Jumalan synty – ajankohtainen kysymys

Raamatuntutkimus on tuottanut kiinnostavia ja merkittäviä tuloksia, mutta niistä ei ole kaikin osin saatavilla yleistajuista esitystä. Silloin tarvitaan tietokirjoja. Tähän tiedon aukkoon osuu erinomaisesti teos Jumalan synty. Isän ja Pojan vaiettu historia (Otava 2025). Kirjoittajina ovat eksegeetit Ville Mäkipelto, Juha Pakkala ja Raimo Hakola. Teologisen tutkimuksen ja käytännön seurakuntatyön välimatka on nykyisin kovin suuri ja populaaria tiedonvälitystä tarvitaan.

Teoksessa on oikeastaan neljä osaa, vaikka tekijät puhuvat kolmesta näytöksestä: monijumalainen kuningasaika, Jerusalemin tuhon jälkeinen yksijumalaisuuden nousu ja lopuksi kertomus historian Jeesuksen nousemisesta Jumalaksi. Tämän lisäksi omaksi kokonaisuudeksi nousevat alun ja lopun pohdinnat Jumalasta ja jumalakuvista.

Viimeisen neljännesvuosisadan aikana Vanhan testamentin tutkimus on elänyt merkittävää muutoksen kautta: kuva Israelin uskonnonhistoriasta on muuttunut ja Vanhan testamentin tekstien ajoitus ja tulkinta saanut uusia värejä. Teos esittelee Jahven Israelin pääjumalana, jonka valtakausi alkaa 800-luvulla eaa. Tämä näkyy kuninkaiden nimissä ja arkeologisissa löydöissä, joissa ”Jahve näyttäisi ilmestyvän kuin tyhjästä.”

Jahve ei kuitenkaan ole yksin vaan liittyy teksteissä ja arkeologisissa aineistoissa samankaltaiseen jumalperheeseen, joka esiintyi myös Ugaritissa. Siellä ylijumala El, tämän puoliso Asera, sääjumala Baal ja monet kymmenet muut jumalat muodostivat jumalasysteemin kokonaisuuden. Vanhan testamentin teksteissä sama El on nimike, joka esiintyy käytännössä synonyyminä Jahvelle. Jahve ja El-jumala ovat fuusioituneet kirjan mukaan samaisella 800-luvulla.

Jahven yhteydessä monet Vanhan testamentin tekstit kuvaavat auringon jumalallista olemusta ja myös Auringon palvontaa (esim. Hesekiel 8). Siksi teos pohtii mahdollisuutta, että Jahve olisi ollut alun perin auringonjumala ja Jerusalemin ensimmäinen temppeli olisi voinut olla auringonjumalan temppeli. Vastaavasti teos esittelee ajatuksen Jahvesta sään jumalana, mikä voi selittää vastakkainasetteluja kanaanilaisen sään jumalan Baalin kanssa.

Tekijät esittelevät ja perustelevat kohtuullisen hyvin kahta erityistä piirrettä Jahven palvonnassa: kehollisuus ja perheellisyys. Nämä olisivat näkyneet siinä, että Jahven patsas sijaitsi temppelissä ja Jahvella oli puoliso, Aseraa. Aika ennen Jerusalemin temppelin tuhoa 586 eaa. on kirjoittajien mielestä yksiselitteisen monijumalainen.

Kirjan toisen vaiheen kuvaus kohdistuu 500–400-lukujen deuteronomistisen ryhmän ajatteluun. Ryhmä kuvataan tuhoutuneiden hovin ja temppelin virkamieskunnnan eli kirjureiden joukoksi, joka etsi kansakunnan ideaa. Pohdinnan kärkenä on ollut pyrkimys selittää kuningasvallan päättyminen, Jerusalemin temppelin tuho ja kansan johtavan osan pakkosiirto. Vasta tuolloin, ei siis aiemmin kuten yleensä on ajateltu, muotoutuu Jahve yksin -liike ja koko onnettomuus vieritetään monijumalaisen uskonnonharjoituksen syyksi.

Kuvaus kirjureiden luomasta uudesta lakipohjaisesta kansallisesta identiteetistä on kuvattu hienosti ja tarjoaa lukijalle kurkistuksen käsitykseen siitä, miten uusi yhteisö muotoutui. Käyttämällä vanhoja vasallitekstejä Hammurabin lain kaltaisia tunnettuja lakien kiteytyksiä kirjurit loivat kirjallisen kuvauksen kansan historiasta ja erityisesti kuningasajasta.

Kirjoittajien mukaan Jerusalemin toinen temppeli rakennettiin vasta 400-luvun eaa. lopussa ja sen myötä kultilliset teemat saivat tilaa deuteronomistisen teologian rinnalla. Samalla papiston merkitys kasvoi merkittävästi.

Valtaosin yllä kuvattu uskonnonhistorian kuvaus on esitetty selkeästi ja hyvin perustellen. Lukijoille olisi mielestäni kuitenkin ollut syytä tuoda vahvemmin esiin se ainakin parissa kohdin kirjaa esitetty käsitys, joka ei ollut neljännesvuosisata sitten tutkimuksen päälinjaa: syntyikö yksin-Jahve liike vasta vuoden 586 jälkeen, ja rakennettiinko Jerusalemin toinen temppeli vasta 400-luvun lopussa? Esitetyt ratkaisut voivat hyvinkin saada yhä suuremman tuen, mutta lukijaa kannattaisi valaista uusista linjauksista ja kertoa muutama vastaansanomaton perustelu.

