Leo XIV: Tekoälystä ei saa tulla uutta Baabelin tornia

Paavi Franciscuksen vuonna 2015 julkaisema ilmasto- ja ympäristöteemainen kirjoitus Laudato si’ kuvasi ilmastonmuutoksen ideologisia taustasyitä (”teknokraattinen paradigma”) ja sen hillitsemisen edellyttämiä kokonaisvaltaisia muutoksia (”integral ecology”) tavalla ja selkeydellä, johon harva kirjoitus on pystynyt – toki samalla esittäen ajatuksensa osana katolisen kirkon monien vuosisatojen traditiota.

Pidän sitä vieläkin yhtenä parhaista aiheeseen liittyvistä teksteistä, ja valitettavasti se on yhä ajankohtainen – ellei jopa entistäkin ajankohtaisempi. Laudato si’n vaikutusta inspiroijana ja sanallistajana ei voi väheksyä, vaikka onkin niin, että monet sen esille nostamat huolenaiheet ovat vieläkin ratkaisematta: etenkin teknokraattisen paradigman voittokulku on vain kiihtynyt. Tähän tarttuu paavi Leo XIV omalla ensyklikallaan.

BAABELIN TORNI JA TEKOÄLY

Oli heti ensimmäisistä paavinaskeleista alkaen selvää, että paavi Leo XIV tulee nostamaan omalle agendalleen paitsi edeltäjänsä linjoilla ja teemoissa jatkamisen, myös erityisesti tekoälymurrokseen tarttumisen – etenkin sen yhteiskunnallisiin ja ihmiskuvaan vaikuttaviin vaikutuksiin. Franciscus ehti vielä vähän ennen kuolemaansa antaa hyväksyntänsä vuoden 2025 alussa nimellä Antiqua et nova julkaistun samaa teemaa käsittelevän asiakirjan, mutta katolisen kirkon hierarkiassa 25.5.2026 julkaistu ensyklika Magnifica Humanitas on merkittävästi korkeamman tason julkaisu: se on Laudato si’n tavoin kiertokirje koko kirkolle, dokumentti, jonka sanomaa jokaisen katolisen odotetaan kuuntelevan.

Magnifica Humanitasin ydinsanoma on selkeä: teknologinen kehitys on myönteinen ja upea asia, kun se mahdollistaa köyhyyden vähentämisen, tuo ihmisiä yhteen ja luo yhdenvertaisia mahdollisuuksia, mutta nyt näyttää pahalta: teknologiasta on tullut Baabelin torni, joka pikemminkin luo uudenlaista orjuutta, hämärtää totuutta, keskittää valtaa ja rikkauksia yksityisille yrityksille ja uhkaa jopa käsitystämme siitä, mitä on ihmisyys. Tällä tekstillä paavi kehottaa katolisen kirkon jäseniä ja kaikkia muitakin hyvän tahdon ihmisiä tunnistamaan nämä riskit ja ryhtymään toimiin teknologian myönteisten mahdollisuuksien toteuttamiseksi ja negatiivisten torjumiseksi.

Tekstin lähtökohtana teknologian uhkien ja mahdollisuuksien tarkasteluun on katolisen kirkon yhteiskuntaoppi (Social Doctrine). Esittelemällä seikkaperäisesti sen periaatteita ja aiempia ilmaisuja paavi halunnee sanoa, että tällaisessa kirkon lähtökohdista tapahtuvassa teknologisten murrosten pohdinnassa ei ole sinänsä mitään uutta: perustan tälle loi edellinen Leo-nimen ottanut paavi Leo XIII 135 vuotta sitten julkaistussa teollisen vallankumouksen haasteita käsitelleessä Rerum Novarum -ensyklikassa, ja monet tällä välillä vaikuttaneet paavit ovat yhtä lailla ottaneet käsittelyynsä aikansa merkittävimpiä kysymyksiä.

Kun keskustelu teknologiasta useimmiten pyörii lähinnä talouden, kilpailukyvyn ja tehostamisen ympärillä, ensyklikan arvo on erityisesti siinä, että se nostaa esille tekoälykehityksen inhimillisiä, yhteiskunnallisia ja taloudellisia seurauksia ja osoittaa, että teknologia ei koskaan ole sinällään eettisesti tai poliittisesti neutraalia.

TESCREAL – PIILAAKSON USKONTO?

