Mitä suomalainen luterilainen voisi oppia Leo XIV:n ensimmäisestä kiertokirjeestä?

Leo XIV:n Magnifica Humanitas on tyylipuhdas esimerkki modernista paavillisesta kiertokirjeestä eli ensyklikasta. Se on monisanainen ja tiheästi pakattu asiakirja, jonka alaviitteissä kulkee katkeamattomana nauhana viittauksia aiempaan kirkolliseen opetukseen. Alaviitteistä löytyy myös pieni yllätys eli viittaus Tolkienin fantasiaromaaniin Taru sormusten herrasta.

Tyylilaji ei suosi nopeaa lukemista, mutta Magnifica Humanitas palkitsee lopulta lukijansa. Se herättää monia ajatuksia, ja sitä voi analysoida lukuisista näkökulmista. On selvää, että päällimmäiseksi uutisotsikoissa nousee asiakirjan pohdinta tekoälyn haasteista – onhan asiakirjan alaotsikkonakin ”Ihmispersoonan varjeleminen tekoälyn aikakaudella”.

Ajankohtainen tekoälyteema peittänee herkästi alleen sen, että ensyklika tarjoaa myös seikkaperäisen katsauksen katolisen kirkon yhteiskunnallisen opetuksen historiaan ja periaatteisiin. Keskityn siksi kirjoituksessani teologiseen kehykseen, jonka raameissa Leo tarkastelee tekoälyyn liittyviä antropologisia ja eettisiä kysymyksiä. Tämä on tarpeen, sillä Leon teksti tarjoaa juuri tässä suhteessa erityisiä oppimismahdollisuuksia suomalaiselle luterilaiselle. Mitä nämä ovat, siihen palaan tarkasteluni lopussa.

Mutta aivan aluksi haluan kiinnittää huomion tärkeään seikkaan – siihen, että Leo ankkuroituu hyvinkin johdonmukaisesti edeltäjänsä Franciscuksen sosiaalieettiseen opetukseen. Ensyklika vahvistaa näin sen, mikä oli odotusarvona Robert Prevostin tultua valituksi paaviksi ja otettua nimekseen Leo XIV teollisen vallankumouksen aikana katolista opetusta uudistaneen ”työläisen paavin” Leo XIII:n mukaan: perulais-yhdysvaltalainen Leo jatkaa argentiinalaisen Franciscuksen linjaa, jossa kirkko ymmärretään alhaalta käsin, köyhien ensisijaisuutta korostaen. Franciscuksen perintö näkyy myös teknokraattisen ajattelun ja pidäkkeettömän kapitalismin kritiikissä sekä siinä, miten näiden vastavoimaksi nostetaan ihmisten välinen kohtaaminen, huolenpito ja läheisyys.

Inkarnaatio kristillisen humanismin perustana

Jo ensyklikan aloituskappaleessa tulee esille katolisen opetuksen keskeinen lähtökohta: Kristuksen inkarnaatio, jonka kautta avautuu ihmisyyden mysteeri. Jumalan ihmiseksi tulemisen merkitystä korostaa, että Leo palaa inkarnaatioon myös kiertokirjeen viimeisessä luvussa. Kiireisen lukijan kannattaakin lukea ainakin loppuluku, jossa noustaan huimiin teologisiin korkeuksiin, kun perustellaan ihmisyyden luovuttamaton arvo (§ 232): ”Jumala ottaa itseensä meidän heikkoutemme ja muuntaa sen pelastuksen tapahtumapaikaksi. Ei ole yhtään silmänräpäystä tai inhimillistä tilannetta, joka ei olisi Jumalalle arvokas.”

Ensyklika ei tarjoa vain teologista visiota vaan maalaa eteemme algoritmien ja teknologiajättien hallitseman maiseman, jossa kirkolla on tehtävä. Leon mukaan (§ 238) ”digitaalinen maailma tulee nähdä uutena maanosana, joka tulee evankelioida”. Lukijan on tärkeä tietää, että ’evankelioiminen’ tarkoittaa katolisessa sanastossa jotakuinkin samaa kuin ’kokonaisvaltainen missio’ suomalaisessa kirkollisessa keskustelussa. Kyse ei siis ole mistään traktaattien jakelusta tai kristillisen opin tuputtamisesta vaan siitä, että armon ja rakkauden sanoma saa läpäistä myös oman aikamme digitaalisen ympäristön. Tämän mission lähtökohdaksi Magnifica Humanitas perustelee, miksi universaalia ihmisarvoa ja jokaisen ihmisen ihmeellisyyttä ei saa unohtaa algoritmien aikakaudella.

