Siltä väliltä – konkaritoimittajan elämäkerta

”Kahden tunnin kuluttua hän lopetti puhumisen ja kysyi, milloin aloitamme. Ymmärsin, että hän oli suostunut projektiin, vaikka emme olleet puhuneet kirjasta sanaakaan.”

Näin kirjailija Katriina Järvinen kuvailee hetkeä puhelimessa, kun monen mutkan kautta yhteistyö kirjoittaa elämäkerta luurin toisessa päässä olevasta Ruben Stilleristä saatiin alkamaan. Puhelinkeskustelusta seurasi useampi haastattelukerta Stillerin ja tämän läheisten kanssa, ja näistä muistelmista syntyi elämäkerta Ruben Stiller, siltä väliltä.

Stiller on yksi Suomen tunnetuimmista toimittajista, jonka monipuolinen ura alkoi yli 40 vuotta sitten Länsiväylän kesätoimittajana vuonna 1984. Monelle hän on tuttu äänestään, esimerkiksi Radio Citystä, Radiomafiasta tai Ruben Stiller -keskusteluohjelmasta. Toisille hän varmasti näyttää tutulta, esimerkiksi Ruben & Joonas -keskusteluohjelmasta tai Pressiklubista, joka palkittiin vuosina 2011 ja 2013 Kultaisella Venlalla.

Stiller on ehtinyt uransa aikana juontaa paljon, ja tässäkin on mainittuna vain murto-osa hänen saavutuksistaan. Introspektiivisemmin hänen uraansa pääsee tutustumaan elämäkerran kautta.

Järvisen kirja on jäsennelty luvuin, jotka on nimetty Stillerin osoitteiden mukaan. Tämän Stiller oli poiminut kirjailija Henrik Tikkasen (1924–1984) osoitetrilogiasta, joka oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen lukioikäisenä. Osoitteiden vaihtuessa lukija siirtyy päähenkilön muistelmien mukana Nummen lapsuudenmaisemista Helsingin yliopistoelämään, yhteisiin koteihin puolison ja uusperheen kanssa sekä lopuksi Stillerin ”pyhälle paikalle”, kotisohvalle.

Lukujen nimeäminen osoitteiden mukaan ei ainoastaan aseta lukijan mielessä punapäisiä neuloja Suomen kartalle, vaan se myös vie lukijan eräänlaiselle aikamatkalle mainittuihin miljöihin. Takakansi lupaakin: ”Teos on matka Stillerin maailmaan, mutta myös sukupolvikokemuksiin, Suomeen ja sävyjen tajun tarpeellisuuteen.”

Aukot identiteettitarinassa

Punapäisten karttaneulojen lisäksi elämäkertaa lukiessa mieleen piirtyy punainen lanka, joka kulkee mukana koko kansienvälisen matkan: pohdinnat omasta identiteetistä. Stiller on juutalainen, mutta hänen uskonnollinen kasvatuksensa ei ollut kovin tarkkaa. Elämäkerran nimi, Ruben Stiller, siltä väliltä, kiteyttääkin hänen kokemuksensa juutalaisidentiteetistään. Se on ollut täysin erilainen kuin hänen maallistuneella suomenruotsalaisella ja -juutalaisella isällään Hirsch Stillerillä (1913–1988) tai isoisällään Abraham Stillerillä (1885–1972), joka muistetaan pyrkimyksistään pelastaa Suomen juutalaispakolaisten luovuttaminen Gestapolle ja keskitysleireille toisen maailmansodan aikana.

Ruben Stillerin äiti Terttu (o.s. Mansikka-aho, 1934–1985) oli puolestaan kristitty, minkä takia Stiller veljensä Kaj Simeon ”Tintin” kanssa luettiin käännynnäisiksi, sillä juutalaisuus periytyy äidin linjaa pitkin. Siispä, kun he täyttivät 13 vuotta ja viettivät bar mitsvaansa, he suorittivat siirtymäriitin yhteydessä mikven eli rituaalikylvyn. Bar mitsvan jälkeen heistä tuli juutalaisen seurakunnan jäseniä, mutta tästä huolimatta lasten kasvatuksessa uskonto ei ollut esillä.

