Joissakin kristillisen teologian edustajien puheenvuoroissa on esitetty, että nykypäivän kristillinen julistus tulisi irroittaa antiikin maailmankuvasta.
Mutta mikä on antiikin maailmankuva?
Ajatus, että maa on pallo, esiintyy ensimmäisen kerran Alkmeionin kirjoituksissa n. 500 eKr. Ptolemaios hieman jälkeen Jeesuksen aikaa kokosi antiikin tutkimuksen keskeiset teemat teoksessaan Almagest.
Esimerkiksi luomiskertomuksessa esiintyvä käsitys maasta litteänä levynä taivaankannen välissä hylättiin hellenistisessä maailmassa joitakin vuosisatoja ennen Jeesuksen syntymää.
Ptolemaioksen teoksessa esitettiin erityisesti Hipparkoksen laskelmiin perustuen 1022 tähden ja 5 sumuisen paikan sijainnit sekä näiden sijainnit. Kirjan lopussa esitellään tuolloin tunnettujen viiden planeetan (Jupiter, Merkurius, Venus, Mars ja Saturnus) radat. Tämä tulkinta kesti eurooppalaisen maailmankuvan hahmotuksessa noin 1500 vuotta.
Keskeinen murros oli Kopernikuksen ja Galileo Galilein uusi tulkinta, joka liittyi liikeoppiin ja myös maan suhteeseen muihin avaruuden olioihin.
Nykyisin myös Kopernikuksen ja Galilein näkemykset ovat sikäli vanhentuneita, että maailmankaikkeudessa ei ajatella olevan keskipistettä, ja lisäksi vanha ajatusta maasta pallona on virheellinen esimerkiksi Nasan ottamien kuvien perusteella. Tellus on pikemminkin säkkimäinen geoidi kuin pallo.
Antiikin maailmankuva ja siitä irtautuminen
Saa vaikutelman, että antiikin maailmankuvasta irtautumisen suosituksen esittävien teologien puheenvuorot eivät tämän maailmankuvan osalta vastaa sitä koskevaa käsitystä, joka on antiikin tutkijoilla.
Tarvetta muotoilla kristinuskon sisältöjä nykyajassa voi perustellusti puolustaa. Mutta samalla on ongelmallista, jos antiikin maailmankuvasta annetaan virheellinen käsitys. En ota kantaa siihen, millainen maailmankuva on Uudessa testamentissa, koska en ole alan tutkija.
Mutta kun on esimerkiksi esitetty, että Fil. 2:10, jossa sanotaan, että on taivaissa olevia, maan päällä olevia ja maan alla olevia, en ole varma, miten tämä riittäisi osoittamaan, että Uusi testamentti sisältäisi oman aikansa varhaisemman, lähinnä luomiskertomuksessa esiintyvän maailmankuvan. Tai miten tämä huomautus poikkeaisi nykyisin koetusta, jossa siinäkin ajatellaan oltavan maapallon pinnalla, haudataan kuolleet maan alle ja pohditaan jossakin muualla olevien olemista.
Sen tietysti ymmärrän, että nykyinen lääketiede ja siihen liittyvät valtauskomukset eivät selitä sairauksia ensisijaisesti demonien aiheuttamina.
Mutta demonikäsityskin on moniulotteinen. 200-luvulla Origenes ja hieman myöhemmin Evagrios Pontoslainen esittivät, että demonit ovat ensisijaisesti vaikutukseltaan sielun kuvittelevaan osaan itsensä kuvia asettavia olioita. Kun demonin kuva sielun kuvittelevassa osassa vahvistuu, tahto alkaa suuntautua tätä kuvaa kohti ja muodostuu vihdoin sen mukaiseksi.
Kuvaus muistuttaa brändituotantoa. Kuvat valtaavat mielet ja tahdot suuntautuvat niihin siten, että kuvan katsojat tahtovat liittyä brändien mukaisesti ja aloittavat noudattaa käyttäytymismalleja, jotka ovat brändien mukaisia.
Uusi testamentti ja antiikin maailmankuva
Näyttää siltä, että Uudessa testamentissa on viitteitä antiikin maailmankuvaa varhaisempiin käsityksiin. On kuitenkin ongelmallista sanoa, että nämä edustaisivat antiikin maailmankuvaa, joka ei ole muiden ajan auktoriteettien kirjoitusten kannalta samanmuotoinen kuin siihen Uuden testamentin selostuksissa liitetty.
Kiinnostava osuus on saddukeuksissa, jotka olivat tietoisia hellenistisen maailman käsityksistä. Ehkä farisealainen liike edusti pikemminkin vanhentuneita käsityksiä.
Jeesuksen oppi sisältää ajatuksen lähelle tulleesta toisenlaisesta valtakunnasta. Siihen liittyy ajoittain kuvauksia, jotka edellyttävät esimerkiksi taivaisiin poistumisen pilvessä. Matti Myllykoski on kuvannut tätä hauskasti: otti kuin taksin. Tällainen kuvaus ei kuitenkaan vastaa antiikin maailmankuvaa, vaan on jossain määrin parapsykologinen tai okkultistinen kuvaus maasta poistumisesta.
Onkin kiinnostavaa pohtia sitä, olivatko Uuden testamentin kirjoittajat aikansa tunnetuista näkemyksistä tietämättömiä vai niitä sivuuttava kirjoittajayhteisö. Eivätkö he tunteneet oman aikansa maailmankuvaa?
Yksi kiinnostava seikka on ajatus, että Uudessa testamentissa esiintyisi aikansa ympäröivän maailman seksuaalietiikasta poikkeava näkemys syvällisen samaa sukupuolta olevien ihmisten välisen suhteen tuntemattomuuden osalta.
