli kiinnostavimpia eurooppalaisia aatesuuntauksia pyrkiessään tietoisesti yhdistämään kaksijakoisuuden. Ajanjaksoa leimaakin tieteen ja taiteen rajojen koettelu: pyrkimys kokonaisvaltaiseen maailman käsittämiseen kuvaa ajalle ominaista tajunnallisuutta, jossa ihminen aavisteli psykofyysistä kokonaisvaltaisuutta.

Carl Gustav Jung (1875–1961) on samoista idealismin ja romantiikan lähteistä ammentanut länsimaisen ajatteluperinteen merkkihahmo. Analyyttisen psykologian perustajana tunnettu Jung on omaperäinen ajattelija, jota on vaikea sijoittaa episteemisiin kategorioihin: oliko hän tieteilijä vai taitelija, kenties mystikko?

Suomessa Jung on tavattu sijoittaa esoterian alalle. Kapeaa tulkintaa osuvammin oikeutta Jungin monialaisuudelle tehdään tulkitsemalla häntä saksalaisen kulttuurialueen ajatteluperintöä vasten, johon hän itsekin ajattelijana sijoittuu ja josta hän lukuisten vaikutteidensa mukana ammentaa. Jungin tuotannon suomeksi käännetty valikoima kasvaa Kalojen ajan julkaisun myötä. Ansiokas H. M. Långin suomennos on kulttuuriteko.

Jungin kokonaisvaltaisuutta painottava ajattelutapa nousi esille aikana, jota leimasi merkittävä aatteellinen polarisaatio. Jungin myöhäistuotantoon kuuluva Kalojen aika ilmestyi Aion-otsikolla kylmän sodan keskellä vuonna 1951. Kylmän sodan heijastelema Euroopan henkinen jakautuminen peilautuu sattuvasti tähän päivään, jota sävyttävät polarisoivat kulttuuriset kiistat. Teos on – jälleen – ajankohtainen puheenvuoro ihmisen eheyden puolesta.

Psyyken eheyden teoreetikko

Teoksessa Jung selvittää psyyken eheyttä merkitsevän kalasymbolin merkitystä. Kala on Jungille tajunnan kokonaisvaltaisuuden symboli, joka ilmenee lukuisissa mytologioissa ja uskonnollisissa perinteissä. Symboli painaa leimansa ajanjaksolle ajanlaskun alusta nykyaikaan, ihmispsyyken historiallista eheytymiskehitystä merkiten – tästä epookkinimitys kalojen aika.

Kristinuskossa esiintyvä kalasymboliikka viittaa Jungin katsannossa kokonaisvaltaista ihmisyyttä edustavaan Kristukseen. Kristus on ihmisen kokonaisuuden arkkityyppi. Arkkityypit ovat Jungin systeemissä tajunnallisia tietokokonaisuuksia, jotka ihminen tavoittaa niiden todellisuuteen osallistumalla. Arkkityypit eivät ole täysin tietoisia, eikä niitä siten voida käsitellä tiedollisina kohteina: arkkityypit vaikuttavat psyyken tiedostumattomassa, osin yliyksilöllisesti.

Arkkityyppinen ajattelutapa on käsitettävissä yhtenä platonilaisen ideaopin versiona. Tällä tavoin arkkityypit hahmottuvat transsendentteina, eräänlaisina puhtaina ideoina. Yksi mahdollisuus ymmärtää Jungia onkin sijoittamalla hänet osaksi laajempaa platonilaisuuden aateperintöä.

Arkkityyppien ei-tiedollinen luonne vaikuttaa edellyttävän omaa epistemologiaansa. Jungilla arkkityypit tavoitetaan samastuvan ymmärrysaktin kautta. Arkkityypit nousevat ymmärryksen ulottuville tiedostamattomasta – eräänlaisesta oletetusta lajiominaisesta muistista, johon tajunnalla on pääsy itseään tarkastelemalla: Jungin ajattelu on luonnehdittavissa orientaatioltaan fenomenologiseksi, empiiriseksi psykologiaksi.