Inkarnaatiosta johdettavan kristillisen humanismin pohjalta Leo ottaa kriittisen kannan Piilaaksossa esiintyviin transhumanistisiin ja posthumanistisiin ideologioihin. Tällaisten ideologioiden ajatuksena on ylittää ihmisyys, jolloin taakse halutaan jättää ihmisyys sellaisena kuin sen tunnemme – rajoittuneena ja haavoittuvaisena. Tästä on Leon mukaan vain lyhyt askel ajattelumalliin, jonka mukaan jotkut ihmisistä ovat vähäarvoisempia tai vähemmän käyttökelpoisia kuin toiset.

Kirkko tarjoaa poliittisen vision

Leo korostaa, että katolisen kirkon sosiaaliopetus ei pyri korvaamaan politiikkaa ja sen instituutioita vaan esittää sosiaalieettisen vision yhteisen hyvän edistämiseksi. Toisin sanoen kirkko tarjoaa uskonsa valossa viisautta ajan haasteisiin vastaamisessa. Näihin arvoihin kuuluvat ihmispersoonan arvokkuus, jakamisen kulttuuri, rauha ja ekologinen vastuu yhteisestä kodistamme sekä huomionarvoisesti ”köyhien ensisijaisuus” (§ 14).

Taustalla on Vatikaanin II konsiilin (1962–1965) kirkko-oppi, jonka mukaan katolinen kirkko on ”ihmiskunnan ykseyden sakramentti”. Kirkko elää historian virrassa ja palvelee Jumalan valtakunnan airuena itseään suurempaa tarkoitusta, mistä avautuu dialogi maailman kanssa. Siksi Magnifica Humanitas esittää kutsun kaikille aikamme ihmisille, jotta voitaisiin yhdessä etsiä uusia teitä yhteiseen hyvään ja ihmisoikeuksien edistämiseen.

Koska kirkko elää ajassa, sen sosiaalieettinen opetus on historiassa kehittyvä prosessi. Leo lainaa Franciscuksen periaatetta, jonka mukaan ”aika on suurempi kuin tila” (§ 27). Tämä tarkoittaa, että ratkaisevaa on prosessien käynnistäminen ja niiden kypsyminen – ei esimerkiksi saavutettujen valtapositioiden tai kulttuuristen linnakkeiden puolustaminen. Evankeliumin totuutta ei tule pudottaa ylhäältä päin valmiina, vaan se saa kypsyä ajan mittaan konkreettisessa vuorovaikutuksessa muuttuvien elämäntodellisuuksien kanssa.

Tällaista katolisen sosiaaliopetuksen viisautta Leo haluaa sovellettavan tekoälyn aikana. Kehitys on supernopeaa, minkä takia tarvitaan edistyksen rytmin hidastamista ihmistahtiseksi. Leo ei kuitenkaan ole teknologiavastainen, vaan pikemminkin haluaa asettaa teknologisen kehityksen yläpuolelle arvoksi ihmisyyden, jota ei saa unohtaa.

Ensyklika alleviivaa ihmisyyden ihmeellisyyttä jo otsikkoa myöten. Ihmisyys tapahtuu aina suhteiden verkostossa, joten siihen kuuluu olemuksellisesti solidaarisuus – Leon edeltäjän Franciscuksen sanoin: ”Kukaan ei pelastu yksinään” (§ 73). Tältä pohjalta amerikkalainen paavi haluaa etsiä sotapolitiikan ja kylmän kapitalismin sijaan yhteistä tietä kohti ”rakkauden sivilisaatiota” (§ 236).

Mitä tämä merkitsee luterilaiselle kirkolle?

Magnifica Humanitas on suoranainen runsauden sarvi, enkä ole tässä kirjoituksessani pystynyt kuin pintaa raapaisemaan. Asiakirjan jokaisesta luvusta voisi kirjoittaa oman artikkelinsa. Siinä käsitellään paitsi tekoälyä ja digitaalista teknologiaa myös sodankäyntiä, orjuutta ja työn arvokkuutta.

Tämän lyhyen katsauksen päätteeksi haluan kysyä, mitä suomalaiset luterilaiset voisivat oppia Leon ensimmäisestä ensyklikasta. Nostan esille kolme näkökulmaa, joiden taustana on jo useamman vuosikymmenen omakohtainen havainnointi koskien suomalaista kirkollista kenttää.

