Israelin yksinäisyys ranskalaisen humanistin kuvaamana

Mitä teki ranskalainen filosofi Bernard-Henri Lévy kuullessaan Hamasin ennennäkemättömän brutaalista ja verisestä hyökkäyksestä Israeliin 7.10.2023? Hän matkusti heti seuraavana päivänä Israeliin. Päätös oli Lévylle refleksinomainen. Maailman sotatantereilla ja kriisialueilla usein nähty filosofi koki moraaliseksi velvollisuudekseen olla paikan päällä, osoittaa solidaarisuutta ja ottaa omakohtaisesti selvää asioista. Näistä aineksista syntyi Lévyn uusin kirja Solitude d’Israël (Israelin yksinäisyys). Kirja on persoonallinen puheenvuoro, jossa Israel, juutalaisuus, sionismi, antisemitismi ja kirjailijan kotimaa Ranska muodostavat monitasoisen kokonaisuuden.

Israelin ainutlaatuinen asema maailman ainoana juutalaisena valtiona ja Israelin oikeus puolustautua yhä vihamielisemmäksi käyvässä maailmanpoliittisessa tilanteessa nivoutuvat osaksi Bernard-Henri Lévyn itselleen ottamaa tehtävää julkisena intellektuellina. Solitude d’Israël muodostuu puolustuspuheeksi maalle, jonka yksinäisyyden kansainvälisessä yhteisössä noteerasi keväällä myös The Economist, jonka kansikuvassa Israelin lippu liehuu ohuen tangon varassa seisten yksin keskellä aavikon hiekkamyrskyä. Kannen teksti julistaa: ”Israel alone”.

Lévy ottaa lähtökohdakseen filosofi Reiner Schürmannin käsitteen Événement eli Tapahtuma (isolla T:llä). Schürmannin tapahtuma on muodoltaan uusi, ei ennakoitavissa oleva. Israelille ja maailman juutalaisille lokakuun seitsemäs oli juuri tällainen schürmannilainen tapahtuma, joka vaikuttaa ihmisen olemiseen läpi historian ja nykyisyyden. Hamasin hyökkäys oli käänteentekevä: Israelin voittamattomuuden myytti murtui, ja kaikille maailman juutalaisille se oli sukellus tuntemattomaan syöveriin, kuten Lévy maalailevasti kuvaa. Lokakuun seitsemännen myötä Ranskan juutalaisten tietoisuuteen palasivat Ilan Halimin, Sarah Halimin ja Miereille Knollin murhat, Toulouse 2012 ja Hyper Cacher 2015.

Kuka uskaltaa vielä kulkea kipa päässä Ranskan kaduilla? Lévy nostaa esiin ristiriidan: ihmisoikeuksien julistuksen ja Voltairen Ranskassa voit joutua kuolemaan juutalaisuutesi tähden. Ranskassa juutalaiset journalistit ja intellektuellit tarvitsevat jatkuvaa poliisisuojelua. Tämä koskee myös Lévyä itseään. Hänen salamurhaamistaan ovat suunnitelleet niin iranilaiset agentit kuin belgialaiset islamistit. Lévyn osoite on salainen, eikä hän paljasta edes asuuko Seinen oikealla vai vasemmalla rannalla. Hänen kotonaan otetuista lehtikuvissa ei saa olla näkymiä ulos ikkunoista, ettei sijainti paljastuisi sitä kautta. Silti Lévy sanoo, ettei hän pelkää.

Ranskan juutalaiset ovat Lévyn mukaan kaikesta huolimatta pitäneet kiinni omasta kotimaastaan, joka Lévyn sanojen mukaan on Chrétien de Troyes’n, Rashin, Racinen ja Proustin kotimaa. Sisällyttämällä listaan Rashin eli Rabbi Shlomo Yitzhakin (n. 1040–1105), yhden kaikkien aikojen merkittävimmistä juutalaisten pyhien tekstien kommentaattoreista, Lévy muistuttaa juutalaisten osuudesta Ranskan kulttuurin rakentamisessa. Ranskan juutalaiset eivät ole voineet jättää  kotimaataan sivistymättömien tuhoajien käsiin; tässä kohtaa Lévy käyttää antisemiiteistä Ranskan potentiaalisina tuhoajina nimitystä illettrés, lukutaidottomat. Kaiken antisemitismin keskellä Israel on tuonut henkistä turvaa myös Ranskan juutalaisille. Lokakuun seitsemännen päivän jälkeen Israelin tuoma turva on joutunut kyseenalaistetuksi. Tähän asti on sanottu ei koskaan enää, mutta nyt joudutaankin sanomaan: paitsi että taas (lainatakseni Daniel Weintraubin otsikkoa Teologisessa Aikakuskirjassa (2024:1).

