Suvivirsi, koirankakka ynnä muita vallasherran päätöksiä keväimeen

Kevään koittaessa ruskistuneiden kinosten alta paljastuvat koirankakat synnyttävät mielen kiihkeyttä, kuten tuo hirvittävä laulu Suvivirsikin.

Luojan lykky on Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta, joka huolehtii kansalaisten hygieniasta. Jokin aika sitten se julmistui Händelin Messiaan esityksestä Hämeenlinnassa. Sillä oli herraisä uskonnollinen tausta, jota rehtori ei ollut huomannut. Saunan taakse vaan ja sakot moisesti. Ja sitten tämä kauhea Suvivirsi. Uhkasakkoa ja korvausta kärsivälle pienelle ihmiselle!

On tietysti syväriemullista, että kakka ja virsi koskettavat tässä pahassa maailmassa ikävimmin. Antaa palaa Iranissa ja Ukrainassa. Lintukodossa viheltää.

Asiaan liittyy myös eriäviä mielipiteitä. Tunnustan ja kadun, että koululaisena Tampereella Keskustorilla oli vessa, jonka koppalakkipäiset wartioitsijat olivat kaupungin suurimmat herrat ja oikeudenvartijat, joten tarkastelen aihepiiriä ensisijaisesti nöyrästi.

Kirjaan kuitenkin joitakin huomioita.

Kirkko, musiikki ja uskonnolliset tunteet

Nuoruudentyperyyksissäni tulin väitelleeksi jumalaisten oppien tohtoriksi aiheesta A Study on Religious Emotions. Se perustui 1970-luvulta kognitiivisessa mielen filosofiassa aloitettuun keskusteluun tunteista eli emootioista. Lähtölaukauksen antoi Robert Solomon teoksellaan The Passions. Solomon kirjoitti omasta ehdotuksestani, että se on liian esteettinen, mutta hyväksyi sen päällisin puolin.

Ehdottamani uskonnollisen tunteen teoria on seuraava. Ollakseen uskonnollinen tunteen on täytettävä kolme ehtoa:

1. Tunne suuntautuu Jumalaan tai jumalankaltaiseen mielen sisäisenä edustuksena, josta oletetaan, että sillä on mielen ulkoinen korrelaatti.
2. Tunne on kokijalleen eksistentiaalisesti merkittävä.
3. Tunteen merkitys johdetaan uskonnollisista käytänteistä, kuten palvonnasta ja rukouksesta.

Mikäli kaikki ehdot eivät täyty, kyse ei ole ainakaan standardista uskonnollisesta tunteesta.

Ehdon 1 osalta varmuusasenne ei ole välttämätön. Kyseessä voi olla myös toivo. Lisäksi tunne voi olla torjuva.

Tällaisten tunteiden lisäksi on uskonnollisiin kohteisiin kohdistuvia tunteita, jotka eivät ole uskonnollisia.

Voin ihastua temppelistä, mutta en koe esteettisen tunteen ohella uskonnollista tunnetta. Voin pitää virren sävelkulusta mutta en kokea hartautta. Voin kuunnella kirkkomusiikkia, mutta taide-elämyksenä. Esimerkiksi passiot ja requiemit ovat erittäin suosittuja kirkkomusiikkitilaisuuksia. Joillekin ne ovat uskonnollisia tilaisuuksia, mikäli uskonnollisen tunteen ehdot täyttyvät, monille pikemminkin taide-elämyksiä.

Näistä johtuen apulaisoikeusmies Mikko Puumalaisen lausunto, jonka mukaisesti kirkkorakennus itsessään olisi omiaan aiheuttamaan uskonnollisia tai niihin liittyviä tunteita, on virheellinen, ellei uskota parapsykologiaan. Rakennus itsessään on mykkä. Olisi erittäin vaikea selvittää, millaisia torjuttavia hengellisiä voimavaikutuksia sillä olisi. Jotain salattua säteilyä? Kirkkorakennus sellaisenaan välittää yhtä paljon emotionaalisia vaikutuksia kuin Raision viljasiilo Keskon kauppapolitiikkaa. On kiinnostavaa, että oikeudellisissa lausunnoissa värähtää okkultistinen tulkinta.

Uskonnonvapauslain uustulkinnat 2000-luvulla

Rajatieteiden alalle ulottuvat oikeudelliset perustelut uskonnon häätämisessä julkisesta toiminnasta ovat saaneet rinnalleen myös uustulkinnan yksilöllisten asenteiden merkityksestä lain tulkinnassa.

Olin uskonnonvapauslakia valmisteltaessa komitean varapuheenjohtajan, professori Juha Sepon apulainen. Linja oli selvä. Uskonnonvapaus on ensisijaisesti positiivinen vapaus. Henkilöllä on oikeus harjoittaa uskontoa ilman vainoamista julkisessa tilassa. Lisäksi ketään ei voi pakottaa tällaiseen toimintaan.

Yhteiskunnalla ei ole oikeutta tietää henkilön intiimejä tunteita ja haluja. Sen sijaan yhteiskunnalla on oikeus tietää henkilön jäsenyys. Tämän perusteella voidaan tehdä oletuksia hänen käyttäytymisestään. Mutta yksilönsuoja tulee pitää korkeana.

