Jälleensyntymisopin voisi tuoda kirkkoon, sillä se on osa perintöämme

Toisin kuin puhtaan opin vaalijat väittävät, kristitty voi hyvin uskoa jälleensyntymiseen. Niin teki jo varhain arvostettu kirkkoisä, Klemens Aleksandrialainen – ainakin, jos dosentti Sami Yli-Karjanmaan uutta kirjaa on uskominen.

Kun yhdessä Paavo Huotarin kanssa kirjoittamani teos Sensuroitu: Raamatun muutosten vaiettu historia (Otava, 2023) sai paljon huomioita, pääsin vastamaan monenlaisiin Raamattua koskeviin kysymyksiin. Yksi usein toistuva kysymys kuului, onko jälleensyntymisoppi sensuroitu Raamatusta pois. Kysymyksen esittäjä oli usein uushenkisyydestä kiinnostunut.

Vastaus sinänsä kiinnostavaan kysymykseen on tylsää eioota. Meillä ei ole mitään näyttöä siitä, että Raamattuun valikoituneissa teksteissä olisi joskus viitattu sielunvaellukseen.

Tämän toteaa myös tutkija Sami Yli-Karjanmaa uuden jälleensyntymisopin historiaa varhaisessa juutalaisuudessa ja kristinuskossa käsittelevän teoksensa johdannossa. Yli-Karjanmaa on tutkinut aihetta erityisesti juutalaisen filosofin Filon Aleksandrialaisen (n. 20 eaa.–50 jaa.) ja kirkkoisä Klemens Aleksandrialaisen (150–215 jaa.) ajattelussa. Uudessa tietokirjassaan hän esittelee tieteellisen tutkimushankkeidensa tuloksia laajalle yleisölle.

Tietokirjan kohderyhmää eli tavallista lukijaa ajatellen aihetta pohjustetaan muun muassa käsittelemällä johdannossa lyhyesti jälleensyntymisopista viime aikoina käytyä keskustelua. Yli-Karjanmaa korostaa, että ei voi tutkijana ottaa kantaa siihen, mikä oppi tai uskomus on totta. Hän tekee silti johdannossa selväksi, että sekä perinteiset kristilliset piirit että uushenkiset ajattelijat ovat olleet osittain hakoteillä jälleensyntymään liittyvässä keskustelussa.

Uushenkisissä aatesuunnissa kuten teosofiassa jälleensyntymisen merkitystä varhaisessa kristillisyydessä on ylikorostettu, kun taas kristillisissä piireissä sitä ei nähdä lainkaan osana varhaista kristillisyyttä. Kristillisissä puheenvuoroissa oppi jälleensyntymästä toiseutetaan sivuuttamalla se pelkästään osana itämaista ajattelumaailmaa.

Ei tarvita kuitenkaan tarinoita Intiassa nuoruusvuosiaan viettävästä Jeesuksesta, jotta jälleensyntymisen voidaan todeta olevan osa kristinuskon kasvuympäristöä. Olihan ajatus tämän- ja tuonpuoleisen välillä vaeltelevista sieluista keskeisesti mukana kreikkalaisessa ajattelussa, johon peilaten kristitytkin oppineet dogmejansa muotoilivat. Yli-Karjanmaa muistuttaa osuvasti, että viimeistään Platonin (427–347 eaa.)myötä 400-luvulta eaa. eteenpäin jälleensyntymisoppi on kuulunut “Euroopan henkisen perinnön keskeiseen sisältöön”.

Jälleensyntymisen eurooppalaiset juuret

Kirjassa jälleensyntyminen määritellään yksinkertaisesti ”ihmisen toistuviksi ruumiillisiksi elämiksi maan päällä”. Jälleensyntymisen ja sielunvaelluksen todetaan olevan osin eri käsitteitä, koska sielunvaelluksessa ihminen voi syntyä eläimen ruumiiseen. Kuitenkaan käsitteiden välille ei tässä käsittelyssä tehdä eroa, sillä antiikin kreikankielisissä teksteissä erottelua ei tehdä. Jälleensyntyminen ei ole sattumanvaraista, vaan sitä säätelevät tietyt säännöt, kuten se, että ihmisen omilla teoilla voi olla vaikutusta prosessiin. Ajatus on muotoiltu karman käsitteessä, mutta periaate on universaalimpi, mikä ilmenee vaikkapa Paavalin kirjeestä galatalaisille: ”Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää” (Gal. 6:7).

Johdannon jälkeen aiheen käsittely jakautuu kirjassa kolmeen pääkokonaisuuteen. Ensin taustoitetaan jälleensyntymistä kreikkalaisessa ajattelussa ja erityisesti Platonin teoksissa, joihin käytetään paljon sivuja.

