Naisistumisen pelko: vanhat aatteet, uudet vaatteet

Syksyllä 2025 toimittaja-kirjailija Helen Andrews piti amerikkalaisten kansallismielisten konservatiivien NaCon5 -konferenssissa Washingtonissa puheen, joka käsitteli naisistuneen kulttuurin selättämistä. Konferenssin muiden puheenvuorojen striimauksia on katseltu vain joitakin tuhansia kertoja, mutta Andrewsin alustus on saanut satojatuhansia katsojia. Hän on julkaissut sittemmin alustukseensa perustuvan esseen otsikolla ”Suuri naisistuminen” (The Great Feminization). Essee puolestaan on poikinut Andrewsille kutsuja podcasteihin, joiden tavoittavuus on miljoonaluokkaa.

Andrewsin pääväite on, että sitä mukaa, kun yhteiskunnan keskeiset instituutiot ovat naisistuneet tai jopa naisvaltaistuneet, koko yhteiskunta on alkanut vääristyä. Se, mitä kutsutaan wokeksi, ei ole ideologiaa vaan naisille tyypillistä toimintatapaa. Woke on siis seurausta siitä, että naiset ovat suurissa määrin edenneet johtaviin asemiin eri instituutioissa. Naiset suosivat empatiaa rationaalisuuden sijaan, turvallisuutta riskien sijaan ja koheesiota kilpailun sijaan, sanoo Andrews. Miehiä kiinnostavat faktat ja oikeudenmukaisuus, naisia se, että kaikilla olisi mukavaa, hän väittää.

Andrews on erityisen huolissaan naispuolisten juristien ja tuomareiden lisääntyvästä määrästä, sillä hänen mukaansa oikeusjärjestelmä ei kestä, jos siitä tulee naisten hallitsemaa. ”Yksikään sivilisaatio ihmiskunnan historiassa ei ole koskaan kokeillut antaa naisten hallita niin montaa yhteiskuntamme elintärkeitä instituutioita poliittisista puolueista yliopistoihin ja suurimpiin yrityksiimme.” Naisten vuorovaikutuksen tavat eivät kuulemma sovellu useimpien suurten instituutioiden päämääriin.

Suuri naisistuminen on siis Andrewsin mukaan valtava uhka yhteiskunnalle. Johtopäätösten suhteen Andrews muuttuu kuitenkin varovaisemmaksi. Hän sanoo, ettei halua tietenkään sulkea naisia kokonaan ulos yliopistoista, oikeuslaitoksista, liike-elämän johtopaikoilta ja niin edelleen, mutta syrjintälaeista ja kiintiöistä olisi luovuttava. Hänen mielestään naiset ovat päässeet niiden avulla – eivät siis omilla ansioillaan – etenemään ja valloittamaan instituutiot ja ovat sitten muuttaneet instituutioiden normit feminiinisiksi ja ajaneet miehet ulos. Tasainen sukupuolijakauma ei sekään ole turvallista, koska naiset pystyvät keikauttamaan kulttuurin heitä suosivaksi.

Selväksi tulee, että Andrewsin mielestä naiset ovat lähtökohtaisesti miehiä heikkolaatuisempia eikä naisia siten saa päästää merkittäviin tehtäviin kuin hyvin rajoitetussa määrin. Hänen argumentaationsa itsessään sai jo suuni loksahtamaan hämmästyksestä auki. Hämmästys vaihtui huoleksi, kun havaitsin, miten otolliseen maaperään hänen viestinsä uppoaa. Amerikkalaisen konservatiivin ajattelu herättää innostusta konservatiivikristityissä myös kaukana Yhdysvalloista.

Ensimmäisen kerran kuulin Andrewsista luettuani Kansanlähetyksen Uusi Tie -lehdestä Joonas Konstigin kolumnin ”Suuri naisistuminen”. Kirjoittaja referoi siinä Andrewsin esseetä täysin kritiikittömästi. Myös Pauli Selkee esitteli YouTube-kanavallaan Andrewsin puhetta myönteisessä valossa ja jatkoi arvostelemalla Suomen evankelis-luterilaisen kirkon naisistumista.