Lévy kirjoittaa, ettei hän usko Israelin tuhoon. Samalla hän kuitenkin muistuttaa ikivanhoista  lähteistä ammentavista, reaalipolitiikkaa uhmaavista ja vihan sokaisemista tuhon tavoittelijoista. Amalek, Israelin raamatullinen perivihollinen, jolla on eri aikakausina ollut eri avatar Hamanista Hitleriin, on nyt Hamasin muodossa muistuttamassa juutalaisia siitä, että esi-isien kokemukset ovat palanneet tähän päivään, eikä niitä pääse pakoon. Tämä todellisuus on sama kaikille juutalaisille: maallistuneille ja mystikoille, agnostikoille ja uskonnollisille, kirjoittaa Lévy.

Lokakuun seitsemäntenä päivänä radikaali pahuus näyttäytyi – Lévy kirjoittaa pahuudesta jopa  lähes runollisesti: puhdas pahuus, paljastetuin kasvoin, raakana ja peittelemättömänä, sama pahuus kuin Auschwitzissa ja Ruandassa ja Deir es-Zorissa. Lévy näkee, että lokakuun seitsemäntenä murhattiin paitsi juutalainen ja israelilainen sielu, myös meidän omatuntomme. Tapahtumat heittivät juutalaiset 80 vuotta taaksepäin kollektiivisessa muistissa, ja ihmiskunnan taas lähemmäksi moraalista perikatoa.

Hamasin nousu asettuu Lévyn tulkinnassa osaksi lännen vetäytymistä niin henkisellä kuin geopoliittisella tasolla. Länttä on Lévyn mukaan haastanut viisi ”kuningasta” (viittaus Aabrahamin taisteluun viittä kuningasta vastaan Lootin pelastamiseksi). Nämä kuninkaat ovat Venäjä, Kiina, Turkki, Iran ja jihadistien kalifit, kaikilla tavoitteena palauttaa mennyt suuruutensa ja menetetyt imperiuminsa.

Lokakuun seitsemännen tapahtumaa seuraa Lévyn mukaan toinen tapahtuma: lokakuun seitsemäs pyyhitään pois, unohdetaan. Alkaa kiistäminen, vähättely, panttivankien näkymättömäksi tekeminen, puhe ”vankien vaihdosta”. Lévy antaa vertauskuvan: siinä missä Stalin antoi käynnistää kuorma-autojen moottorit peittääkseen Lubjankan vankilasta kantautuvat huudot, ja natsit pyrkivät peittämään rikostensa jäljet, Hamasin murhaajat kuvasivat verityönsä GoPro-kameroilla ja postasivat hirmutekonsa TikTokiin. Kaikesta dokumentaatiosta huolimatta lokakuun seitsemännen tapahtumia ollaan jo kiistämässä. Tai toisaalta niistä voidaan samalla riemuita, jopa humanisteiksi itseään kutsuvien akateemikkojen keskuudessa. Lévyn siteeraamat esimerkit USA:n akateemisesta maailmasta puistattavat.

Israelin yksinäisyys vertautuu Bernard-Henri Lévyn omaan yksinäisyyteen. Filosofina ja humanistina Lévy kuuluu harvenevaan joukkoon, joka uskaltaa puolustaa Israelia. Edesmenneelle ystävälleen Claude Lanzmannille Lévy jätti kunnioittavat jäähyväiset. Lanzmann on yksi henkilöistä, joita Lévy nostaa toistuvasti esiin kirjassaan. Yksinäisyys syvenee. Miksi Israel? Tähän kysymykseen, Israelin olemassaolon syyhyn ja oikeutukseen, Lévy etsii vastausta keskustellen mielessään Lanzmannin kanssa. Juutalaisten historiallinen kotimaa, turvapaikka vainoilta, vastaa Lanzmann. Lévy itse tiivistää Israelin olemassaolon keskeisen oikeutuksen yhteen sanaan: antisemitismi.

Uskonnon suhteen Lévy on itse skeptinen, hän luonnehtii itseään ei-uskonnolliseksi. Hänelle muurit, haudat ja kivet eivät merkitse mitään: temppeli on tyhjä. Silti Lévy näkee kaikkein perinteisimmässä ultraortodoksisessa juutalaisuudessa jotain puhuttelevaa, pyhien tekstien syvyyteen uppoutuvan älyllisen ja kyselevän tradition. Lévyn käsittelyssä juutalaisuus ponnistaa klassisten pyhien tekstien juurista käsin kohti juutalaista humanismia. Israelin on, täyttääkseen tarkoituksensa, huolehdittava juutalaisesta humanismistaan, juutalaisesta sielustaan.