Toisaalta tekstiä voi ajatella myös rajanvetona: mainitsemalla posthumanismin ja transhumanismin kaltaiset ideologiat, joissa pyritään teknologian kautta ylittämään inhimillistä rajallisuutta tai jopa korvaamaan inhimillisyyttä ”digitaalisilla tietoisuuksilla”, paavi haluaa osoittaa, että tällaiset eivät ainakaan ole yhteensopivia kristinuskon kanssa, vaikka niiden kannattajat saattaisivatkin toisinaan kristillisyyden rinnalla poseerata. Ihmisyyteen kuuluu vaillinaisuus, myötätunto, ruumiillisuus ja suhteet toisten kanssa – teknologia ei voi koskaan korvata aitoa ihmisyyttä.

Piilaakson ylikuumentuneessa kulttuurissa tekoäly on nimittäin saavuttanut hyvinkin uskonnolliselta kuulostavia ilmaisuja. Filosofi Émile P. Torres yhdessä Googlen entisen ai-tutkijan Timnit Gebrun kanssa on antanut näille ideologioille akronyymin TESCREAL. Akronyymi koostuu seitsemästä toisiinsa kytkeytyvästä käsitteestä, joita yhdistää pyrkimys ylittää ihmiskehon ja -mielen rajat teknologian avulla ja joilla kaikilla on ollut vahvaa kannatusta Piilaaksoon kytkeytyvissä teknologiapiireissä. Sellaiselle, joka ei tätä keskustelua ja sen nousua ole seurannut, nämä saattavat kuulostaa tieteisdystopialta, mutta kyseessä ovat oikeasti paljon huomiota, kannatusta ja runsasta rahoitusta saaneet ajatukset, joista monet ovat organisoituneet liikkeiksikin.

Transhumanismin lisäksi siihen kuuluu ekstropianismi, johon kuuluu ajatuksia mielen siirtämisestä koneisiin tai moniplanetaaristen sivilisaatioiden synnyttämisestä; singularitanismi, joka tarkoittaa teknologisen singulariteetin – sen hetken, kun tekoälyn älykkyys ylittää ihmisälyn rajat – tavoittelua ja pitää tämän tavoitteen saavuttamisen edistämistä moraalisena velvollisuutenamme; kosmismi (c), joka visioi tulevaisuutta, jossa ihminen sulautuu teknologiaan ja jonka piirissä jopa viitataan tämän merkitsevän uskontojen lupausten täyttymistä; rationalismi, joka viittaa yhdysvaltalaisen tekoälytutkijan  Eliezer Yudkowskyn rationaalisten päättelytaitojen kehittämiseen tähtäävään liikkeeseen; efektiivinen altruismi, joka on tietynlaista ääriutilitarismia, jossa perinteiset eettiset lähestymistavat korvataan laskelmilla tehokkaimmasta mahdollisesta tavasta toteuttaa hyväntekeväisyyttä (liikkeen kannattajia on ryhtynyt finanssikeinottelijaksi oikeuttaen sen sillä, että tämä mahdollistaa hyväntekeväisyyteen lahjoittamisen) sekä longtermismi, vielä äärimmäisempi utilitarismin muoto, jossa moraaliseksi prioriteetiksi nostetaan maapallon kaukaisen tulevaisuuden tai tulevien galaktisten sivilisaatioiden hyvinvointi ja saatetaan jopa ajatella, että jos näiden sekä miljardien tulevien tekoälytietoisuuksien hyvinvoinnin maksimointi edellyttää vaikkapa ihmiskunnan tuhoa, niin silloin siihen on moraalinen velvollisuus.

Torres ja Gebru nostavat esille näiden ajatusten eri asteisina kannattajina esimerkiksi OpenAI-teknologiayhtiön johtajan Sam Altmanin, miljardööri Elon Muskin, erittäin vaikutusvaltaisen sijoittajan ja Trumpin hallinnon taloudellisen takapirun Peter Thielin sekä ruotsalaistaustaisen teknologiapiireissä erittäin vaikutusvaltaisen filosofin Nick Bostromin, joka on lanseerannut ajatuksen tekoälyn muodostavasta ”superälystä”. Moni tästä joukosta on tiiviisti sidoksissa Trumpin hallintoon, republikaanipuolueeseen ja varsinkin katoliseen varapresidentti JD Vanceen, joka on jo pyrkinyt ottamaan yhteen paavin kanssa, eikä ensyklikaa lukiessa voi olla useinkaan pohtimatta sitä, missä määrin jotkin ilmaukset on osoitettu suoraan katolisen uskon kanssa poseeraavalle Yhdysvaltain poliittiselle luokalle. Ihminen tulee paavin ajattelussa aina ennen taloutta ja teknologiaa.