Jungin epistemologia tekee hänestä teoreetikon lisäksi praktikon. Arkkityyppinen ajattelu ottaa kokonaisvaltaisesti ihmisen mukaan tietämisaktiin. Jungin ajattelu onkin sikäli mystiikansukuista, ettei siinä, kuten mystiikanteologiassakaan ole kyse ainoastaan spekulatiivisesta metafysiikasta, vaan käytännöstä, joka auttaa ihmistä sopeutumaan ympäristöönsä. Esimerkiksi Mestari Eckhartin (1260–1328) teologia oli samassa määrin käytännöllistä kuin teoreettista.

Verrokiksi Jungille käy myös Vladimir Losskyn (1903–1958) luonnostelema uskonnollinen epistemologia, jossa theoria sananmukaisesti tarkoittaa katselemista Jumalan kanssa tai Jumalassa. Kyse on kontemplaatiosta, jonka kautta maailma havainnoidaan ilmoituksen läpäisemänä merkitykselliseksi. Juuri losskylaisessa merkityksessä Jung on teoreetikko: käytännöllinen havaitsija ja aktiivisesti ympäristöönsä suuntaunut tiedonmuodostaja.

Jung kirjoittaa arkkityyppeihin liittyvän erityisen tunnelatauksen, jonka hän nimeää numinositeetiksi Rudolf Otton (1869–1937) käsitettä hyödyntäen. Tämä pyhän kokemusulottuvuutta kartoittava käsite on saanut teoksessa ensi kertaa oivallisen suomennoksen pyhänhirmuinen, joka tavoittaa käsitteeseen alun perin Otton liittämät kiehtovat ja kauhistuttavat (tremendum et fascinans) piirteet.

Jungin ajattelussa kyse on nimenomaan tuntoisuudesta. Jungille uskonnollisen kielen kirjaimellinen ymmärrystapa on vieras. Kirjaimellisessa käsitystavassa mytologisen kielen ilmentämät arkkityyppiset, elävät todellisuusedustukset esineellistyvät representationaalisiksi käsitteiksi. Omine painotuksineen romantiikan ajatuslinjaan paikannettava Jung on reifikaation kriitikko.

Jungin psykologia tuottaa haasteen mekanistiselle ihmiskäsitykselle, jossa ihminen pelkistyy ennaltamääritettäviin säännönmukaisuuksiin. Mekanistisuuden kritiikki on romantiikan ajattelutraditiota leimallisesti luonnehtiva piirre. Ennen Jungia kritiikki kohdistui romantiikan ajan teollistumiskehitykseen ja sen edustamaksi nähtyyn uuteen ihmiskäsitykseen.

Kristus perikuvana

Jungille Kristus on psykologisesti kokonaisen ihmisyyden arkkityyppi. Kristillisessä teologiassa Kristus käsitetään samankertaisesti jumalallisena ja inhimillisenä: traditiossa puhutaan jumalihmisestä. Inkarnaation teologia perustaa käsityksen Kristuksesta maailmaan tulleena Jumalana. Kristuksessa immanenttinen ja transsendenttinen yhdistyvät.

Kokonaisvaltaisuus kuvastuu myös romantiikan jumalakäsityksessä, jossa Kristus on täydellisen (so. kokonaisvaltaisen) olemisen perikuva. Kristus “on meissä”: ihminen on Kristuksen perikuvan kautta imago Dei, Jumalan kuva. Jumala ilmentää itsensä Kristuksen kautta ihmisessä. Osallistumalla Kristukseen ihminen osallistuu Jumalan transsendenttiin todellisuuteen Kristuksen perikuvan kautta, liittäen kokonaisuuteensa sekä inhimilliset luodut että transsendentit olemuspuolet. Suomeksi romantiikan jumalakäsityksestä on kirjoittanut Eino Krohn (1902–1987).