Lisäksi Stillerin lapsuuteen liittyy identiteettipohdinnat äidinkielestä. Ruben ja Tintti kasvatettiin suomenkielisiksi, vaikka isä Hirsch puhui äidinkielenään ruotsia, kuten Helsingin synagogakäynneillä tavatut juutalaiset. Syynä oli 1960-luvun ilmapiiri, jonka mukaan lapsen päätä ei pitänyt sekoittaa puhumalla kotona kahta eri kieltä. Nykyaikana tilanne on hyvin toisenlainen, kun lapsista kasvatetaan jo vauvasta saakka kaksi- tai monikielisiä, esimerkiksi vanhempien, sukulaisten tai kielikylvyn toimin. Koska Stiller lapsuudessaan ei oppinut ruotsin kieltä, hän päätti alkaa opetella sitä myöhemmin kunnolla. Hyvin siinä kävikin, sillä Stiller oli yksi Ylen Muumit-lukumaratonin (30.1.–1.2.2026) ruotsia puhuvista lukijoista.

Elämäkertaa lukiessa käy kuitenkin selväksi, että Nummessa varttuneella juutalaisnuorukaisella on ollut vaikeuksia jäsentää identiteettiään elämän eri vaiheissa, eikä identiteettitarina Stillerin omien sanojen mukaan ole aukoton. Vasta aikuisiällä hän on pystynyt hyväksymään, että oma identiteetti on sekametelisoppa, kun vähemmistö ja enemmistö kohtaavat omassa perimässä.

Ihmisen identiteetti ei myöskään koskaan ole staattinen, vaan se elää ja mukautuu jatkuvasti riippuen siitä, missä olemme ja kenen seurassa. Joskus tietty identiteettimme osa-alue voi nousta vahvastikin esille, joskus se voi jäädä taka-alalle. Stiller kertookin, että kokee Nummen-identiteettinsä menettäneen merkityksensä, kun hän muutti Helsinkiin opiskelemaan; Helsingissä radikaalius oli ihan toisenlaista kuin lapsuudenmaisemissa. Toisaalta tämä kulttuurishokki sai aikaan sen, että Stiller alkoi etsiä yliopistoaikana omaa identiteettiään esimerkiksi lukemalla paljon juutalaista kirjallisuutta.

Maailma on muuttunut

Moni yksityiskohta elämäkerrassa osoittaa, kuinka paljon maailma ja Suomi on ehtinyt muuttua Stillerin elämän aikana. Työmarkkinoiden saralla kirjan kuvaama 1980-luku kuulostaa suorastaan utopistiselta tämänhetkiseen verrattuna – työllisyystilanne oli hyvä ja nuorillakin oli työpaikkoja mistä valita. Töitä kuitenkin tehtiin ennemmin rahaa tienatakseen kuin ura mielessä. Nykyään moni puolestaan suunnittelee jo lukion ylioppilaskirjoitusten ainevalinnat yliopiston pääsykoe ja tulevaisuuden ura mielessä.

Samoin yliopistossa opiskelusta on tullut suunnitelmallisempaa. Stiller kertoo, että hänen nuoruudessaan yliopistossa opiskeltiin sivistyksen perässä, ei hyvän tutkinnon tai työuran. Opinnot suoritettiin itsenäisesti, eikä laitosten taholta patistettu valmistumaan nopeasti – päinvastoin opiskelijat kävivät haluamillaan mielenkiintoisilla luennoilla eri aloilta, aloittivat harvinaisten kielten opiskelun ja ottivat rennosti vapaasti valittavia kursseja kokeiluun.

Kaikki edeltävä voi toki olla yhä mahdollista, mutta nykyään laitosten taholta kyllä patistetaan valmistumaan nopeasti, ja paineet valmistua tavoiteajan puitteissa iskevät opiskelijoilla sekä taloudelliseen että sosiaaliseen hermoon. Toisaalta moni asia yliopistoelämässä on helpottunut vuosien saatossa. Enää kaikkia tenttikirjoja ei tarvitse metsästää eri kirjastoista, kun aineistoa löytyy runsaasti myös internetistä. Lisäksi seminaarityöt syntyvät tietokoneella näpytellen nopeammin kuin kirjoituskoneella, eikä PowerPointissakaan tarvitse korjailla esitelmää paperiliuskoilla ennen lopullisen version kopioimista.