On aivan selvä, että antiikin maailmassa esiintyi tälläinen käsitys. Aristoteleen kouluun ei päässyt, ellei miespuolisella oppilaalla ollut vanhempaa miestä opastajanaan rakastavassa suhteessa. Tähän liittyi myös fyysinen ja sukupuolinen rinnakkaiselo. Platonin dialogeissa kuvatun ihmissuhteen kuvauksen perusteella on kiistämätöntä, että samaa sukupuolta olevien fyysinen yhteys ei ollut torjuttavaa, joskin kartettavaa eräissä tapauksissa siksi, että toisella osapuolella oli harjoitettavanaan filosofisia mietteitä. Taivaallinen rakkaus määriteltiin Ateenassa kahden samaa sukupuolta olevan henkilön syvälliseksi ja pitkäkestoiseksi, sitoutuneeksi parisuhteeksi. Ainoa hellenistinen filosofikoulu, johon otettiin myös naisia, oli stoalainen, myöhemmin opetuksiltaan länsimaisessa aateperinnössä epäinhimilliseksi leimattu koulukunta.
Lähdeviittauksena viittaan Martha Nussbaumin antiikin filosofiakouluja käsittelevään teokseen Therapy of Desire (1996) sekä suomenkieliseen yleiskatsaukseen Thessleff ja Sihvola, Antiikin filosofia ja aatemaailma (1994). Syvyyttä tavoittelevaa lukijaa palvelevat Platonin ja Aristoteleen teosten suomennokset.
Uskontunnustukset ja antiikin maailmankuva
”Antiikin maailmankuvasta” irtaantumista esittäneissä teologisissa puheenvuoroissa on esitetty, että tällainen maailmankuva olisi myös uskontunnustuksissa. On kuitenkin vaikeata löytää uskontunnustuksista erityisempiä maailmankuvan muotoiluja. Tärkeätä on myös huomata, että kaikki merkittävät kirkkoisät ennen ja aikana uskontunnusten muotoilua kiistivät antiikin maailmankuvaa edeltävän virheellisen kosmologian.
Että Jeesus on taivaissa tai laskeutunut tuonelaan ei riitä maailmankuvaa koskevaksi oletukseksi. Uskontunnustukset ovat pikemminkin inhimillisesti äänestettyjä tuloksia, joiden ensisijainen sisältö käsittelee oman aikansa prosopon- ja hypostasis-käsityksiä sekä aristoteelisen välineistön antamia oletuksia ykseydestä ja moneudesta ja näiden välisestä suhteesta.
Hengellinen elämänsuuntautuminen ja maailmankuva
Uskontunnustukset määriteltiin symboleiksi eikä maailmankuvallisiksi esityksiksi. Symbolum on merkkipuhetta, ei maailmankuvallinen kannanotto. Sen vastakohtana on diabolum, eli yhtenäisyyttä rikkova kannanottojen moninaisuus.
Näitä inhimillisen uskon ilmauksia olivat laatimassa yhtäältä ajan poliittinen johto, kreikkalaisesta filosofiasta oppineet teologit, joilla ei ollut ”antiikin maailmankuvaa” ja joukko rampautuneita uskovaisia invalideja.
Oli niin kaukana kuin taivas on maasta, että tavoitteena olisi ollut laatia maailmankuva.
Miten itse voisimme suhtautua tällaiseen perintöön?
Ensinnäkin siten, että jatkamme sitä, ilman velvoitetta ajatella kaikin tavoin samalla muodoin. Siten, että laadimme oman uskonnollisen tunteemme ilmaisuja tähän perinteeseen sitoutuen.
Mutta myös käsittäen, että hengellinen elämä ei ole maailmankuvallinen kannanotto vaan pikemminkin elämänkatsomuksellinen ja elämänkuvallinen ojentautuminen.
En siis usko, että uskonnollisella tai hengellisellä asenteella olisi kovinkaan paljon tekemistä vaihtuvien maailmankuvien kanssa. Kyse on pikemminkin jonkinlaisesta tunteesta ja kokemuksesta suhteessa todellisuuteen.
Jos nykyisyyden maailmankuva on ensisijaisesti se, että alussa maa oli autio ja tyhjä ja Kari Enqvistin henki kulki vetten yllä, mitäpä tällä olisi vaikutusta körttiläisen alatien pieneen maailmaan? Varsinkin kun tietää, että tieteellisen realismin aika oli joskus 1900-luvun alussa, ja tieteellekään ei ole enää tarjottavanaan sen kummempaa todistettua maailmankuvaa? Niin sanotusta science wars -keskustelussa, jossa tieteellinen realismi hylättiin, on kirjoittanut esimerkiksi Ilkka Niiniluoto tieteenfilosofisessa esseekokoelmassaan Totuuden rakastaminen (2003).
Kun aiemmin 1980-luvulla tentin ainakin viisi kertaa sekä teologisessa tiedekunnassa että teoreettisen filosofian opinnoissa Niiniluodon tiedeoppikirjat, Niiniluoto muutti 2000-luvun alussa tieteenteoreettisen keskustelun seurauksena tieteellisestä realismista tieteelliseen kriittiseen realismiin. Sen mukaisesti tiede on edelleenkin todellisuutta koskevien rationaalisten uskomusten muodostamisen muoto, mutta voi olla, että sen parhaimmatkin teoriat ovat virheellisiä.
Tämä tukee ajatusta, että uskonnollisen asenteen ei perusteluissaan tulisi liikaa luottaa siihen, mikä on tieteellisen menneen tai nykyisen maailmankuvan esitys.
Thomas Diggesin näkemys kopernikaanisesta maailmankaikkeudesta vuodelta 1576. Kuva: w:Thomas Digges (1546?-1595), Public domain, via Wikimedia Commons
