Teologisen keskustelun haasteet

Raamatun ja kristillisen opin tutkijoiden välillä on virinnyt vuoropuhelu kristinuskon opillisista uudelleen ilmaisuista. Raamatuntutkijat pyrkivät käytettävissä olevien kirjallisten lähteiden pohjalta tutkimaan varhaista tietoa Jeesuksen elämästä, alkuseurakunnasta ja kristinuskon laajenemisesta Välimeren alueella. Eksegetiikan keskeisiä aputieteitä tässä pyrkimyksessä ovat Raamatun alkukielten tutkimus ja arkeologia. Dogmitutkimus kohdistuu kristinuskon opilliseen muotoutumiseen ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana.

Eri tieteenalojen tutkimustuloksiin perustuvassa dialogissa tulee esille uskon ilmiasun ja teologisen ajattelun uudistamistarve siihen liittyvine näkemyseroineen. Keskustelun keskeisiä vaikuttajia ovat olleet muun muassa emerituspiispat Wille Riekkinen ja Juha Pihkala, dosentti Kari Latvus ja emeritusprofessori Lars Aejmelaeus.

Kirjassaan Valo ja pimeys (Teos 2023) Wille Riekkinen kiteyttää teologisen uudistumistarpeen uudenlaisen uskontunnustuksen muotoon, jossa korostuvat uskon dynaaminen läsnäolo ja sen eettiset velvoitteet tässä ajassa.

Juha Pihkala korostaa Nikean uskontunnustuksen merkitystä iättömänä kristinuskon tulkinnallisena, liturgisena kompositiona. ”Nikean uskontunnustus ei ole vanhentunut maailmankuvan jäänne.” (Kotimaa 22.6. 2026). Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotisjuhlavuosi vuonna 2025 korosti ekumeenisten uskontunnustusten merkitystä kristinuskon opillisena perustana.

Lars Aejmelaeuksen Jeesuksen ylösnousemus I-III (1993,1994,1996), sekä teos Ei yli sen mikä on kirjoitettu (Väyläkirjat 2025) korostavat Uuden testamentin legenda-aineksen sijasta Jeesuksen ylösnousemuksen merkitystä keerygman  ytimenä.

Kari Latvuksen kirja Jumala kuvien muutoksessa (Kellarimedia 2025) kohtaa kristinuskon opilliset ilmaisut uuden maailmanajan ja tieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Hän toteaa halunneensa kirjoittaa Jumalasta ja jumalakuvista ilman hankalia termejä ja tutkimusviitteitä.  ”Vaikeiden kysymysten tarkastelulla en pyri kaatamaan ikonisia ilmiöitä tai vakiintuneita kuvia vaan näkemään tarkemmin ja syvemmälle.”

Virinneen vuoropuhelun tavoitteena voidaan katsoa olevan uskonnollisen ilmaisun uudistaminen, sen ymmärrettävyyden parantaminen ja kohtaannon mahdollistaminen tämän maailmanajan ja tieteen tutkimustulosten kanssa. Keskustelu pelkistyy kysymykseksi, jääkö kirkon julistus ilman uudistusta opillisen toiston tasolle saavuttamatta inhimillisen kokemuksen syvätasoa?

Teologisen tutkimuksen haasteena ovat aikamme uskonnollisen valtavirran, mustavalkoisen uskonnollisuuden psykodynaaminen syntytausta, ideologis-poliittinen uskonto ja epätieteellinen anakronistinen kritiikittömyys eri maailmanajoilta peräisin olevien uskonnollisten tekstien käytössä.

Eksistentiaaliset kysymykset

Lähtien ajankohtaisen teologisen keskustelun esiin tuomista arkeologisista ja muinaishistoriallisista tiedoista koskien jumaluuden nimiä ja päätyen tässä kirjoituksessa esiin tulevaan tiedostamattoman sielunelämän vaikutukseen ihmisen jumalakuvissa avautuu nykytutkimuksen yksi näkymä eksistentiaalisen teologian arvioitavaksi. Yksinomaisesti järkiperusteisten lausumien pohjalta lähtevä perinteinen teologinen tutkimus ei tavoita uskonnon tunnetason tiedostamatonta syvärakennetta. Uskonnon eksistentiaaliset kysymykset elämästä ja kuolemasta, kärsimyksestä ja toivosta jäävät kohtaamatta. Pelkästään loogisiin lausumiin pitäytyminen päätyy psykodynaamisestä näkökulmasta usein palvelemaan psyykkistä torjuntaa eksistentiaalisen ahdistuksen edessä.