Jung ei kuitenkaan käsittänyt kristinuskon ilmaisevan kokonaisvaltaisuutta Kristuksessa tyhjentävällä tavalla. Kuten teokseen jälkipuheen kirjoittanut Jaakko Närvä tuo esiin, Jungille kristinuskon ihmiskuva näyttäytyi epätäydellisenä Kristuksen hahmon painottaessa moraalisesti toivottuja piirteitä epäsuotuisten piirteiden kustannuksella. Jungille kala-symboli todellisena ilmetessään sisältää kokonaisvaltaisuudessa myös varjoon sijoitettavat, elämänkirjon kielteiset piirteet.

Kiinnostava vertailukohta Jungin Kristus-käsitykselle tarjoutuukin Martti Lutherin (1483–1546) teologiasta. Lutherilla ihminen paitsi osallistuu uskossa Kristukseen, osallistuu Kristus mysteeriossa ihmisen elämään. Jungin arkkityyppinen Kristus-käsitys lähestyy Lutherin mystistä kristologiaa, vaikka suoraa vaikutusta näiden välillä ei olekaan osoitettavissa. Lutherin teologista epistemologiaa ovat käsitelleet Ilmari Karimies ja Olli-Pekka Vainio.

Lutherin ristinteologialle on ominaista painottaa sitä, että uskontunnustusten mukainen Kristus kävi myös tuonelassa – olisi kiinnostavaa tietää, kuinka Jung kommentoisi tätä. Tuonelankävijänä Kristus, Lutherin käsitystä seuraillen, tuntee ihmiskunnan tuskan: Kristus on täydellinen tuntiessaan ihmisen epätäydellisyyden, siihen osallistuen ja siitä osansa saaneena.

Kristus edustaa sekä yhteisön sokeasti häneen heijastelemia, kollektiivisia kaaosvoimia, sekä ihmisen mahdollisuutta autenttiseen, jumalyhteydelliseen elämään. Tässä mielessä Jungin kommentoima paha Kristuksessa on juuri privatio boni: kyse on tiedostamattomaksi jäävästä pahuudesta (Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät), jonka jokainen arkkityyppiin osallistuva “Kristuksena meissä” kokee.

Jungin uskontokritiikistä löytyy yhä uudelleen ajankohtaista sovellettavuutta. Uskonnollisuudessa ilmenevä varjonpuoli tulee ymmärretyksi elämänvieraana dogmatismina ja ulossulkevana oikeamielisyytenä, joiden kautta se, mikä on vierasta, näyttäytyy torjuttavana pahana.

Jung tieteilijänä

Psykiatriaan erikoistuneen lääkärikoulutuksen saanut Jung on kautta reseptionsa herättänyt arveluita tieteellisyydestään. Käsitettäessä Jung saksalaisperäisen ajattelutradition kantajaksi nähdään jatkumo, johon hän tieteellisesti paikantuu. Jungin psykologia on menetelmällisesti sukua romanttiselle empirismille, jota J. W. Goethe (1749–1832) muiden luonnonfilosofien (Naturphilosophie) mukana edusti.

Romanttisessa empirismissä on kyse tietoisesta havaitsemisesta perikuvallisuuteen pyrkien. Romanttinen empiristi arvostaa aistikokemusta puhtaassa muodossaan, jossa pysytellään ilmiön periolemuksen (Kantin noumenon) oivaltamiseksi samastuvassa ymmärrysaktissa. Menetelmä on löydettävissä fenomenologian perustalta ja se edustaa vaihtoehtoista näkemystä naturalistiselle empirismille, jossa Henry Bortoftin (1938–2012) mukaan luonto lopulta joudutaan olettamaan käsitteiden mukaiseksi todellisuudeksi. Suomeksi romanttisen empirismin aiheistoa on käsitellyt Pirkko K. Holmberg.

