Eletyn uskonnon ajattelu kirkollisten toimitusten uudistamisessa

Mitä elämän hetkiä nostamme uuteen kirkon yhteiseen rukoushetkien kirjaan? Mikä elämäntilanne kaipaa yhteisöllistä, jaettua, teologisesti kannateltua rituaalia? Millainen hengellisyys rukoushetkissä hoitaa ja kasvattaa? Millaisia käytänteitä ja millaista toimijuutta rakennamme rukoushetkillä, jotka tapahtuvat kirkossa, luonnossa, ihmisten arjen keskellä? Muun muassa näitä kysymyksiä kysymme toimitusten kirjan uudistamisen prosessissa, jossa laaditaan myös uusi rukoushetkien kaava ja rukoushetkien aineistoa tämän ja tulevan ajan rukoushetkiin osaksi kirkollista liturgista elämää.

Piispainkokouksen tahto uudistamisen kynnyksellä vuonna 2024 oli, että kirkollisten toimitusten teologiaa selkeytetään ja johdonmukaistetaan. Toimitusten kaavan ja sen käytännön toteutusten tulisi heijastaa kirkon uskoa ja teologista itseymmärrystä. Samalla halutaan tehdä toimituksista monipuolisempia, mikä näkyisi käytettävässä kielessä, musiikissa, symboleissa ja rukouksissa. Ihmisten erilaiset elämäntilanteet ja tarpeet halutaan ottaa nykyistä paremmin huomioon.

Rukoushetkien uudistamisen hetkellä kysyn, millaiselle teologialle kirkollista rukouselämää rakennetaan ja ketkä sitä rakentavat? Voidaanko kristillisen tradition rikkautta laajentaa näkökulmilla, jotka tuovat esille jotakin tässä ajassa olennaista? Yhteiset, seurakuntien ja ihmisten arkisen elämän käyttöön laaditut rukoushetket heijastelevat aikaansa ja sitä maailmaa, johon ne on aikanaan luotu. Edellinen toimitusten kirjan uudistamistyö aloitettiin 1980-luvulla, jolloin esimerkiksi naiset eivät vielä voineet kirkossamme toimia pappeina. Yhteiskuntamme oli tuolloin yhtenäiskulttuurisempi ja maatalousvaltaisempi. Ajan kuva on ollut sille ajalle ominainen, ja yhteiskunnallinen ja ihmisten elämässä tapahtunut muutos on ollut valtava. Valmiiksi toimitusten kirjan uudistaminen saatiin vuonna 2003.

Samalla rukoushetkien teologia ja rakenne kantavat sisällään parituhatvuotista kristillistä traditiota. Siinä sana, rukous ja raamatulliset siunauksen sanat kantavat kristillistä uskoa kunkin ajan elämään ja kannattelevat ihmisiä heidän kysymyksissään, kirkon yhteydessä. Samalla toimitukset ja rukoushetket ovat tärkeä osa kirkon liturgista elämää ja siten yhteisöllisiä. Kirkkokäsikirjassa vuodelta 1888 julkaistu rukoushetken kaava oli yksinkertaisuudessaan nerokas: ”Erittäin säädetyt rukoushetket aljetaan virrellä, jonka jälkeen luetaan sowelias rukous, rukous esiwallan ja sairasten edestä, Isä Meidän ja Siunaus, sekä weisataan virsi.” Kyseinen rukoushetken kaava juontaa juurensa ensimmäiseen suomenkieliseen kirkkokäsikirjaan, jonka suomensi Mikael Agricola 1400-luvulla. Rukoushetkien historia on teologisesti rikas ja monipolvinen. Nyt tehtävä uudistus ei heitä syrjään sitä viisautta, joka tuohon historiaan ja aikaisempiin uudistuksiin kätkeytyy. On kuitenkin tarpeen pohtia, mikä olisi olennaista juuri nyt? Millä tavoin voimme ajanmukaistaa ja rikastuttaa rukoushetkiä niin, että ne palvelevat kirkkoamme ja sen ihmisiä tässä ajassa.

Palveleeko teologia elämää vai elämä teologiaa?

Toimitusten kirjan uudistamisen yhdeksi olennaiseksi syyksi on mainittu tarve ottaa ihmisten elämä ja erilaiset tilanteet paremmin huomioon. Tätä pohti myös toimitusten kirjan uudistamisen aloitteessaan piispainkokous, joka mainitsee esityksessään, että toimitusten kirjan uudistamisen olennainen peruste on ihmisten erilaisten elämäntilanteiden ja tarpeiden huomioiminen. Lisäksi uudistushankkeen laajassa teologisessa taustalukemistossa Kasteessa kaiken perusta (2024) mainitaan useaan otteeseen ihmisten elämän monimuotoistuminen. Kirkon työntekijöiltä esimerkiksi odotetaan ”valmiutta kohdata moninaisuutta”, jotta tapahtuisi ”ihmisten erilaisten elämäntilanteiden ja tarpeiden huomioiminen” (Kopperi & Inkala 2024). Tarkemmin ei kuitenkaan käydä kohti sitä, millainen on se ihmisten elämän kirjo, joka halutaan ottaa paremmin huomioon. Tai, mitä siitä elämän kirjosta halutaan nykyistä paremmin huomioida. Tämä vaatisi mielestäni syvällisempää teologista tarkastelua rukoushetkien, mutta myös kaikkien toimitusten pohjalle.