Kirjan kolmas pääjakso kuvaa prosessin historian Jeesuksesta Paavaliin ja evankeliumeihin teksteihin. Kaksilähdeteoria voi hyvin, ja Markus ynnä Q-lähde toimivat Matteuksen ja Luukkaan lähdemateriaalina. Jos historian Jeesuksen pakeille pyritään, on tyydyttävä juuri Markukseen ja Q-lähteeseen. Johannes evankeliumi ei juurikaan tarjoa historiallista tietoa Jeesuksesta.

Nämä linjaukset eivät varmaankaan enää yllätä Suomessa, ei ainakaan tulisi yllättää.

Kristologian kehityksessä kirja kuvaa moninaisuuden, joka esimerkiksi Paavalin teksteissä esiintyy. Mukaan mahtuu niin käsitys siitä, kuinka Jeesus on Jumalan poika ylösnousemuksen myötä (Room 1), mutta ehkä myös pre-eksistenssi vilahtaa (Fil. 2).  Paljon systemaattisemmin Jeesuksen jumalallisen olemuksen kuvaa puoli vuosisata Paavalin jälkeen Johanneksen evankeliumi, jossa Jeesus (logos) on kirjoittajan mielessä jo Jumala ilmentymä.

Jeesuksen syntymäkertomusten historiallisuuteen on nykyisin vaikea löytää asiallisia perusteluita, mutta hautaus- ja ylösnousemustraditioiden kohdalla evidenssi on erilainen. Kirjassa tulevat hyvin esiin historiallisesti ongelmalliset kertomukset (Luukas ja Johannes), joissa tilaa saavat korostetun ruumiilliset piirteet. Historiallisuus vähenee, mutta ruumillisuuspuhe kasvaa.

Toisaalta ylösnousseen ilmestyksien kohdalla Paavali puhuu tuntemiensa henkilöiden ja omasta kokemuksesta. Se millainen valaistuminen, näky tai oivallus tuo kokemus on ollut jää tuntemattomaksi. Ylösnousemusta tutkimus ei todista, mutta varhaiskristittyjen ylösnousemususkon se dokumentoi.

Entä kirjan johdanto ja päätös? Niissä haetaan kehyksiä kirjan teemalle eli Jumalasta kirjoittamiselle. Iso ja haastava teema. Kirjan tarkoituksena on kuvata ”kolmen suuren monoteistisen uskonnon Jumalan varhaista aatehistoriaa”. Kirja ei ota kantaa  ”uskonnollisten uskomusten todenperäisyyteen vaan lähestyy Jumalaa kuin mitä tahansa muuta historian teemaa.”  Muotoilu jättää tilaa pohdinnalle sen suhteen, lähestyykö kirjan tarkastelu Jumalaa vai mieluimmin kuvia ja käsityksiä, joita Jumalasta on esiintynyt. Ihmisten käsitykset ovat historian teema ja sitä kai kirjoittajat haluavat selvittää. Toisaalta kirjassa pilkahtaa johdannon ja lopun yhteydessä halu pohtia myös sitä, mitä käsitysten ja mielikuvien takana on: mitä Jumala tarkoittaa. Tämä heijastuu pohdintana ihmeistä, yliluonnollisesta ja nykytieteen tuloksista.

Näin iso kysymys olisi vaatinut huolellisemman tarkastelun, ja nyt avaukset jäävät vain kurkistuksiksi isoon kysymykseen. Lopun ajatuksena on kuitenkin viesti kirkoille. ”Jumalan idea on kehittynyt ajassa, eikä ainakaan tutkimus voi saavuttaa mitään ajasta tai ihmiskielestä irrallista Jumalaa. Tästä seuraa myös se, ettei millään kirkolla tai uskonnolla missään ajassa ole lopullista totuutta Jumalasta tai Jeesuksesta.”

Kokonaisuus: tosi kova saavutus, joka antaa suomenkieliselle keskustelulle aivan uudenlaisen pohjan. Kirja tulee tyrmistyttämään konservatiiviset lukijat, tarjoaa kaikki ainekset myös iltapäivälehdistön klikkiotsikoille (Jumalalla puoliso, Jumalan iso penis, Jeesuksen syntymäkertomukset keksittyjä jne). Piiloon ei ole jäänyt mitään, mikä synnyttää tunteita ja debatteja.

Kirjan alaotsikossa on mukana pieni mauste kaupallisuutta, ja lisäksi sana ”Isä” on selkeästi (varhais)kristillinen nimike ja on hieman epäkesko synonyymi nimelle ”Jahve”, jonka syntyä kirja selvittää. Uuden testamentin kertomus ”Isän” synnystä jää kertomatta.

Ja lopuksi muutama pikkupoiminta eli nillitys, jotka voisi tarkistaa myöhempiin painoksiin. Yleensä kirjassa käytetään ilmausta Vanha testamentti, mutta muutaman kerran tekstiin on pujahtanut ilmaus Heprealainen Raamattu. Hiukan kirjassa esiintyy horjuvuutta, kirjoitetaanko Jumala vai jumala (riippumatta alun selityksestä, miten asia ratkaistaan). Muutaman kerran esiintyy nimike ”Kaikkivaltias” anakronistisesti tekstissä viittaamaan Jumalaan. Myös kirjoitusasu Jumalan Poika vs. jumalan poika vaihtelee.