Romanttisena empiristinä Jung kaivaa arkeologin tavoin kulttuurihistoriasta psykologisia ilmennyksiä ja arvioi niiden suhteutumisia toisiinsa. Romanttinen empirismi on Jungin menetelmä; tutkimuskohde on ihmistajunta, joka on jättänyt jälkiä itsestään mytologioihin ja kulttuuriperintöön.

Jungin tieteellisyys on arvioitavissa tarkastelemalla kieltä, jota hän käyttää. Mytologinen kieli paitsi herättää arveluita tieteellisyydestä, myös tarjoaa siihen erään tulkinta-avaimen. Kognitio- ja neurotieteet selittävät mytologisen ja vertauskuvallisen kielen oikean aivopuoliskon kognitiiviseen prosessointiin liitettävinä ominaisilmiöinä: Jungin ajattelu edustaa tässä valossa oikean aivopuoliskon tiedonkäsittelytapaa. Oikean aivopuoliskon tiedonkäsittelytapaan nojaava tiedekäsitys on ilmennyt länsimaisessa aatehistoriassa romantikoilla, joille tiedettä edustivat tieteen ja taiteen synteesi sekä luonnonfilosofian metodologia.

Jungin tieteellisyyden arviointi kohdistuu tyypillisesti käsitykseen psykologisesta tiedostumattomasta. Onko tiedostumaton tieteellisesti todistettavissa? Kognition tutkimus tarjoaa viitteitä tulkintaan, että kyseessä olisi Michael Gazzanigan terminologisoiman “hiljaisen aivopuoliskon” tajunta, joka tulee vain ajoittain ilmestyksenomaisesti esille tajuisessa kokemuksessa analyyttisesti asennoituvan vasemman aivopuoliskon tajunnan alta.

Ajankohtaisessa keskustelussa neurotieteilijä Iain McGilchrist pitää esillä oikean aivopuoliskon tiedonkäsittelytavan keskeistä merkitystä havaintokyvyn kokonaisvaltaisuudelle: kokonaisuuksien arvostaminen ja tuntoisuus kokemuksesta, jota luonnehditaan pyhän käsitteellä, liittyvät oikean aivopuoliskon tiedonkäsittelyyn. Havaintokyvyn ja kognition lateralisoitumiseen liittyviä näkökohtia ei ole mahdollista käsitellä tässä tyhjentävästi, jolloin on tyydyttävä toteamaan aiheen olevan popularisoidun psykologian antamaa käsitystä hienovireisempi.

Esteettinen epistemologia

Jungin pyrkimys tajunnalliseen kokonaisvaltaisuuteen on merkitsevin tavoin esteettinen teema, jota romantikot käsittelivät 1800-luvulla omin muotoinensa. Esimerkiksi Friedrich Schiller (1759–1805) koetti saattaa psyyken kaksijakoisuuden filosofisesti yhteen esteettisen elämyksen keinoin. Esteettisyys on Jungilla esillä kuvitteluharjoitusten muodossa, jotka liittävät häntä kuvallisuutta painottavaan romantiikan ajatteluperinteeseen.

Kuvittelukykyisenä esteetikkona Jung liittyy aikalaiseensa Rudolf Steineriin (1861–1925), jonka ajattelulle Goethen värioppi ja visualistisuus loivat pohjaa. Kuvittelukykyä hyödyntävä harjoittelu muodostaa Jungille käytännöllisen ja tiedollisen perustan arkkityyppien tavoittamiseen ja niiden todellisuuteen osallistumiseen.

On huomionarvoista, että Jung kiistää analyyttisen psykologian metafyysisen luonteen. Arkkityypeissä on Jungin mukaan kyse puhtaasti psykologisesta ilmiöstä. Tämä on tulkittavissa niin, että arkkityypit ovat psykologisia tietoedustuksia, jotka yksilöiden välillä yhdenmuotoisia ollessaankin ovat käsitettävissä (sikäli kun ovat überhaupt) fenomenologisen, yksilöllisen tietämisaktin kautta.