Platonin osalta oppi jälleensyntymisestä esiintyy useissa teoksissa, joista kiinnostavin on Faidon. Teoksessa Sokrateen ystävät Simmias ja Kebes käyvät tämän kanssa keskustelun juuri ennen kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Faidonissa kuvataan sielujen vaellukseen liittyvän keskustelun lisäksi kristinuskostakin tuttu ajatus tuomiosta tuonpuoleisessa. Yli-Karjanmaa toteaa osuvasti, että Platonin teoksissa ”olemme itseasiassa todennäköisesti lähellä sen [tuonpuoleisen massaoikeudenkäynnin] alkulähdettä sikäli kuin pystymme sen jäljittämään”.

Platonin jälkeen lukija saa pienen lisäkäsittelyn jälleensyntymisestä pythagoralaisuudessa. Sitten kirja keskittyy kahteen päähenkilöön Filoniin ja Klemensiin, joiden käsittely muodostaa kaksi suurta pääkokonaisuutta.

Ennen Filonia kirja kuitenkin tarjoilee lyhyen pohjustuksen varhaisjuutalaiseen ajatteluun jälleensyntymisen näkökulmasta. Pohjustuksessa pohditaan mahdollisia viittauksia sielun kuolemattomuuteen (ei suoranaiseen jälleensyntymään) Vanhassa testamentissa, joita näyttää löytyvän lähinnä myöhäisistä teksteistä kuten Sirakin kirjasta: ”Kaikki, mikä on maasta, palaa maahan, mikä on korkeudesta, palaa korkeuteen” (Sir. 40:11 hepreankielisen tekstin mukaan).

Yli-Karjanmaa esittelee myös aiemmin tutkimuksessa perustelemansa tulkinnan, jonka mukaan Josefus viittaa useammassa tekstissään jälleensyntymiseen. Yli-Karjanmaan mukaan Josefus ”haluaa antaa lukijoidensa ymmärtää, että jälleensyntyminen oli osa monien Palestiinan juutalaisten uskomuksia ensimmäisellä vuosisadalla jKr.”. Oliko näin ihan käytännössä, Josefuksen retoriikan ulkopuolella, on eri kysymys.

Kun olen päässyt kirjassa Josefukseen asti, huomaan, että minulla herää kriittinen kysymys, miten vahvalla pohjalla Yli-Karjanmaan tulkinta tietyistä teksteistä on. Yli-Karjanmaa tiedostaa, että hänen perusteluissaan voidaan nähdä ongelmia ja tuo esille joitain tutkijoiden vaihtoehtoisia käsityksiä.

Josefuksen osalta hän kertoo toisten tutkijoiden katsovan, että käsitellyt kohdat viittaavat uskoon ruumiin ylösnousemukseen, eivät jälleensyntymään. Osa tutkijoista katsoo Josefuksen käyttävän jälleensyntymisen sanastoa hämäyksenä.

Huomaankin pohtivani, miten vahvoja johtopäätöksiä uskaltaisin itse tehdä antiikin kirjoittajan näkemyksistä kuoleman jälkeisistä tapahtumista lähdeteksteistä, joiden kielikuvat ja ilmaisut tuonpuoleista koskien ovat hyvin monitulkintaisia. Yli-Karjanmaa tiedostaa haasteen ja muistuttaa lukijaa lähdetekstien ongelmista. Esimerkiksi Platonin teosten osalta hän muistuttaa tekstien olevan dialogeja, ei systemaattisia esityksiä Platonin ajattelusta, mikä vaikeuttaa sen päättelyä, mitä Platon asioista oikeasti ajatteli.

Yli-Karjanmaan tieteellisen menetelmän ydinperiaate on, että ”havaintoja selittämättömät teoriat hylätään”. Toisin sanoen lähdetekstien äärellä sellainen teoria on kannatettavin, joka parhaiten (tai vähiten huonosti) selittää lähdeteksteistä tehtävät havainnot.

Kun kysytään siis esimerkiksi, käsitteleekö Josefus teksteissään jälleensyntymistä vai ruumiin ylösnousemusta, nämä teoriat pannaan vastakkain ja kysytään, kumman selitysvoima suhteessa havaintoihin on parempi. Menetelmä on hyvä, sillä sitä seuraava tutkija tulee käyneeksi läpi vaihtoehtoisia selityksiä ja avanneeksi omat perustelunsa, miksi päätyy kannattamaan mitä päätyy kannattamaan.