Virinneessä teologisessa keskustelussa esiin tullut uskontunnustuksen hymninomainen toisto voidaan nähdä uskonnollis-psykologisena syvärakenteena, joka vastaa inhimilliseen turvallisuuden tarpeeseen. Samalla toistettu uskontunnustus paikantaa ihmisen eksistentiaalisen osan kärsimyksen, kuoleman ja toivon näkökulmasta.

Uskonnon kieli rakentuu vertauskuvista, syntyaikaansa sidotuista symboleista. ”Uskontunnustuksen” käsite ilmaistiin niiden syntyaikana kreikankielen sanalla ”symbolon”, ”tunnusmerkki”, joka yhdistettiin sopimuksen mukaan toisiin tunnusmerkkeihin.

Psykodynamiikka

Uskonnon psykodynaaminen tarkastelu sisältää tiedostamattomien, alitajuisten psyykkisten voimien (dynamis) huomioon ottamisen uskonnon sisäistymisessä, sen yksilöllisen sisällön määräytymisessä.

Käytännön sielunhoito- ja psykoterapiatyö puoltaa uskonnon psyykkisen dynamiikan tieteellistä tutkimusta ja dialogia uskon ilmiasun uudistamisen tarpeesta. Inhimillisen, tiedostamattoman psyykkisen syvärakenteen tutkimus voi parhaimmillaan auttaa avarampaan todellisuuden kohtaamiseen ja kiistanalaisen uskonnollisen psykodynamiikan neutraloitumiseen ja uusiin, puhutteleviin uskonnon symboleihin.

Uskonnon psykodynaaminen tutkimus edustaa deismin ajatusta, jonka mukaan uskonnollisia kysymyksiä ei voida arvioida yksinomaan rationaalisesti. Uskontoa hallitsee kysymys elämän tarkoituksesta, todellisuuden merkityksestä, elämästä ja kuolemasta.

 Psykoanalyytikko-filosofi Julia Kristeva näkee uskonnon dogmit absoluuttisina , puolustettavina faktoina, uskon psykologisina välttämättömyyksinä, joiden ”juuret” ovat syvällä ihmispsyykessä. Kristeva tutkii uskontunnustukseen sisältyviä ihmispsyyken perusfunktioita isän kaikkivaltiuteen, äiti–neitsyt Mariaan ja kärsivään Kristukseen liittyen. Uskonnon dogmit koskettavat perustavanlaatuisia inhimillisiä unelmia, traumoja ja toiveita. Kristeva toteaa ”uskon” olevan hänelle tältä osin ”totta”.  Tämä totuusperusta tekee hänelle agnostikkona mahdolliseksi yhtyä jumalanpalveluksessa uskontunnustuksen lausumiseen (Julia Kristeva, ”Credo in unum Deum”. ”In the beginning  was love” 1985).

Kristillisen julistuksen tulisi olla kosketuksessa uskon psyykkiseen syvätasoon. Ilman sitä julistus jää opillisen toiston tasolle.

Psykoanalyytikko Matti Hyrckin mukaan ”huolta pitävän uskonnollisuuden” ero ”musta-valkoiseen uskonnollisuuteen” liittyy symbolisen ajattelukyvyn kehittymiseen. Huolta pitävän mielentilassa ajatuksellisten vastakohtien yhdentyminen, integraatio mahdollistuu. Uskonnon oppirakennelmien ja ihmisen oman sisäisen maailman kohtaaminen tulee luovalla tavalla mahdolliseksi. Dogmit löytävät relevanssia ihmisen omista elämän vaiheista, kokemuksista ja henkilökohtaisista tunteista. Varman tietämisen ja erillään pitämisen sijalle tulee luottamus-usko, sen vertauskuvat ja symbolien todellisuus. Samalla tulee mahdolliseksi hyväksyä oppirakennelmien inhimillinen ulottuvuus ja suhteellisuus. Oikeassa olemisen vaatimus vähenee. Uskontunnustuksen totuuslausumat etsivät yhteyttä ihmisen kokemukselliseen, aikakaudesta toiseen muuttuvaan elämäntodellisuuteen, jota yksinomainen opillinen toisto ei tavoita.

Uskonnollisen julistuksen vastuulle jää vanhojen symbolien ”kääntäminen” inhimillisen kokemuksen kielelle ”tässä ja nyt”.