Yksilölähtöinen tietämisakti oli esillä myös Friedrich Schleiermacherilla (1768–1834), joka pyrki ratkaisemaan tajunnallisen kokonaisvaltaisuuden haasteen painottamalla uskonnon henkilökohtaista elämystodellisuutta. Perimmäisen tunnosta elämään asennoituva suostuu jättämään olemassaolon tiedollisesti loppuunselittämättä. Romantiikan ihmiskäsityksen mukainen kokonaisvaltainen ihminen on ulkoisiin lainalaisuuksiin palautumaton suvereeni, luonnollisuudessaan luontonsa ylittävä genius.

Jungin ihmiskuva pitäytyy romantiikan ihmiskäsityksen tavoin määrittelemättömyydessä. Ihmisen kokonaisvaltaisuutta ei voi ilmaista tyhjentävästi. Arkkityyppien kautta kokonaisvaltaisuus on kokemuksellisesti lähestyttävissä. Jungin psykologiassa on kyse itsetiedostuksen prosessiluonteesta (individuaatio), joka esiintyy ideana myös saksalaisen idealismin Bildung-käsityksessä. Jungin tieteellisyyteen yhdistyy uskontoiselle epistemologialle tunnusomaisia piirteitä, jotka puhuvat omaa kieltään tajunnallisesta kokonaisvaltaisuudesta.

Arvioitu teos: Carl Gustav Jung,  Kalojen aika. Tutkielmia itseyden symboliikasta. Suom. H. M. Lång. Anomalia kustannus 2025.  322 s. Saksankielinen alkuteos: Aion. Beiträge zur Symbolik des Selbst. Walter Verlag 1951.

Kirjallisuus

Ameriks, Karl (ed.) 2017. The Cambridge Companion to German Idealism. Second ed. Cambridge.

Bortoft, Henry 1996. The Wholeness of Nature. Goethe’s Way of Science. Floris Books.

Gazzaniga, Michael 2016. Tales from Both Sides of the Brain: A Life in Neuroscience. Ecco.

Holmberg, Pirkko K. 2025. Luonnonfilosofian paluu ja romanttinen empirismi. Goethen merkitys saksalaiselle idealismille ja nykyiselle ympäristökeskustelulle. Tiede & Edistys, vol 1. https://doi.org/10.51809/te.147680

Karimies, Ilmari 2017. In your Light we see the Light. Martin Luther’s Understanding of Faith and Reality between 1513 and 1521. Diss. Helsinki.

Krohn, Eino 1956. Eros ja Narkissos. Johdatus romanttiseen aatevirtaukseen. Otava.

Kuuva, Sari 2024. “My soul must live with the colour”. The Transformative Potential of Colours Described by Rudolf Steiner. Approaching Religion, vol 14. https://doi.org/10.30664/ar.135987

Lossky, Vladimir 2017. Dogmatic Theology. Creation, God’s Image in Man and the Redeeming Work of the Trinity. Saint Vladimir’s Seminary Press.

McGilchrist, Iain 2021. The Matter With Things. Our Brains, Our Delusions, and the Unmaking of the World. Vol. I & II. Perspectiva.

McGinn, Bernard 2003. The Mystical Thought of Meister Eckhart. The Man from Whom God Hid Nothing. PublishDrive.

Otto, Rudolf 2022 (uud.) Das Heilige. Über das Irrationale in der Idee des Göttlichen und sein Verhältnis zum Rationalen. Beck Verlag.

Richards, Robert J. 2002. The Romantic Conception of Life. Science and Philosophy in the Age of Goethe. The University of Chicago Press.

Vainio, Olli-Pekka 2010. Faith. teoksessa O.-P. Vainio (Toim.), Engaging Luther: a (New) Theological Assessment (Sivut 138-154). Cascade Publication.