Huolipuhe kirkon työntekijäkunnan sukupuolijakauman kehityksestä naisvoittoisemmaksi ei itsessään ole uutta. Aiemmin huolta perusteltiin tasa-arvolla. Ei ole toivottavaa, että mikään ammattikunta yksipuolistuu sukupuolijakaumaltaan suuntaan tai toiseen. Tätä huolta ei tosin kannettu aiemmin, ovathan diakonit, lastenohjaajat ja seurakuntasihteerit kautta aikojen olleet todella suuressa määrin naisten ammatteja. Vasta naispuolisten pappien määrän kasvu on herättänyt huolen tasa-arvokehityksestä, sillä papit ovat ammattiryhmä, jolla kirkossa on suurin valta.

Andrewsin esseetä vasten huoli saa kuitenkin täysin uudet kehykset. Huoli kirkon naisistumisesta onkin huolta siitä, että alempiarvoinen sukupuoli on saanut liikaa valtaa ja turmelee koko kirkon.

Naisistumisteorian teologiset juuret ja vaikutus kirkolliseen keskusteluun

Teoria suuresta naisistumisesta on oikeastaan nykykielelle selitetty sekulaari versio Uuden testamentin kirjeissä esiintyvästä patriarkaalisesta järjestyksestä. Miehen tulee hallita ja naisen olla alamainen, luotiinhan mies ensin ja nainen vasta miehen jälkeen. Nainen on heikkoluontoisempi ja helpommin harhaan johdettavissa, tulihan synti maailmaan Eevan kautta.

Konservatiivikristityt puhuvat mielellään niin sanotun komplementaarisen teologian puolesta. Sen mukaan naiset ja miehet ovat samanarvoisia, mutta erilaisia, joten heille kuuluvat eri tehtävät. Esimerkiksi pastorin tehtävä on tarkoitettu vain miehille. Komplementaarinen teologia on yritys muokata Uuden testamentin hierarkkista sukupuolikäsitystä tasa-arvoiseen aikakauteen sopivammaksi. Se jää kuitenkin torsoksi välimalliksi. Komplementaristi on hylännyt sekä tasa-arvoajattelun että Uuden testamentin sukupuolikäsityksen, jonka mukaan nainen on miestä alempiarvoisempi.

Arkkipiispa emeritus John Vikström pohdiskeli Kotimaa-lehden lukijablogissa taannoin, että naisten pappeutta puolustavia ja vastustavia ei oikeastaan erota virkakäsitys, koska molemmat ajattelevat itse virasta samalla tavalla. Vikströmin mukaan erottava tekijä on naiskäsitys. Naisten pappeutta vastustetaan raamatunkohdilla, joissa ei ole kyse virasta vaan joissa muistutetaan, mikä on naisille kuuluva asema ja sen mukainen käytös. Naisen on oltava miehelle alamainen ja alamaisuus edellyttää nöyrää ja hiljaista kuuliaisuutta. Jos näillä raamatunkohdilla perustellaan pappeuden kieltämistä naisilta, täytyy kiellon perusteet ottaa tosissaan. Ilman opetus- ja vaikenemiskiellon perusteluita kielloilta putoaa pohja pois. Kielto ja sen perustelu eli vaatimus naisen alamaisuudesta kulkevat käsi kädessä.

Ovatko siis naisten pappeutta vastustavat kristityt luopuneet alamaisuusajattelusta? Näin vakuutti Sleyn kotimaantyön johtaja Juhana Tarvainen vastauksessaan Vikströmille. Tarvaisen ajattelu vaikuttaa edustavan komplementaarista teologiaa. Hänen mukaansa nainen ja mies ovat samanarvoisia ja yhtä kyvykkäitä, eivätkä lasikatot saa estää naisten etenemistä yhteiskunnassa ja työelämässä. Sitten tapahtuu kuitenkin epäjohdonmukainen hyppäys: pappisvirassa nainen ei saa toimia. Kirkko on niin ollen ainoa sektori yhteiskunnassa, jossa lasikattoja ei kuulu poistaa. Vikströmin kysymykset tällaisen ajattelun loogisuudesta ovat siksi erittäin aiheellisia.

Komplementarismia esiintyy myös toisenlaisessa muodossa. Uusi Tie -lehti julkaisi äskettäin päätoimittaja Santeri Marjokorven kirjoittaman artikkelin  ”Miksi naispappeus ei ole tasa-arvokysymys”. Marjokorpi aloittaa pakolliselta tuntuvalla disclaimerilla, että ei ole kyse sukupuolten eriarvoisuudesta tai eroista naisten ja miesten kyvyissä. Itse artikkeli kuitenkin viestii aivan muuta.