DAWKINSIN TEKOÄLYHARHA

Äskettäin maineikas evoluutiobiologi ja myös taistelevan ateismin kärkinimenä tunnettu Richard Dawkins herätti huomiota kertomalla tulleensa keskusteltuaan Claude-tekoälyn kanssa siihen johtopäätökseen, että kielimalli onkin tietoinen, vaikka se ei edes itse sitä tiedosta. Dawkins antoi tälle tekoälykumppanillen nimen Claudia ja kirjoitti kokemuksenaan, että ”nämä älykkäät olenot ovat vähintään yhtä kyvykkäitä kuin mikä tahansa kehittynyt organismi”.

Suuret kielimallit ovat ihmeellistä teknologiaa: ne ovat valtavan moniulotteisia vektorimalleja, ja toisin kuin tietokone-ohjelmien toiminta yleensä, niiden toiminta ei ole determinististä: niiden tuottamat tuotokset perustuvat valtavien hermoverkkojen laskemiin todennäköisyysjakaumiin, joista poimitaan seuraava merkki joka kerta hieman eri tavalla. Ne eivät kuitenkaan pohjimmiltaan tee muuta, kuin laskevat todennäköisyyksiä sille, minkä kirjaimen ja sanan pitäisi tulla tekstiin seuraavaksi – ja kaikki se mikä antaa vaikutelman älykkyydestä (ja älykkyys on sille kyllä ihan toimiva metafora), on vain tämän niiden kyvykkyyden nerokasta hyödyntämistä eri tavoin.

On helppo mennä Dawkinsin lailla tähän lankaan, sillä keskustelutyyppiset tekoälyt on toteutettu tavoilla, jotka tehokkaasti luovat illuusion siitä, että vuorovaikutuksen toisena osapuolena todella on jokin tietoinen olento. Tästä samasta on huolissaan myös ensyklika: ”vähemmän kriittiselle käyttäjälle [tämä tekoälyn luoma illuusio] voi kuitenkin olla harhaanjohtava, luoden illuusion suhteesta todelliseen henkilöön”. Kyse on pohjimmiltaan siitä, että samalla tavalla kuin viihdenumerona esiintyvät mentalistit onnistuvat teeskentelemään lukevansa ihmisten ajatuksia, myös tekoälyohjelmistot onnistuvat luomaan vaikutelman tietoisesta älykkyydestä.

Suuret kielimallit, siis ne valtavat digitaaliset neuroverkot, jotka on koulutettu koko Internetin sisällöllä, eivät oikeasti ymmärrä tai opi mitään – kun ne on kertaalleen koulutettu, niiden neuroverkko ei mitenkään muutu vuorovaikutusten seurauksena. Kun käyt ”keskustelua” tekoälymallin kanssa, jokainen kysymys ja repliikki tulee sille täysin uutena, vaikka se esitettäisiinkin käyttöliittymässä osana keskusteluketjua. Illuusio tietoisuudesta ja jatkuvasta keskustelusta älykkään olennon kanssa synnytetään lähempänä käyttöliittymäkerrosta – siellä saatetaan tallentaa muistiin knoppitietoja käyttäjästä, ja jokaisen kysymyksen yhteydessä suurelle kielimallille lähetetään uudestaan koko aiempi keskusteluhistoria ja muuta kerättyä tietoa käyttäjästä, jotta vastaus olisi jatkumolla aiemman kanssa ja vaikuttaisi siltä kuin toisena osapuolena olisi jotenkin pysyvä tietoisuus. Todellisuudessa peräkkäiset vastaukset koherentilta vaikuttavassa keskustelussa saatetaan generoida kenties jopa eri mantereilla sijaitsevissa täysin toisistaan erillisissä tietojärjestelmissä.

Ensyklika nostaa esille huolen siitä, voiko tekoälyn luoma tietoisuuden illuusio johtaa inhimillisten suhteidemme rapautumiseen: jos vuorovaikutus tekoälyn kanssa tarjoaa riittävää tyydytystä ja tunteen kohdatuksi tulemisesta, voiko se johtaa siihen, että emme enää samalla tavalla kaipaa inhimillisiä yhteyksiä?