Merkittävä määrä subjektiivisuutta ja kiistanalaisuutta prosessiin silti sisältyy. Yli-Karjanmaa toteaakin aivan oikein: ”Varmaksi todistamisesta historiallisessa tutkimuksessa on vain harvoin kyse.” Epäilyksistä huolimatta minulla on lukijana Filoniin siirtyessä kokemus, että olen hyvissä käsissä ja pahasti en voi metsään mennä, jos Yli-Karjanmaan tulkinnat allekirjoitan.

Esoteeriset Filon ja Klemens

Filonin osalta kiinnostavaa on, että keskeisimmät teokset jälleensyntymisen kannalta eivät ole hänen filosofiset teoksensa vaan raamattukommentaarinsa. Hänen vertauskuvallinen raamatuntulkintansa ei ole kovin kiinnostunut tekstien kirjaimellisestä merkityksestä vaan laajenee korkealentoisiin allegorioihin. Yli-Karjanmaa huomauttaa, että kommentaarit ovat luonteeltaan esoteerisia. On olemassa pieni mysteereihin perehtynyt sisäpiiri, jolle Filonin paljastama totuus on tarkoitettu.

Yli-Karjanmaa kertoo, että alkusysäyksen Filonin jälleensyntymisopin tutkimukseen hän sai yhdestä tämän raamattukommentaarin virkkeestä ja siihen liittyvästä alaviitteestä, jossa sitä pidettiin Filonin selvimpänä viittauksena jälleensyntymiseen. Tutkimuksessa teemaan oli paljon viittauksia, mutta ei perusteellista erillistä tutkimusta, joten Yli-Karjanmaa tarttui tuumasta toimeen. Onneksi tarttuikin.

Huomiota herättäneessä virkkeessä Filon kommentoi Jaakobin unta Betelissä, joka löytyy Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta (1. Moos. 28:10–22), ja Jaakobin näkemiä taivaan ja maan välillä portaita kulkevia sanansaattajia. Filon kirjoittaa: ”Näistä sieluista jotkut palaavat takaisin, koska ne kaipaavat niitä kuolevaiselämän asioita, joihin ne ovat tottuneet.” ( Yli-Karjanmaan suomennos teoksesta De somniis). Kohdassa Filon puhuu laajemminkin ilmassa vaeltelevista sieluista platonilaiseen terminologiaan nojaten.

Yli-Karjanmaa osoittaa vakuuttavasti, miten tämä ja muutamat muut tekstit ovat selkeitä myönteisiä viittauksia jälleensyntymiseen. Hän sovittelee sitten laajemmin palapelin palasia paikoilleen eli tulkitsee Filonin ajattelua laajemmin tästä näkökulmasta. Argumentaatio on uskottavaa ja päädyn luottamaan tutkijaan, joka toteaa, että myönteinen kanta jälleensyntymisoppiin ”on se vaihtoehto, joka selvästi parhaiten selittää käytettävissä olevan todistusaineiston”. Tämä herättää kirjassa kiinnostavaa mutta epävarmempaa pohdintaa siitä, miten ja milloin jälleensyntyminen ylipäänsä tuli osaksi aikansa juutalaista ajattelua.

Kristityn Klemens Aleksandrialaisen kohdalla tarina on mutkikkaampi. Yli-Karjanmaa käsittelee toista päähenkilöään yli sadan painetun sivun verran.

Ennen käsittelyä Yli-Karjanmaa toteaa lyhyesti, että itse Uuden testamentin osalta aihetta ei ole juurikaan tutkittu. ”On itselleni avoin kysymys, mitä opin hyväksynnästä tai torjunnasta kertovia seikkoja on tutkimuksen keinoin mahdollista saada esille Uudesta testamentista.” Hän toteaa, että ei ole sellaista tutkimustyötä ”toistaiseksi tehnyt”, mikä onkin kiinnostava cliffhanger. Pääsemmekö tulevaisuudessa lukemaan Yli-Karjanmaan tutkimuksista kannanotoista jälleensyntymiseen Uudessa testamentissa?

Yli-Karjanmaa taustoittaa Klemensin käsittelyä esittelemällä lyhyesti kolmen 100–200-luvuilla vaikuttaneen teologin ajattelua koskien jälleensyntymistä. Justinos Marttyyrin kanta jää epäselväksi, kun taas Tertullianuksen ja Irenaeuksen kanta on selvästi kielteinen. Varhaisten kristillisten näkemysten kirjoa hän alleviivaa lyhyellä Nag Hammadin tekstien käsittelyllä. Johanneksen salaisesta kirjasta ja Paavalin ilmestyksestä Yli-Karjanmaa löytää avoimen suopeaa jälleensyntymisen käsittelyä, mikä osoittaa välähdyksenomaisesti, että ”opilla oli kannatusta.” Ensimmäisillä vuosisadoilla jälleensyntyminen selvästi ”herätti keskustelua ja kiivasta vastustustakin. Sen tueksi vedottiin Raamattuun ja näitä vetoamisia pyrittiin kumoamaan”.