Molemmista periaatteista on hellitetty. Niin sanottu negatiivinen uskonnonvapaus on korostunut ja erityisesti henkilökohtaisten halujen mittaaminen ja utelu. Uskonnonvapauslain käsittely on keskittynyt sen käsittelemiseen, ettei kenenkään tarvitsisi olla uskonnon kanssa tekemisissä. Lakia on alettu tulkita kovin kummallisesti, ikään kuin sen tehtävänä olisi suojata vain sitä, mitä ihmiset tekevät verhot ikkunoissa ja peiton alla yksityiselämässään eikä julkisessa tilassa. Tämä on ikävä kehitys. Kyllä lain ensisijainen tehtävä on käsitellä oikeuksia julkisessa tilassa.

Toisekseen erilainen yksityisten tunteiden ja halujen tirkistely on lisääntynyt. Kun vielä 40 vuotta sitten kadunkulman traktaatinjakajaa tai ovikelloa soittavaa Jehovan todistajaa pidettiin huonosti käyttäytyvänä, nykyisin jokainen komppanianpäällikkökin on velvoitettu tirkistelemään soturiensa haluja iltahartauksien osalta. Muinoin asia hoidettiin kirkkoherranvirastossa, nyt kahden kesken viranomaiskeskustelussa missä tahansa sotealueen tuhruisessa kolkassa. Yäk!

Näistä lähtökohdista hyötyvät taistelevat ateistit ja vapaakirkolliset piirit. On kiinnostavaa, että oikeudellisissa päätöksissä on tukeuduttu ensisijaisesti sellaiseen näkemykseen uskonnosta, joka vastaa lähinnä helluntailaisuuden ja vastaavien nousevien ja vahvistuvien liikkeiden näkemystä uskonnosta. Ei siis vanhojen kirkkojen ja niihin liittyvien varhaisten protestanttisten kirkkojen käsityksiä.

Oppilaitosten ohjeet

Perustuslakivaliokunta on useaan otteeseen todennut, ettei yksittäinen virsi tee koulun tilaisuudesta uskonnollista. Riitaa on nyt siitä, onko Suvivirsi ilmoitettava etukäteen. Ei ole, mikäli katsotaan, että se ei ole uskonnollinen elementti vaan kulttuuriperintöä. Toki on aina hyvä, jos ihmisille varataan hienovaraisia väistämismahdollisuuksia.

Sinänsä esimerkiksi joulupukki sisältää suuremman uskonnollisen traditiolatauksen kuin Suvivirsi. Tämä satuolento, joka on tervetullut koulun joulujuhlaan historiallisen persoonan Jeesuksen sijasta, pohjautuu Myrran piispaan ja amerikkalaiseen kaupalliseen viihteeseen. Onkin kiinnostavaa, että kulttuurisotureille kaiken maailman keijukaiset ja muut satuolennot ovat suotavia, mutta eivät historiassa toteutuneet hahmot.

Järjestäessään uskonnollista toimintaa koulun on ilmoitettava siitä etukäteen. Lisäksi on järjestettävä korvaavaa toimintaa. Pidän koulujen uskonnollisia tilaisuuksia perusteltuina, koska monet opettajat ja oppilaat ovat jäseniä uskonnollisessa yhteisössä. Uskonto on tärkeä ihmiselämän osa-alue. Ei koulun toiminnasta taidettakaan poisteta siksi, että värisokeita voi loukata tämän ilmiön olemassaolo. Saati sitten telinevoimistelua ja urheilua, joita itse inhosin, mutta ymmärrän niiden merkityksen kouluopetuksessa.

Suomalainen koulu on jo käytännössä uskontoneutraali. Ei uskonto sen arjessa näy. Toisaalta koulu ei koskaan ole arvoneutraali. Arvot määritelty valtakunnallisten opetussuunnitelmien yleisessä osassa. Ja niiden takaa väikkyy kristillis-humanistinen perinne.

Mitä luterilaiselle?

Vaikka koulujen ohjeistus onkin pääosin onnistunutta, herää eräs kysymys.

Koulut on velvoitettu järjestämään mahdollisimman paljon uskonnollista tilaisuutta muistuttavaa toimintaa myös sellaiselle luterilaiselle oppilaalle, joka ei tahdo mennä kirkkoon. Mitä tämä olisi? Kuorsaamista silmät auki kuten kirkossakin?

Jos joku on jäsen jossakin yhteisössä, on vaikea olettaa, että olisi ihmisoikeusrikkomus järjestää hänen jäsenyytensä mukaista toimintaa. Valtio hyväksyy luterilaiset Tunnustuskirjat. Niissä sanotaan, että lapsi viedään kirkkoon kasvatusmielessä, vaikka ei aina huvitakaan. Tästä voidaan keskustella. Mutta korvaavan toiminnan järjestäminen tuntuu kummalliselta vaatimukselta. Pinnatkoot, kertokoot, että oli heiveröinen olo. Seuraamuksitta.

Artikkelikuvassa saarnastuoli Porvoon tuomiokirkosta. Kuva: Mikko Ketola.