Ensinnäkin Suomessa on tavanomaista arvostella liian ”poliittisiksi” miellettyjä kirkon yhteiskunnallisia kannanottoja – näillä kun on taipumus ajaa usein arvoja, jotka eivät miellytä taloudellista eliittiä. Ensi sijassa tällainen kritiikki tulee kirkon ulkopuolelta. Mutta myös kirkon sisällä voi nähdä eräänlaista itsesensuuria, jonka myötä kirkon yhteiskunnallisista kannanotoista tulee usein hyvinkin ympäripyöreitä.

Leo rohkaisee toisenlaiseen tyyliin antaen esimerkin siitä, että kirkolla voi olla aidosti profeetallinen ja sikäli ’poliittinen’ funktio. Eikä nyt ole kyse tietenkään valtapoliittisesta intressistä, jollaisia oli keskiajan paaveilla armeijoineen ja kirkkovaltioineen. Kyse on modernista katolisesta teologiasta, jonka mukaan kirkko edistää Jumalan valtakuntaa ja palvelee siksi yhteistä hyvää, erityisesti kaikista haavoittuvaisimpien ja köyhimpien näkökulmasta.

Toiseksi uskoa ja yhteiskunnallista vaikuttamista ei aseteta katolisessa sosiaalietiikassa vastakkain kuten suomalaisessa luterilaisessa keskustelussa herkästi tapahtuu. Katolisen kirkon sosiaalietiikka ei ole irrallaan kirkon uskosta vaan kumpuaa tästä ja saa tämän kautta perustelunsa. Dogmatiikka ja sosiaalietiikka kuuluvat yhteen. Kuten jo totesin, Magnifica Humanitas johtaa universaalin ihmisarvon nimenomaan kristillisestä inkarnaatio-opista. Leo korostaa myös käytännöllisestä näkökulmasta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden elimellistä yhteyttä uskonoppiin (§ 77): ”Kristilliselle yhteisölle sosiaalinen oikeudenmukaisuus on konkreettinen tapa seurata Jeesusta ja pysyä evankeliumille uskollisena.”

Kolmanneksi Magnifica Humanitas rakentuu samankaltaisille periaatteille kuin ns. kontekstuaalinen teologia: kirkon opetuksen nähdään kehittyvän ja saavan uudenlaisia muotoja vastatessaan uudenlaisiin kysymyksiin uusissa tilanteissa, vaikka usko itsessään palautuu apostolien opetukseen. Taustalla on Vatikaanin II konsiilin ajatus ajan merkkien tarkkaamisesta ja kirkosta Jumalan kansana, joka kulkee historiassa kohti eskatologista Jumalan valtakuntaa.

Tässäkin olisi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa opittavaa. Liian usein saattaa havaita asenteen, jonka mukaan kirkon ei tule kuunnella tämän ajan mielipiteitä vaan pitää kiinni perinteisestä opista. Eräässä kuulemassani kirkolliskokouspuheenvuorossa onnistuttiin jopa esittämään, että kirkon pitää opettaa ihmisiä kysymään oikeita kysymyksiä. Tosiasia kuitenkin on, että mikäli ikkunoita ei avata eikä ajan merkkejä tarkkailla, kirkkoa uhkaa ghettoutuminen.

Paavi Leon ensimmäinen ensyklika Magnifica Humanitas on toista maata kuin sisäänpäin lämpiävä suomalainen luterilainen perinne, sillä se nimenomaan pyrkii tarkkaamaan ajan merkkejä ja asettamaan evankeliumin vuoropuheluun oman aikamme muutosten kanssa. Asiakirja on tarkoitettu kaikille hyvän tahdon ihmisille eikä ainoastaan katolilaisille, joten sen olisi syytä saada laaja lukijakunta täällä pohjoisessakin. Enkä ajattele vain kirkollisia tahoja, sillä ensyklikan fokuksessa on ihmisyys, joten kristillisestä traditiosta kumpuava viisaus voi koskettaa kaikkia ihmisiä uskontokuntaan tai uskon määrään katsomatta.

Artikkelikuvassa uusklassisia runsaudensarvia Notre Damen katedraalista Pariisista. Kuva: MOSSOT, CC BY-SA 3.0, via Wikimedia Commons.

Lue myös:

Mikko Ketola: Magisterium AI – katolinen tekoäly. Vartija 1.6.2026.

Lari Lohikoski: Tekoälystä ei saa tulla uutta Baabelin tornia. Vartija 2.6.2026