Klemens on luonteva seuraava askel analyysissä, sillä hän oli Filonin perintöä vaalineen aleksandrialaisen teologian ensimmäinen kristitty edustaja. Klemens oli käännynnäinen, jonka ajatellaan yleensä olleen platonisti ennen kristinuskoon kääntymistään. Yli-Karjanmaa muistuttaa, että Klemensiä täytyy lukea osana varhaiskristillisyyttä, jossa ei ”vielä ollut koko kirkon yhteisesti linjaamia kannanottoja koskien eri aatevirtauksia ja oppeja.”

Yhden pontimen jälleensyntymisen selvittelyyn Klemensillä Yli-Karjanmaa sai alun alkaen siitä havainnosta, että Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Fotios (n. 820–891) syytti Klemensiä jälleensyntymisopin hyväksymisestä. Tämä yhdessä platonilaisen taustan takia riitti Yli-Karjanmaan mukaan ”esitutkintakynnyksen” ylittymiseen aiheesta, jota ei varsinaisesti vielä ollut tutkittu.

Aiempi tutkimus on olettanut, että Klemensin kanta jälleensyntymiseen oli kielteinen. Yli-Karjanmaa katsoo vastoin tätä, että Klemens on piilottanut kantansa jälleensyntymisestä rivien väliin ja jopa harhauttaa lukijoitaan. Tämä on esoteeriselle kirjallisuudelle perusteltua, jotta ”pyhät traditiot eivät niin vain paljastuisi kenellekään vihkiytymättömälle” ( Yli-Karjanmaan suomennos Stromateis-teoksesta). Savuava ase on Stromateis-teoksen kohta, jossa Klemens käsittelee kreikkalaisten ajatusvarkauksia muilta kansoilta. Siinä hän kuvaa sielun jälleensyntymistä yhdeksi parhaiden filosofien hienoimmaksi opiksi.

Toisessa tekstissä Klemens arvostelee Basilides-nimistä opettajaa, joka on väittänyt marttyyriyden olevan rangaistus edellisten elämien synnistä. Klemens tyrmää Basilideen ajatuksen, mikä on aiemmassa tutkimuksessa nähty jälleensyntymisen kieltämisenä. Tarkka lukija kuitenkin Yli-Karjanmaan mukaan huomaa, että Klemens kieltää ainoastaan ajatuksen marttyyriudesta rangaistuksena. Ei ajatusta edellisistä elämistä. Tutkijoilla on siis tämän kohdan tulkinnassa mennyt lapsi pesuveden mukana. Yli-Karjanmaan argumenttiketju on muotoa: Jos asiaan A liittyy asia B, ja joku kritisoi asiaa B, se ei tarkoita, että hän kritisoisi asiaa A.

Kuten Filonin kohdalla, kun Yli-Karjanmaa on käynyt läpi keskeisten tekstien tulkinnan, hän soveltaa päätelmäänsä myönteisestä jälleensyntymiskannasta Klemensin ajatteluun laajemmin. Päätelmällä on kiinnostavia seurauksia muun muassa kirkkoisän ajatteluun liittyen ylösnousemukseen ja pelastukseen. 

Jälleensyntymisopin voisi tuoda kirkkoon

Tieteen yleistajuistamisessa on erilaisia koulukuntia ja tyylejä. Toisessa äärilaidassa on teoksia, jotka vetävät tieteen monimutkaisia mutkia paljonkin suoriksi ja suosivat kirjallisesti värikästä ilmaisua. Näitä teoksia, joihin itse luen esimerkiksi monet Kari Enqvistin kirjat, on viihdyttävä ja mukava lukea. Ne innostavat aiheen äärelle, mutta tekevät sen tieteellisen tarkkuuden kustannuksella.

Toisessa laidassa on teoksia, joita on vaikea tyylinsä puolesta erottaa tieteellisestä tekstistä. Yli-Karjanmaan teos edustaa enemmän tätä koulukuntaa. Kirjassa lainataan runsaasti alkuperäislähteitä ja käydään läpi niiden tulkintaa perusteellisella tavalla, joka menisi monessa kohdin läpi tieteellisessä artikkelissakin.