Yksi mahdollisuus vastata tähän on eletyn uskonnon ajattelu, joka on erityisesti akateemisen tutkimuksen maailmassa viime vuosina laajasti vaikuttanut uskonnontutkimuksessa ja arkisen elämän ja teologian ymmärtämisessä. Eletyn uskonnon ajattelu voisi tuoda käsitteellisiä välineitä, jotta ymmärrämme paremmin, miten erilaiset elämäntilanteet, tavat ja olosuhteet liittyvät uskonnolliseen elämään ja miten arkinen elämä ja sen eri muodot on mahdollista ottaa huomioon. Uskonto ja kirkon liturgia vaikuttavat ihmisten arkeen. Liike tapahtuu kuitenkin myös toiseen suuntaan: arki ja eletty elämä vaikuttavat ihmisten uskoon, sekä kirkolliseen liturgiseen elämään. Kun tämä liike tapahtuu molempiin suuntiin, syntyy hengellistä elämää, jolla on kosketuspintaa arjessa ja jossa kirkon usko on elävässä vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa.

Eletty uskonto on perinteisesti ollut kiinnostunut siitä, miten usko ja uskonto ilmenee ihmisten elämässä, toiminnassa ja ajattelussa. Keskiössä ovat uskonnonharjoittajan kokemukset, ruumiillisuus, tulkinnat, havainnot ja toiminta. Suomalaisessa eletyn uskonnon teologisessa tarkastelussa uranuurtaja on ollut teologian tohtori ja professori Elina Vuola, jonka toimittamaan teokseen Eletty uskonto – arjen uskonnollisuudesta ja sen tutkimuksesta (2020) tämä katsaukseni pääosin perustuu. Vuolan ja hänen johtamansa tutkimushankkeen, jossa olin itsekin mukana vuona 2014–2017, tarkoituksena oli lisätä ymmärrystä suomalaisten uskonnollisuuden eletyistä tulkinnoista eri uskonnollisten vähemmistöjen piirissä. Samalla se nosti esiin eletyn uskonnon teologiset ulottuvuudet.

Kaksi keskeistä käsitettä eletyn uskonnon ajattelussa ovat käytänteet ja toimijuus. Käytänteet viittaavat arkisiin toimintoihin, tapoihin ja tekoihin, joiden avulla tulkitaan kokemuksia ja rakennetaan maailmasta merkityksellinen. Käytänteinä voidaan ajatella kaikkea sitä elämässä tapahtumaa toimintaa, jonka avulla ihminen sitoo itseään merkitysjärjestelmiin. Vapauden kaipuu, sitoutuminen, vaikeuksista selviäminen tai irti päästäminen ovat elämässä tapahtuvia merkityskohtia, jotka eivät ole aiemmin yltäneet kirkollisten rukoushetkien joukkoon. Niihin tai muihin vastaaviin voi kuitenkin kiteytyä käytänteitä, jotka mitä suurimmassa määrin kaipaavat suojakseen rukousta ja yhteisöllistä kannattelua. Siksi on tärkeää ottaa huomioon niitä kulttuurisia ja historiallisia reunaehtoja, joihin nämä merkitykset nojautuvat. Meidän aikamme on yksilökeskeistä aikaa, jossa kukaan ei kuitenkaan pärjää yksin. Siksi kirkollisen elämän piirissä tapahtuva teologinen merkityksellistäminen, Jumalan siunaava läsnäolo ja rukouksen kieli voivat tuoda elämään tasoja, jotka kiinnittävät ihmisen kirkon yhteyteen.

Eletyn uskonnon piirissä tutkittuja käytänteitä voivat olla ruumiilliset valinnat, kotiarkeen liittyvät tavat ja perinteet, ruumiilliset ja tilalliset ratkaisut ja niin edelleen. Käytänteinä voitaisiin mainita vaikkapa laulu, rukousasennot, kotialttarit, erilaiset materiaaliset asiat kuten tavarat ja vaatteet, eleet, tuoksut ja materiaalisuus, ja niin edelleen. Käytänteissä on huomionarvoista naisten ja miesten erilaiset tavat merkityksellistää uskontoa ja tämä onkin yksi eletyn uskonnon kiinnostuksen kohteista.