Minä uskon

Psykodynaamisesta, inhimillisen psyykkisen tarpeenmukaisuuden näkökulmasta, uskontunnustus on koosteinen haaste ihmisen kaikkinaiselle suhdetodellisuudelle eettisine vaatimuksineen. Uskontunnusten omaan aikaansa sidottu maailmankuva ei merkitse niissä lausuttujen velvoitteiden eikä uskonnollisten totuuslausumien vanhentuneisuutta. Ihmisen suhde itseään suurempaan voimaan, Jumalaan, suhde kanssaihmisiin ja luomakuntaan on sisään rakennettu uskontunnustuksen ilmiasuun, jota teologia eri aikoina tulkitsee tieteen kehityksen ja maailmankuvan muutokset huomioon ottaen.

Apostolisen uskontunnustuksen ensimmäinen uskonkappale asemoi ihmisen paikan luomakunnassa suhteessa Jumalaan, Luojaan , jonka alaisuudessa ihmiselämä toteutuu.

Psykodynaaminen ajattelu tuo esiin ihmisen varhaiskehitystä hallitsevan primäärinarsismin, tuon kehitysvaiheen normaalin kehityksellisen tilan, vastasyntyneen itsensä vietinomaisen ensisijaisuuden, aikuisuuden ruumiillisine tyydytystarpeineen. Kehityksen myötä ulkoiset objektisuhteet ja heiltä saatava hoivakokemus aktualisoituu. Riippuvuudesta ja tarvitsevuudesta tulee psyykkisen eriytymisen lähtökohta ja normaalin kasvun suunta.

Riippuvuuden ja oman tarvitsevuuden kieltäminen, aikuisuuden narsistinen itsekeskeisyys, kieltäytyy näkemästä itseään kokonaisuuden osana riippuvaisena yhteydestä kanssaihmisiin ja vastuullisuudesta luomakuntaan. Korostunut narsismi näyttäytyy uhkana erilaisten ihmisten yhteydelle ja maailmanrauhalle.

Uskontunnustus asettaa haasteen ihmisen jumalasuhteelle, luodun suhteelle Luojaan. Hymninomaisena liturgisena jumalanpalveluksen elementtinä se muistuttaa toistuvasti tunnustuksen lausujan asemasta suhteessa Jumalaan.

Ihmislapsen ikuisesti ihmeellinen sikiäminen, oman lapsen syntymän ihme, ihmiseksi syntyneen kärsimys, kipu ja kuolema.

Psykoanalyyttisen kuolematutkimuksen mukaan ihmiseksi syntynyt kantaa piilotajunnassaan lapsuudestaan lähtien mielensisäistä kuolematietoisuutta, pelkoa menneen ja tulevan, itsensä, oman identiteettinsä menettämistä kuolemassa, tietoa äärimmäisestä omasta merkityksettömyydestä loukkauksena narsismille, kaikkivoipaisuudelle. Psykoanalyyttisen tutkimuksen mukaan kuolema on tuhoisa, vieras voima, joka on harhojen ja psykoosin tavoin ladattu traumaattisella ahdistuksella. Kristillisen julistuksen tulisi kuolemaan liittyen saavuttaa sen tunteenomainen psykodynaaminen syvätaso.

Uskontunnustuksessa toistettu Jeesuksen elämäkerta, sikiäminen, syntyminen, kärsimys ja kuolema, korkeuksiin ylentäminen, Jumalaan liittyminen, on inhimillisen kärsimystodellisuuden arkaainen kuva, samaistuksen peili, josta ihminen näkee oman kuvansa. Peilikuva on ihmisen tarvitsema arkkikuva, totuuden heijastuma, tarvitsevuuden ja yhteyden, toivon kuva uskontunnustuksen dogmaattinen ikikuva, julistuksessa kutakin aikakautta puhutteleva pysäytyskuva tämän aikakauden todellisuudesta.

Suurelle osalle ihmiskuntaa kristinuskon arkkikuvasto ulottuu lohduttavana yli kuoleman rajan. Erilaiset teologisen tutkimuksen näkemykset ovat yritystä nähdä paremmin, yritystä selittää selittämätöntä. Eksistentiaalisen teologian näkökulmasta tieteellinen ja uskonnollinen nöyryys palvelee tässä parhaiten tarkoitustaan.

Artikkelikuvassa Julia Kristeva. Kuva: photo2008, Public domain, via Wikimedia Commons.