Yliopisto- ja työelämä ovat siis muuttuneet Stillerin nuoruusvuosista. Suurena muutoksena elämäkerrassa mainitaan kuitenkin myös paikallisradioiden merkitys: ”Paikallisradiot olivat muuttaneet radion kuuntelua pysyvästi. Ennen niiden tuloa kuunneltiin ohjelmia, mutta nyt alettiin kuunnella kanavia.” Tässä muutoksessa Stiller oli vahvasti mukana radiojuontajana, joka sekä viehätti että närkästytti kuuntelijoita energisellä ja provosoivalla ulosannillaan. Kirjaan haastateltujen läheisten mukaan hän oli erinomainen juontajapersoona: nopea, nokkela ja ennen kaikkea vieraistaan aidosti kiinnostunut.

Mies mikrofonin takana

Räiskyvän ja puheliaan juontajapersoonan takaa paljastuu elämäkerrassa henkilö, jota läheiset kuvailevat sekä itsekriittiseksi että ”aidosti nöyräksi eikä feikisti vaatimattomaksi” tv-esiintyjäksi, joka asettuu aina pienen puolelle. Image-lehden perustaja Raoul Grünsteinin mielestä Stillerillä on aseistariisuva tapa puhua itsestään ja saavutuksistaan.

Järvisen kirjaa lukiessa pääsee myös syvälle sisään siihen, miten Stiller käsittää ajatuksensa, tunteensa ja tekonsa kerratessaan elämänsä suuria hetkiä. Radiouralla tapahtuneet julkisuusdraamat, kökkötraktoridraama ja Ylegate, ovat Stillerin mukaan saaneet pohtimaan sokeutta omille tekemisilleen ja sitä, ketkä lopulta ovat todellisia ystäviä. Hän myöntää edelleen häpeävänsä, jos on puhunut häpäisevästi jostakusta; sisällä on kunnollinen puoli, joka haluaa erityisesti vanhemmilta ihmisiltä kiitosta.

Elämäkerran loppua kohden alkaa selkeämmin havaita kansien väliin ripoteltuja elämänohjeita. Ei saa aliarvioida suhteiden merkitystä ja verkostoitumista. Virheistä oppii. Häpeästä pääsee yli.

Stiller kuvailee itse itseään paitsi narriksi myös infotainment-toimittajaksi, joka liikkuu journalismin ja viihteen ”hämärässä välimaastossa”. Lisäksi hän toteaa, että oppii parhaiten virheistä ja on kehittänyt tavan päästä yli virheiden tekemisen aiheuttamasta häpeästä: eteenpäin jatkaminen. Onhan maalivahdinkin jatkettava, vaikka tämä olisi päästänyt useamman maalin lyhyessä ajassa sisään. Jos ei jatka eteenpäin, häpeä jähmettää.

Vaikuttaa myös siltä, ettei Stiller anna eläkkeen jähmettää häntä. Uutisten mukaan hän on jäämässä eläkkeelle keväällä 2026, mutta suunnittelee kuitenkin jatkavansa jotain työtä, jottei jämähdä kotisohvalle, kuten uumoili Puoli seitsemän -ohjelmassa (2.2.2026) muutoin tapahtuvan. Hän aloittikin alkuvuodesta Yle Radio Suomen Pyöreä pöytä -keskusteluohjelman historian viidentenä puheenjohtajana.

Kaikkiaan Järvisen kirjoittama Ruben Stiller, siltä väliltä on syväluotaavalla yhteistyöllä luotu elämäkerta pitkän uran tehneestä toimittajasta, jonka pohdinnat identiteetistä, joukkoon kuulumisesta, oman äänen kantavuudesta ja virheiden tekemisestä saavat lukijan pohtimaan näitä teemoja omakohtaisesti – huumoria unohtamatta.

Arvioitu teos: Katriina Järvinen: Ruben Stiller, siltä väliltä. Kirjapaja [2022]. 247 s.