Vatikaanista raportointi ei ole tuskatonta

Colleen Dulle on yhdysvaltalainen toimittaja, joka raportoi Vatikaanista jesuiittojen America-lehteen. Hän toimittaa myös podcastia Inside the Vatican. Hänen kirjansa nimi on lainaus toisesta korinttilaiskirjeestä (”maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja”, 2. Kor. 4: 8-9). Se kuvastaa hänen kokemuksiaan Vatikaanin-kirjeenvaihtajana Franciscuksen paaviuskauden aikana. Maahan häntä ovat lyöneet erityisesti hyväksikäyttöskandaalit ja naisten kohtelu. Takaiskuista huolimatta hän jaksaa edelleen uskoa kirkon uusiutumiseen. Esipuheen kirjaan on kirjoittanut James Martin SJ.

Dulle ei ole yksin kamppailussaan. Hän toteaa, että lähes jokainen katolilainen kokee jonkin asian kirkon opetuksessa ongelmaksi itselleen, ja tutkimusten mukaan useimmat Yhdysvaltain katolilaiset eivät noudata läheskään kaikkia kirkon opetuksia. Kirkossa pysyminen vaatii heiltä jatkuvaa omantunnonkamppailua. Dulle toteaa, että hänen työssään on hyvin helppo jäädä liian yksin vatvomaan kaikenlaisia kauheuksia ja epäoikeudenmukaisuuksia. Häntä itseään ovat auttaneet keskustelut kohtalotovereiden ja myös eri tavalla ajattelevien kanssa, ja sen vuoksi hän jaksaa uskoa myös synodaaliseen prosessiin, jossa piispat, papit ja maallikot kohtaavat toisensa keskustelevassa hengessä. Yksi hänen isoja raportointitehtäviään on ollut juuri Franciscuksen koolle kutsumista synodeista raportoiminen.

Dullen toimittajanuran alkuvaiheisiin osui Pennsylvanian korkeimman oikeuden asettaman tutkimusryhmän 2018 julkaisema hyväksikäyttöraportti, joka paljasti 300 osavaltiossa toimineen katolisen papin hyväksikäyttäneen 1000 lasta. Tiedot aiheuttivat laajaa suuttumusta ja pettymystä kirkkoon, ja monet kirkon jäsenet lopettivat kokonaan kirkossa käymisen. Dulle kuvailee kesää 2018 luonnehdinnalla ”summer of shame”. Samana kesänä arkkipiispa Viganò syytti paavi Franciscusta, että tämä olisi ollut tietoinen ja peitellyt Washingtonin arkkipiispan, kardinaali Theodor McCarrickin harjoittamaa hyväksikäyttöä. Peittelysyytökset paljastuivat perättömiksi, McCarrick toki syylliseksi. Viganò hurahti sittemmin salaliittoteorioihin ja ekskommunikoitiin 2024. Dulle raportoi myös vuonna 2019 Vatikaanissa pidetystä, paavin kokoon kutsumasta hyväksikäyttöä koskeneesta huippukokouksesta ja kuvailee pettymystään kokouksen niukkaan antiin.

Erityisen henkilökohtaisesti Dulleen iski L’Arche-yhteisön perustajan Jean Vanierin paljastuminen vuonna 2020 lukuisten naisten hyväksikäyttäjäksi. Dulle oli ihaillut Vanieria ja tämän kirjoituksia; paljastukset järkyttivät häntä ja hän tunsi, ettei hän enää voisi uskoa kenenkään tahrattomuuteen. Skandaalit panivat Dullen kysymään ”why do I stay” ja ”where is God in all of this?” Dulle kuvaa hyvin rehellisesti omia tunteitaan; omaa epätoivoaan ja suuttumustaan.

Toinen Dullen kirjassa erityisesti esiin nostama teema koskee naisten, erityisesti nunnien asemaa kirkossa. Hän kertoo, että Roomassa on ollut yleistä, että kardinaalit ja piispat ovat käyttäneet nunnia ilmaisena työvoimana kotiensa siivoamisessa ja ruoanlaitossa. Nunnat eivät ole uskaltaneet valittaa kohtelustaan, koska se voi aiheuttaa ongelmia heidän perheilleen kotimaassa. Vaikka Franciscuksella oli vahva pyrkimys avata naisille paikkoja sellaisissa kirkon johtotehtävissä, joissa ei vaadita pappisvihkimystä, kehitys on Dullen mielestä ollut varsin hidasta.

Dulle kuvaa hauskasti Vatikaanin-kirjeenvaihtajien keskinäistä tiedonvaihtamisen prosessia: ”Joku kertoi pienen yksityiskohdan tai juorunpoikasen nähdäkseen tiesikö toinen siitä ja oliko hänellä jotakin lisättävää. Jokainen pudotteli pieniä tiedonmurusia ja toivoi kuulevansa hyviä juoruja, jotka hän voisi vahvistaa omilta tietolähteiltään kirkon sisällä. Samalla hän yritti suojella omia tietojaan ja varoa menettämästä skuuppeja toisille.”

Vatikaanistakin Dulle esittää huvittavan luonnehdinnan: Se on ”paikka, joka koostuu ihmisistä; eräänlainen maailmanlaajuinen yhtiö, joka sisältää paljon huonoa hallintoa ja korruptiota ja joka sattuu olemaan myös maailman suurin hyväntekeväisyyslaitos. Sillä on armeija diplomaatteja, joiden päätavoite on rauha, ja johtajana on kaveri, jonka valintaa ympäröivät poliittiset taistelut ja juorut ja joka kuitenkin on jollakin tavalla Pyhän hengen valitsema.”

Dullen mukaan raportoiminen synodaalisuusprosessista ei ollut helppoa, koska synodaalisuuden ”brändäys oli kamalaa, myyntipyhe monimutkaista ja asian logo olisi voinut olla peräisin lastentarhan huoneen seinältä.” Vatikaanin synoditoimiston viestintävastaava paljasti Dullelle, että hän oli luopunut puhumasta synodaalisuudesta ja puhui sen sijaan kuuntelevasta kirkosta tai yhdessä kävelemisestä.

Kaikesta huolimatta Dulle jaksaa uskoa prosessiin, koska ”se todella tuntuu siltä kuin henki liikkuisi kirkossa. Tuntuu kuin jotakin isoa ja historiallista olisi tapahtumassa. Se antaa toivoa, että ehkä kuuntelemalla kirkonpenkeissä istuvia ihmisiä instituutio voisi kehittyä ja parantua hyväksikäyttökriisistä ja uskottavuuskriisistä. Saan toivoa siitä, että hierarkia ottaa vakavasti katoliset maallikot, jotka kasvavat kypsempään uskoon ja ottavat enemmän vastuuta kirkosta, joka tarvitsee sitä.”

Dullen kuvaus kuuluu parhaimpiin lukemiini kuvauksiin Vatikaanin-kirjeenvaihtajan työstä. Se on paitsi tarkkanäköinen ja asiantunteva myös hauska ja itsekriittinen.

Arvioitu teos: Colleen Dulle: Struck Down, Not Destroyed. Keeping the Faith as a Vatican Reporter. New York: Image, 2025. 147 s.