”Niin sanotut tekoälyt eivät koe mitään, niillä ei ole ruumista, ne ei eivät tunne iloa tai surua, eivät kypsy ihmissuhteiden kautta, eivätkä ne tiedä omakohtaisen kokemuksen kautta mitä on rakkaus, työ, ystävyys tai vastuu. Niillä ei myöskään ole moraalista omaatuntoa, sillä ne eivät osaa arvioida hyvää tai pahaa, ymmärtää tilanteiden todellista merkitystä tai kantaa vastuuta seurauksista. Ne saattavat matkia kieltä, käyttäytymistä ja analyyttisiä kykyjä, jopa simuoida empatiaa ja ymmärrystä, mutta ne eivät ymmärrä mitä ne tuottavat, sillä niiltä puuttuvat ne tunteisiin, suhteisiin ja hengellisyyteen liittyvät näkökulmat joiden kautta ihmiset kasvavat viisaudessa.” (§99)

DIGITAALISEN VAPAUTUKSEN TEOLOGIA

Kun Laudato si’ julkaistiin vuonna 2015, vallitsi laajasti jaettu ymmärrys siitä, että ilmastonmuutos on ihmiskunnan kohtalonkysymys, jonka ratkaisu vaatii globaaleja, kaikkia osallistavia toimia. Samana vuonna solmittiin Pariisin ilmastosopimus. Nyt kohtalonkysymyksiksi ovat nousseet ilmastonmuutoksen rinnalle myös uudet sodat ja kiihtyvä asevarustelu sekä tekoälyn kiihdyttämät teknologisen kehityksen riskit. Myöskään näiden ratkaisemisessa ei päästä eteenpäin ilman jonkinlaista globaalia jaettua ymmärrystä näistä haasteista ja yhteistä pyrkimystä niiden ratkaisemiseen. Yhtenä paavin tavoitteena voi hyvinkin olla edistää pyrkimyksiä samanlaiseen teknologiaa ja tekoälyä koskevaan sopimukseen nostamalla esille näitä riskejä. Teksti puhuu juuri globaalien ratkaisujen ja dialogien tarpeesta, ja muiden globaalien instituutioiden heikentyessä uskonnollisten yhteisöjen ja verkostojen rooli saattaakin yllättäen nousta – ne ovat lähes aina olemuksellisesti universalistisia, ja niiden kautta on luontevaa ajatella koko ihmiskunnan yhteisyyttä silloinkin, kun se on poliittisesti vaikeaa.

Varsinaista poliittista toimintaohjelmaa Magnifica Humanitas ei luonnollisestikaan esittele, mutta antaa esimerkkejä siitä, miten jokainen meistä voi omilla toimillaan pyrkiä kohti terveempää digitaalista maailmaa. Se voi vaikuttaa vaatimattomalta toimintaohjelmalta, mutta sisältää viisauden: todella vaikuttava muutos edellyttää integraalista lähestymistapaa, jossa haluttua muutosta ajetaan kaikilla tasoilla yksilöstä talouteen ja rakenteisiin.

Ensyklika hahmottelee siten perustaa eräänlaiselle digitaaliseen ja taloudelliseen valtaan kohdistuvalle vapautuksen teologialle ja ilmaisee selkeästi, että ainakaan katolisen kirkon itseymmärrykseen ei kuulu sellainen ajatus kristillisyydestä, jossa hengellisyyden merkitys kaventuisi vain yksilölliseksi hartaudeksi ja hurskaudeksi. Ensyklika korostaa myös sitä, että muutoksen ei voi olettaa tapahtuvan vain ylhäältä alaspäin odottaen valtion tekemää regulaatiota tai teknologiayritysten eettistä muutosta, vaan vastuu yhteisestä digitaalisesta todellisuudesta kuuluu paitsi jokaiselle yksilölle, myös jokaiselle (fyysisesti tai digitaalisesti) paikalliselle yhteisölle.

Artikkelikuva Athanasius Kircherin julkaisemasta Turris Babel -teoksesta (1679). Kuva: Coenraet Decker (n. 1650–1685), Public domain, via Wikimedia Commons.

Lue myös: Mikko Ketola, Magisterium AI – katolinen tekoäly. Vartija 1.6.2026.