Marjokorpi perustelee pappeutta luomisjärjestyksellä. Mies luotiin ensin ja nainen vasta miehen avuksi. Järjestys ei ole sattumaa, vaan sen tulee olla myös seurakuntajärjestyksen perusta. Aadam oli paratiisin pappi. Vallan ja vastuun merkkinä hän nimesi eläimet ja naisen, ne, mitkä hänen hoitoonsa oli uskottu. Luominen siis osoittaa miehen ja naisen välisen järjestyksen, joka ei ole vaihdettavissa. Alamaisuus kuuluu Marjokorven mukaan luomisjärjestykseen: ”naisen kutsu ei ole kilpailla asemasta, vaan elää kuuliaisuudessa.” Marjokorpi nostaa esiin myös Paavalin kuvaaman kefale-rakenteen (kreikaksi kefale = pää): jokaisen miehen pää on Kristus ja naisen pää on mies. Eikä sovi unohtaa, että nainen on luotu miehestä ja miestä varten.

Marjokorven artikkeli on varsin tyylipuhdas esimerkki vanhakantaisesta alamaisuusajattelusta, jota monet naisten pappeuden vastustajat ovat koettaneet puheistaan häivyttää. Kenties erilaisen virkakäsityksen sijaan sittenkin on kyse erilaisesta naiskäsityksestä, kuten Vikström arveli. Uusi Tie on Kansanlähetyksen lehti, joten se edustaa kyseisen herätysliikkeen teologiaa.

Päätoimittajan kirjoittamaa artikkelia ei voi pitää yksityisajatteluna eikä sitä todellakaan ole pidetty vakan alla, vaan artikkelille on hankittu maksullista mainontaa sosiaalisessa mediassa ja se on myös poikkeuksellisesti vapaasti luettavissa eikä maksumuurin takana. Naispappeutta käsittelevä teemanumero vahvistaa mielikuvaa siitä, että Kansanlähetyksen identiteetti rakentuu varsin paljon juuri naisten pappeuden vastustamisen varaan. Marjokorven artikkeli puolestaan antaa vaikutelman, että naisten pappeutta vastustetaan siksi, että miehen kuuluu hallita ja naisen olla alamainen.

Tämän vuoden marraskuussa tulee kuluneeksi 40 vuotta kirkolliskokouksen päätöksestä avata pappisvirka myös naisille. Kansanlähetys oli ensimmäinen kirkollinen taho, joka huomioi tämän juhlavuoden. Sen viesti tyrmistytti. Ei kestänyt kauaa, kun arkkipiispa Tapio Luoma julkaisi kirjoituksen ”40 vuotta yhteistä virkaa – virkakysymys tänään”. Luoma tekee joitakin nostoja 40 vuoden takaisen päätöksen perusteluista, muun muassa tämän: ”Kirkolliskokouksen perustevaliokunta totesi, että patriarkaalisesti hallituissa yhteiskunnissa oli helppo löytää järkeen ja oikeustajuun vetoavia perusteita pappisviran rajaamiseen vain miehille. Nykyisessä yhteiskunnassa sen sijaan ”tällaiset perusteet ovat varsin kyseenalaisia”.”

Herätysliikkeiden kiristyvä linja ja kirkon yhtenäisyyden haaste

Luoman viesti liittyy myös kiristyneeseen tilanteeseen kirkon johdon ja muutaman herätysliikkeen johtajien välillä. Olen kirjoittanut aiemmin näiden liikkeiden vaatimuksista saada pappisvihkimyksiä, joissa naisia ei ole mukana sekä lupaa pitää messuja, joissa naisilla ei ole alttarille asiaa. Erimielisyydet messuyhteisöistä ovat johtaneet siihen, että viimeisen vuoden aikana Sley ja Kansanlähetys ovat päätyneet ratkaisuihin, jotka ovat joko ohjeistusten tai jopa kirkkojärjestyksen vastaisia.