Käsittelyä on pyritty keventämään siirtämällä joitain alaviitteitä nettisivuille, joihin pääsee käsiksi kirjaan painettujen QR-koodien avulla. Kikka on kekseliäs ja huomaan olevani usein kännykkä kädessä kirjaa lukiessani. Käsittely on silti paikoin niin seikkaperäistä, että sen seuraaminen on kognitiivisesti kuormittavaa ja kirja täytyy välillä laittaa sivuun.

Toisaalta kirja esittää joitain valtavirtatutkimuksesta poikkeavia tuloksia, minkä takia tuhdimpi käsittelytapa on tavallaan perusteltu. Kepeämpi käsittely olisi ehkä saanut lukijat helpommin ohittamaan teoksen sensaatiohakuisena. Nykyisellään kirja on vakuuttavasti argumentoitu puheenvuoro, jota ei voi olankohautuksella ohittaa.

Oma näkemykseni silti on, että kirja olisi hyötynyt keventämisestä. Esimerkiksi Platonia käsitellessä lukijalle vieritetään paljon pitkiä alkuperäislainauksia ja mukana on sellaistenkin tekstien käsittelyä, jotka eivät kirjoittajan mukaan edes käsittele jälleensyntymistä. Viittauksia alkuperäislähteisiin karsimalla ja argumentointia suoraviivaistamalla kirja olisi ollut vielä saavutettavampi ja helpommin luettava tavallisen, teologiaa tai filosofiaa tuntemattoman lukijan näkökulmasta.

Sami Yli-Karjanmaan teos on erittäin sivistävä. Paitsi että se sisältää laajan taustoituksen vähemmän tunnetuista jälleensyntymisen eurooppalaisista juurista, se sisältää ihan yleisestikin hyvät johdannot erityisesti Platoniin, Filoniin ja Klemensiin sekä heidän keskeisiin teoksiinsa.

Kirjan selkein ansio on, että se onnistuu romuttamaan nykyajasta kumpuavia ennakkokäsityksiä, joiden valossa antiikin ja juutalaiskristillisten ajattelijoiden kuolemanjälkeistä elämää käsitteleviä tekstejä helposti luetaan. Varhaisimmat juutalaiskristilliset lähteet eivät tarjoakaan niin yksiselitteistä vastausta siihen, mitä on olla ihminen ja mitä ihmiselle tai jollekin hänen osalleen kuoleman jälkeen tapahtuu.

Yli-Karjanmaa muotoilee kirjan lopussa tavoitteensa olleen ”tuoda saataville tutkimuspohjaista tietoa jälleensyntymisopista varhaisessa juutalaisuudessa ja kristinuskossa – – ”. Siinä hän on onnistunut. Itse opin kirjasta paljon uutta ja sain ahaa-elämyksiä. On harvinaista, että omakustannekirja noteerataan jopa Helsingin Sanomissa. Toivoa sopii, että kirja löytää jatkossakin tiensä mahdollisimman monen lukijan käsiin. Vaikka kaikista päätelmistä ei olisi samaa mieltä, kirja haastaa kivasti omia ennakko-oletuksia varhaisten tekstien äärellä ja alleviivaa sitä moninaisuutta, joka varhaisten kristittyjen parissa oletusarvoisesti vallitsi ennen virallisen opin lukkoon lyömistä.

Yli-Karjanmaa pidättäytyy tekemästä tutkimustuloksistaan johtopäätöksiä kirkoille tänä päivänä. ”Tutkin historiaa, enkä lähde tekemään kirkollisteologisia johtopäätöksiä”, hän toteaa yllä mainitussa haastattelussa.

Itse näkisin mielelläni, että jälleensyntymisoppi tuotaisiin kirkkoihin mukaan keskusteluun, uteliaan myönteisessä sävyssä, eikä vain harhaopiksi leimaten. Seurakunnat voisivat ottaa Yli-Karjanmaan teoksen lukupiireihinsä ja järjestää vakavissaan keskusteluiltoja jälleensyntymästä. Tämä voisi auttaa purkamaan turhia raja-aitoja perinteisen kristillisyyden ja uushenkisyyden välillä. Kirkko on se paikka, jossa kuolemanjälkeisistä asioista ja eri vaihtoehdoista pitäisi voida avoimesti keskustella.

Sami Yli-Karjanmaan kirja näet osoittaa, että jälleensyntyminen ei ole intialaista tuontitavaraa, vaan yksi osa omaa perintöämme.

Arvioitu teos: Sami Yli-Karjanmaa, ”Niin kauan kuin palaat maahan” – Jälleensyntymisopin historiaa varhaisessa juutalaisuudessa ja kristinuskossa. Laukaa: Aleksandria 2025. 324 s.