Materiaalisuus ja erilaisten esineiden, tavaroiden tai kappaleiden käyttö osana rukouselämää on mahdollista ottaa nykyistä paremmin haltuun uusissa toimituksissa. Luterilaisessa teologiassa ei ole erityistä asioiden pyhittämisen tai niiden erottamisen ajattelua maallisesta todellisuudesta. Esineet eivät saa uutta kvaliteettia tai laatua siunauksen tai pyhityksen kautta. Materiaaliset asiat voivat kuitenkin heijastaa tai symboloida, kuvallistaa ja merkityksellistää tapahtuvaa rukousta ja toimitusta. Esirukouksen osana rukoilijat voisivat esimerkiksi puhaltaa rukouksen höyhenen matkassa tuuleen, tai pudottaa kiven luopumisen merkiksi. Alttareina voivat toimia valokuvaseinät ja muistoja kokoavat kaapit, joiden äärellä rukoileminen tuo mukaan ne läheiset, jotka eivät enää ole keskellämme.

Käytänteinä on kiinnostava tarkastella niitä yhteisöllisiä muistopaikkoja, joihin tuodaan kukkia, kynttilöitä tai pehmoleluja. Mitä asioita me voisimme kirkossa koota yhteiseksi muistopaikaksi? Ortodoksisessa perinteessä erilaisia eleitä, tuoksuja ja liikettä on liturgian osana luterilaista perinnettämme enemmän. Se ilmentää sanatonta teologiaa, jossa merkitykset avautuvat muiden kuin sanojen kautta korostaen hetken mystistä ulottuvuutta. Kaikkea ei tarvitse selittää auki, mutta materiaalisilla, kehollisilla tai tilallisilla valinnoilla on tärkeä olla teologinen pohja, josta käsin ne aukeavat läsnäolijoille.

Toinen keskeinen tekijä eletyssä uskonnossa on toimijuus. Silloin keskiössä on ihminen, joka on toimijana aktiivinen oman uskonnollisuutensa muovaaja sen sijaan, että toteuttaisi sisäistettyjä normeja, opetuksia ja arvoja. Uskonto ei valu ihmisten elämään ylhäältä käsin, vaan arjessa ilmenee monenlaisia rikkaita tapoja luoda toimijuutta uskonnossa. Nykyihminen hakee alati omaa suhdetta uskontoon. Tässä keskiössä on toimijuus, joka muovaa kirkon liturgian ja henkilökohtaisen hengellisyyden välistä suhdetta. Eletyn uskon kannalta oleellista on tarkastella myös kehollisten tai kognitiivisten rajoitteiden kanssa elävien ihmisten arkea.

Kirkko ei saa kääntyä pois

Elämän monimuotoistumisella tarkoitetaan usein muun muassa monimuotoistuvia perheitä ja parisuhteita. Erilaiset perhetilanteet kuten lapsen saaminen, lapsen menettäminen, avioliittoon vihkiminen, avioero, suhteen alkaminen, lapsen kouluun lähteminen, muutto, lemmikin kuolema, sukupuolen korjausprosessi, uuden nimen valinta, pesän tyhjeneminen lasten muuttaessa kotoa ja niin edelleen, ovat kaikki kohtia, joihin syntyy merkityksellistämistä, ruumiillisia ja materiaalisia valintoja sekä esiin pyrkivää hengellisyyttä. On arvokasta, jos kirkko omassa liturgiassaan tunnistaa näitä kohtia, ja tarjoaa niihin teologisesti syvää rukousaineistoa.

Moninaisuuden tunnistaminen on parhaimmillaan lisäksi sitä, että erilaisten näennäisesti yhtenäiskulttuurisesti nähtyjen elämäntilanteiden sisäinen kirjo osataan tunnistaa. Esimerkiksi ne kysymykset, joita liittyy monikulttuurisen ja moniuskontoisen perheen arkeen tarkoittaa se sisäistämistä, että erilaisilla uskonnollisuuksille tulee olla toimituksissa ja rukoushetkissä tilaa, vaikka toimitaan luterilaisen kirkon liturgisen perinteen sisällä. Osallistumisen mahdollisuuksien variaatiot, turvallisuuden ja hyväksynnän osoittaminen on kirkon työntekijältä olennainen ele. Samoin lapsen saamiseen liittyy tänä päivänä hyvin usein hedelmöityshoitoja, moniulotteisten perherakenteiden mukanaan tuomaa jännitystä ja pelkoa siitä, hyväksyykö kirkko tai kirkon työntekijä.

