Elävää ja havainnollista

Murhaajaa etsittäessä on tärkeä kysymys, kuka hyötyy murhasta. Mutta se voi johtaa myös harhaan. Tämä käy esiin juoneltaan (jälleen) ovelasti rakennetussa Metropoliitta Panteleimonin tämänsyksyisessä rikosromaanissa Kaikki alkoi Viipurista.

Metropoliitta Panteleimon on tunnetusti taitava ihmispsyyken kuvaaja. Hänellä on tarkka psykologinen silmä. Naisten pyydystellessä miestä keskinäinen kateus ja mustasukkaisuus saavat aikaan naurunpyrskähdyksiä lukijassa. Kateutta herättää ihmisten välillä sekin, että joku saa ensin seurustelukumppanin ja kohta sen päälle ison perinnön. Muissakin tilanteissa ihmisen heikkous paljastuu, kuten parisuhteissa – pappilassakin. Sisarusten kesken kiistellään mitättömistä asioista. Mutta riitelyä seuraa katumus.

Piispakirjailijamme ei pyri rakentamaan ihmisistään kiiltokuvia, papeistakaan. Henkilöt ovat aitoja inhimillisyydessään. Lempeä ironia sävyttää luonnekritiikkiä  ja käyttäytymisen kuvausta.

Murhamysteerissä ei riitä kysymys, kuka murhasi. On kysyttävä myös miksi. Juonenkehittelyssä on vaikuttavaa, että sama henkilö, jota ympäristö epäilee murhasta, yrittää tahollaan itsekin ratkaista murhaa. Hämäykseksikö?

Metropoliitta Panteleimon on luonut omanlaisensa rikoskirjallisuustyylin. Uudistuksellista ja ansiokasta on, että syksyn romaani pohtii rikollisen psyykeä, jopa rikollisen omalla suulla. Murhaaja tajuaa itsekin olevansa sairas. Tässä käy esiin moderni kriminaalipsykologia ja ymmärtääkseni myös perinteinen ortodoksinen ihmiskuva. Kirjailija oivaltaa hienosti, että murhatarina ei ole pelkästään jännittävää (sala)poliisiviihdettä, vaan vakava asia. Sen rinnalla niidenkin elämässä, joita väkivaltainen kuolema läheltä koskettaa, on paljon muuta arvokasta, siis kertomisen arvoista.

Piispakirjailijamme isä oli poliisi. Virkakunnan arkiset työasiat ovat jo lapsuudesta tuttuja. Tämä lienee suuri etu varsinkin mennyttä aikaa kuvatessa.

Sitten muutama kauneusvirhe. Jos henkilö on jo ennen talvisotaa synnyttänyt lapsen, hänen työikäisenä ollessaan ei Kuopiossa ole ollut Kaupunginteatteria. Työväenteatterin ja porvarillisen teatterin yhdistymisenä syntynyt näyttämö oli Kuopiossa vielä 70-luvun alkupuolella nimeltään Kuopion Yhteisteatteri, kun useissa muissa kaupungeissa oli jo omaksuttu nimi kaupunginteatteri.

Rakas-sana puhutteluna arkisessa puhekielessä tuntuu väkinäiseltä semminkin, kun tieteellisestikin on todistettu, että suomen kieli ei käytä puhuttelusanoja läheskään niin paljon kuin romaaniset ja slaavilaiset kielet – tai vaikkapa englanti. Eikö kulta kävisi paremmin? Sikäli kuin puhuttelusanaa tarvitaan lainkaan.

Entä minne unohtui  juuri leipomosta ostettu herkulliselta tuoksuva kalakukko siltä romaanihenkilöltä, joka kotiin saavuttuaan ”nautti jääkaapista kylmiä ruokia”? Tarkoituksellistako hermostuneisuuden kuvausta?

Arvioitu teos: Metropoliitta Panteleimon: Kaikki alkoi Viipurista. Myllylahti 2025.