Sotienvälisen Suomen eheytymisprosessi

Itsenäisen Suomen historiaa voidaan lähestyä – ja on lähestytty – lukemattoman monesta eri kulmasta, eikä sen tutkimisen ajankohtaisuuden perusteluja ei tarvitse välttämättä lähteä etsimään lähimetsää kauempaa. On vähintäänkin mielenkiintoista avata uusi maamme lähihistoriaa käsittelevä teos. Tämä johtuu osaltaan siitä, että lähihistoriastamme on säilynyt suuri määrä monipuolisia lähteitä, kuten arkistoaineistoa, media-aineistoa, päiväkirjoja ja muistelmia sekä valokuvia, elokuvia ja äänitteitä. Lähdeaineiston runsaus myötävaikuttaa siihen, että tuorekin kirjallisuus lähihistoriasta voi tarjota uusia oivalluksia ja näkemyksiä.

Pekka Valtonen on historioitsija, antropologi ja tietokirjailija, joka toimii Latinalaisen Amerikan tutkimuksen ja historian dosenttina Helsingin ja Tampereen yliopistoissa. Hänelle on myönnetty Suomen tietokirjailijat ry:n Tietokirjapalkinto vuonna 2020. Valtosen aiempaan tuotantoon kuuluvat muun muassa Kosmopoliitteja ja kansallismielisiä (2018), Puolen maailman valtias: Kaarle V:n 1500-luku ja Euroopan mahdin synty (2015) sekä Latinalaisen Amerikan historia (2001).

Sotienvälinen Suomi: repivistä riidoista kansakunnan rakentamiseen nousi esiin jo helmikuun lopussa Helsingin Sanomissa, kun politiikkaan erikoistunut toimittaja Unto Hämäläinen huomautti kirjan sivuuttavan Stalinin vainojen suomalaisten uhrien kohtalon yhdellä virkkeellä. Hämäläinen kirjoitti olleensa ”todella pettynyt”. Olisiko kirjan merkittävyys muuttunut, mikäli Valtonen olisi tuonut esiin tuhansien suomalaisten kohtaloita Venäjällä sotien välisenä aikana? Mene ja tiedä.

Valtosen teos Sotienvälinen Suomi: repivistä riidoista kansakunnan rakentamiseen asettuu osaksi suomalaista historiantutkimusta, jossa tarkastellaan itsenäisen Suomen varhaisia vuosikymmeniä poliittisen, sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen näkökulmista. Valtonen, joka tunnetaan laaja-alaisena historioitsijana ja antropologina, lähestyy sotienvälistä aikaa noin kahden vuosikymmenen mittaisena murroskautena, joka ulottuu sisällissodasta Cajanderin III hallitukseen. Teoksen keskeisenä tutkimuskysymyksenä on kansakunnan eheytyminen: millaisin prosessein ja millaisten ristiriitojen kautta suomalainen yhteiskunta siirtyi sisällissodan repimästä yhteiskunnasta kohti talvisodan aikaista yhtenäisyyttä.

Teos on rakenteeltaan selkeä. Johdannon ja jälkisanojen lisäksi se jakautuu viiteen päälukuun, joissa edetään kronologisesti mutta myös temaattisesti. Vaikka kirjan painopiste on poliittisessa tapahtumahistoriassa, Valtonen korostaa johdonmukaisesti taloudellisten ja sosiaalisten uudistusten merkitystä eheytymiskehityksessä. Tämä näkökulma on perusteltu ja tarpeellinen. Se tuo analyysiin syvyyttä, sillä se siirtää huomion pelkästä poliittisesta valtakamppailusta laajempiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin.

Valtonen kyseenalaistaa käsityksen siitä, että sotien välinen Suomi olisi ollut yksiselitteisesti oikealle kallistunut yhteiskunta – tulkinnan, jota tukevat esimerkiksi valkoisten voitto, kommunistilait ja 1930-luvun oikeistoradikaalien liikkeiden nousu. Hän osoittaa, että poliittinen kehitys oli monisyisempää: siihen sisältyi myös vasemmiston, erityisesti SDP:n, aseman vahvistuminen ja paluu politiikan ytimeen punamultayhteistyön avulla 1930-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Tämä kehityssuunta viittaa pikemminkin tasapainottumiseen kuin yksipuoliseen oikeistolaistumiseen. Näin teos osallistuu historiantutkimuksen keskusteluun korostamalla ajanjakson moniäänisyyttä ja haastamalla yksinkertaistavia tulkintoja.

Maininnan arvoista on kirjoittajan suhtautuminen P. E. Svinhufvudista historiankirjoituksessa esitettyyn laillisuusmiehen imagoon, jota hän tarkastelee uudelleen. Valtonen esittää, että presidentin laillisuuslinja 1930-luvun kriisivuosina oli pikemminkin valikoiva ja joustava kuin johdonmukaisen periaatteellinen.

Teos nojaa aiempaan tutkimuskirjallisuuteen sekä aikalaislähteisiin kuten sanomalehtiin, joita on teoksessa hyödynnetty hyvin. Valtonen ottaa myös uusimman tutkimuksen huomioon. Valtosen teos ei itsessään tuo uusia alkuperäislähteitä keskusteluun. Kirjoittaja onnistuu esittämään tulkinnallisesti kiinnostavia näkökulmia, mutta hänen analyysinsa rakentuu pitkälti olemassa olevan tutkimuksen varaan.

Kirjoitustyyliltään teos on sujuva ja miellyttävä, mikä tekee siitä helposti lähestyttävän. Samalla se kuitenkin edellyttää lukijalta perustietämystä aikakauden keskeisistä henkilöistä ja tapahtumista. Valtonen ei käytä aina vuosilukuja tapahtumien välittömässä yhteydessä, mikä voi osaltaan vaikeuttaa paikoin tapahtumien kronologian hahmottamista. Tämä voi osaltaan muodostua ongelmaksi erityisesti silloin, jos lukija ei jo entuudestaan ole perillä tapahtumien aikajanasta.

Valtonen onnistuu tavoitteessaan tarkastella sotien välisen Suomen eheytymisprosessia tarkkanäköisesti ja osoittaa lukijalle, mihin eheytyminen kytkeytyi ja mitkä tekijät ohjasivat tätä kehitystä. Hän osoittaa vakuuttavasti, ettei kehitys ollut ristiriidatonta, vaan se sisälsi sekä konflikteja että asteittaista poliittista normalisoitumista.

Arvioitu teos: Pekka Valtonen: Sotien välinen Suomi: repivistä riidoista kansakunnan rakentamiseen (2025) Helsinki: Gaudeamus 504 s.