On yhä useammin mahdollista saapua perheeseen, jossa on samaa sukupuolta olevat vanhemmat, kolme vanhempaa, perheen lapsilla eri vanhemmat, tai kahden pariskunnan muovaama apilaperhe, jolla on yhteinen lapsi. Hämmentyneisyyden sijaan kirkon työntekijän työkalupakkiin tarvitaan rohkeutta katsoa elämää silmiin, tunnistaa ja hyväksyä ihmisten valinnat, vaikka ei niitä aina ymmärtäisi. Rukous on lahja tilanteissa, joissa ollaan elämän keskellä kuulostellen Jumalan kaipuuta ja läsnäoloa arjen keskellä. Eletyn uskonnon näkökulmasta olennaista on tunnistaa pyhä – ja pyhän kaipuu – ihmisten elämässä, ja keskittyä siihen. Ihmisten erilaiset elämäntilanteet tulee kohdata pastoraalisella viisaudella, eikä kirkko saa koskaan kääntyä pois.

Yksityinen ja yksilökeskeinen kodin ja perheen kenttä on kuitenkin vain yksi mahdollisuus tarkastella toimijuutta. Toimijuutta tapahtuu myös suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan ja sen työelämään. Huoli ilmastonmuutoksesta, sodista tai pärjäämisestä saa kysymään, minkä puolesta yhteiskunnallinen elämämme kaipaa rukoushetkiä. Onko lipun siunaaminen enää se toimitus, jota eniten tarvitaan? Olisiko rukoushetki metsän puolesta mahdollista ottaa mukaan? Rukoushetki kiitoksena terveellisestä elinympäristöstä? Entä rukoushetki lähiruuan puolesta sen lisäksi, että siunataan kylvö? Erilaisten tilojen, rakennusten ja toimintojen siunaaminen voi myös olla paikallaan. Entäpä jos siunattaisiin tuulivoimalat tai retkipaku? Työyhteisö voi saada voimaa rukoushetkestä yt-neuvottelujen päätteeksi, tai laajentumisen ja riskinoton kynnyksellä.

Eletty, koettu ja rosoinen, elämännäköinen kirkollinen liturgia ei tyhjennä kirkollista toimitusta sen teologisuudesta vaan syventää sitä. Mukaan tulee ihmisten kokemus ja kehollisuus. Roomassa vieraillessani Sant´Egidion yhteisökirkossa Trasteveressa sen vastakkaisille sivualttareille oli koottu elämän jälkiä. Vasemmalla sivualttarilla oli ihmisten tuomia erikielisiä Raamattuja rivissä ja kasoissa. Paikoin kuluneet ja kulmista risaiset Raamatut alttarilla henkivät monikielisyyden ja eletyn elämän rosoa, kaipuuta ja Jumalan läsnäoloa. Oikealla sivualttarilla oli ihmisten tuomia erilaisia ristejä kuvaamassa kärsimystä ja Kristuksen läsnäoloa siinä. Sant´Egidion kirkko on tunnettu köyhien kirkkona ja sen yhteydessä pidetään rukoushetkiä niiden puolesta, jotka ovat kuolleet kadulle. Kärsivä Kristus elää itse siellä, missä toivoa ei näy.

Eletyn uskonnon ajattelu voi antaa kiinnostavia välineitä tarkastella ihmisten elämää siitä näkökulmasta, mikä voisi olla olennaista rukoushetkien käytännön valinnoissa ja teologiassa. Eletty uskonto paljastaa monien arkisten asioiden merkityksellisen luonteen uskonnonharjoituksen kannalta. Se auttaa näkemään niitä kohtia, joissa arkiset tavat ja toimijuus ovat osa ihmisen uskonnollisuutta, vaikka niin ei ensinäkemältä voisi olettaa. Kirkon perinne on vasta ensimmäinen suunta katsoa kirkollisten toimitusten uudistamista ja rukoushetkiä siinä. Toinen suunta on inhimillisen elämän suunta, josta käsin rukouselämästä ja liturgiasta tulee paremmin elämään istuvaa, koskettavaa ja Jumalan todellisuuteen ohjaavaa hengellistä elämää.

Kirjoittaja on Rukoushetket -työryhmän puheenjohtaja, Kirkollisten toimitusten kirjan uudistaminen -hankkeen jäsen

Kirjallisuus

Kopperi, Kari & Inkala, Anna-Kaisa (toim.) (2024) Kasteessa kaiken perusta – selvityksiä kirkollisten toimitusten teologiasta. Kirkkohallitus.

Kujala, Johanna (2023) Eletty uskonto – arjen käytänteitä ja kulttuurisia reunaehtoja. Elore, vol. 30 –1/2023. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry

Vuola, Elina (2020) Eletty uskonto – Arjen uskonnollisuudesta ja sen tutkimuksesta. Tietolipas 265, Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Artikkelikuva: Vera Kota-Aho/Kirkon materiaalipankki