Kirjoittaessaan Israelista ja Jerusalemista Lévy maalailee esiin kaikki väestöryhmät ei-juutalaisia vähemmistöjä myöten unohtaen kuitenkin yhden keskeisen joukon: uskonnolliset sionistit. Hän näkee ultraortodoksit, joita hän kuvaa tunnelmallisesti, jopa aavistuksen verran eksotisoiden. Ristiriita lymyilee taustalla: Lévy moittii Israelin nykyisen hallituksen valtiovarainministeri Bezalel Smotrichia homofobiasta samalla unohtaen, että homofobia voidaan yhtä hyvin liittää yleisellä tasolla ultradortodoksiseen yhteisöön. Lévy ei halua edes mainita Smotrichia tai toista uskonnollisen sionismia edustavaa ministeriä Itamar Ben-Gviriä nimeltä, niin vastenmielisinä hän pitää näitä kahta. Kaksikko esitellään anonyyminä mutta silti tunnistettavana.

Lévy on Euroopassa leimattu oikeistolaiseksi, mutta Israelia hän tarkastelee loppujen lopuksi kuin vasemmistolainen eurooppalainen. Ben-Gvirin ja Smotrichin hän näkee yksinkertaistettujen kliseiden kautta, samoin pääministeri Benjamin Netanjahun. Lévy kirjoittaa tunteneensa henkilökohtaisesti joukon Israelin pääministereitä, joita hän kuvaa ylistäen. Oikeistolaisista pääministereistä listalle pääsevät vain Jitzhak Shamir, Menachem Begin ja Ariel Sharon. Uskonnollista sionismia edustava Naftali Bennet ei kuulu joukkoon. Ylistystä ei myöskään kerää Netanjahu, jonka kriitikoiden joukkoon Lévy lukeutuu.

Niin solidaarinen kuin Lévy onkin Israelia kohtaan sekä tekstien että käytännön tekojen kautta, on hänen näkökulmansa kuitenkin väistämättä diasporan rajoitusten värittämä. Siirtokunnat rauhan pahimpana esteenä on klisee, jota myös BHL toistaa. Maan luovuttaminen rauhan toivossa tuntuu nousevan hyveeksi, kun tarkastellaan BHL:n arviota Israelin pääministereistä. Humanismi juutalaisuuden ytimenä on myös diasporassa suosittu näkemys. Mutta eikö juuri länsimainen humanismi ole pettänyt juutalaiset? Tämän Lévy tavallaan myöntää käsitellessään akateemisen maailman suhtautumista Israeliin.

Jos kirjan otsikko, Israelin yksinäisyys, pitäisi tiivistää johonkin tiettyyn ryhmään, yksinäisistä yksinäisimpiin, nostaisin itse esiin Lévyn unohtaman ja väheksymän uskonnollisen sionismin. Sen keskeisiin tavoitteisiin ja toimintaan liittyy moni länsimaisen, erityisesti vasemmistolaisen humanismin kaikkein kärkevimmin kritisoimista asioista. Siirtokuntien olemassaolon oikeutus, Israelin maan pyhyys ja maan asuttaminen uskonnollisena käskynä (mitsva) ovat uskonnollisen sionismin keskeisiä teesejä. Uskonnolliset sionistit ovat löytäneet tiensä Israelin armeijan vaativimpiin eliittiyksiköihin ja ovat upseereina ja taistelijoina uhrautuvasti toimineet ihanteensa toteuttamiseksi. Kyselyjen perusteella 22 % Israelin juutalaisista määrittelee itsensä uskonnollisiksi sionisteiksi, mutta uskonnolliset sionistit ovat antaneet vielä tätä prosentuaalista osuuttaan isomman panoksen maan rakentamiseksi.

Minun repliikkini Bernard-Henri Lévylle on seuraava: jos juutalainen humanisti kokee muiden humanistien jättäneen hänet ja koko Israelin yksin, miksi hän itse on valmis jättämään uskonnolliset sionistit yksin? Kumpi painaa enemmän Lévylly – humanismi vai juutalaisuus? Tämä vastakkainasettelu voi toki olla keinotekoinen ja kärjistetty. Loppupeleissä jopa uskonnollisen sionismin pystyy yhdistämään juutalaiseen humanismiin, mutta muun maailman humanismi hylkää oman sielunsa, kun se hylkää Israelin.

Uskonnollisen sionismin ja juutalaisen humanismin suhdetta koskevasta huomautuksestani huolimatta voin vahvasti suositella Lévyn kirjaa. Solitude d’Israël on ranskalaisen ja juutalaisen sivistyksen voimannäyte. Se on kaunopuheinen ja sivistynyt puolustuspuhe maalle, jonka vihaamisesta on tullut aikamme kulttuurinen muoti-ilmiö. Kirja pursuaa kulttuurisia viittauksia ja johdattaa lukijan tutkimaan uusia maailmoja, jotka avautuvat mainittujen nimien, kirjojen ja tapahtumien takaa. Länsimaiselle humanistille Solitude d’Israël on pakollista luettavaa.

Arvioitu teos: Bernard-Henri Lévy: Solitude d’Israël. Paris: Bernard Grasset 2024. 171 s.

Englanninkielinen käännös (Israel Alone) ilmestyy 10.9.2024.

Artikkelikuva: André Swanström.