Ensimmäinen tapaus on Porissa toimiva Sleyn messuyhteisö. Se toimi vuosikymmenen verran Porin Teljän seurakunnan alueeseen kuuluvassa Väinölän kirkossa. Joulukuussa 2024 Teljän seurakuntaneuvosto päätti olla jatkamatta jumalanpalvelusyhteistyösopimusta. Sen jälkeen Sley siirsi messunsa Esikoiset ry:n omistamaan Porissa sijaitsevaan rukoushuoneeseen. Koska kyseessä ei ole kirkkorakennus, vaatii säännöllinen ehtoollisen viettäminen tilassa kirkkojärjestyksen mukaan (KJ 3 luku 6 §) tuomiokapitulin myöntämää lupaa. Kesäkuussa 2025 tuomiokapituli päätti, ettei lupaa myönnetä. Sley ilmoitti välittömästi aikovansa silti jatkaa messujen pitämistä rukoushuoneella. Tuomiokapituli ei luonnollisesti voi katsoa sormien välistä tietoista ja toistuvaa kirkkojärjestyksen rikkomista, vaan pyysi Sleyltä selvitystä siitä, ketkä papit messuja toimittavat. Sley ei toimittanut pyydettyä selvitystä.

Koska Porin messut striimataan ja ne löytyvät tallenteina YouTubesta, on kuitenkin helppoa tarkistaa, ketkä messuja ovat toimittaneet. Näiden pappien osalta asia on siirretty jatkovalmisteluun lakimiesasessorille. Pyydetyn listan sijaan Sley toimitti näytösluontoisesti listan papeista, jotka ovat valmiita pitämään messuja rukoushuoneella. Listan noin sadasta nimestä suurin osa on eläkepappeja tai konservatiivissa järjestöissä työskenteleviä pappeja, seurakuntavirassa olevia pappeja oli vain kourallinen.

Toinen vastaavanlainen tapaus on Sleyn messuyhteisö Seinäjoella Hyvän Paimenen kappelissa. Myös Seinäjoella Sleyllä oli pitkään ollut yhteistyösopimus Seinäjoen seurakunnan kanssa. Messuyhteisön pappi vaihtui edellisen jäätyä eläkkeelle ja uudeksi papiksi tuli Inkerin kirkossa papiksi vihitty Matti Rusama. Seinäjoen kirkkoneuvosto käsitteli tämän vuoksi yhteistyösopimuksen uudelleen ja päätti, että messuyhteistyö voi jatkua. Rusama ei kuitenkaan saa saarnata tai toimia liturgina säännöllisesti, vaan korkeintaan kerran kaudessa, koska piispojen ohjeistuksen mukaan toisen kirkon pappi voi vain yksittäistapauksessa toimittaa jumalanpalveluksia. Viikoittainen messu ei ole yksittäistapaus.

Sleylle tämä ei kelvannut, joten yhteistyösopimus raukesi. Niinpä myös Seinäjoella Sley joutui hakemaan Lapuan tuomiokapitulilta lupaa viettää ehtoollista Hyvän Paimenen kappelissa. Kesäkuussa 2025 tuomiokapituli päätti, ettei ehtoollisenviettolupaa myönnetä. Sley on sen jälkeen jatkanut säännöllistä messutoimintaa, asiasta on tehty kantelu tuomiokapituliin, joka puolestaan on lähettänyt asian tiedoksi piispainkokoukselle.

Kolmas tapaus on kolmen järjestön yhteinen yritys perustaa uusi messuyhteisö Etelä-Suomeen. Sley, Kansanlähetys ja Suomen Raamattuopisto halusivat aloittaa säännölliset messut Järvenpäässä, mutta seurakunta kieltäytyi yhteistyösopimuksesta eikä seurakunnan tiloja siis tähän järjestynyt. Seuraavaksi katse kääntyi Sipoon puolella sijaitsevaan Pohjois-Paippisten kyläkirkkoon, jota hallinnoi seurakunnan sijaan rukoushuoneyhdistys. Messujen aloittamisesta sovittiin suoraan rukoushuoneyhdistyksen kanssa neuvottelematta asiasta Sipoon seurakunnan kanssa. Paikallinen kirkkoherra kuuli asiasta luettuaan tiedon uudesta messuyhteisöstä Kansanlähetyksen ystäväkirjeestä. Yhteistyömahdollisuutta seurakunnan kanssa ei siis edes tiedusteltu, eikä tuomiokapitulilta ollut haettu lupaa ehtoollisenviettoon, mikä olisi vaatinut myös paikallisen seurakuntaneuvoston puollon. Järjestäjät rikkoivat siis sekä kirkkojärjestystä että piispainkokouksen suositusta. Messu jäi yhteen kertaan, kun rukoushuoneyhdistys perui tekemänsä sopimuksen.

Sley pyysi äskettäin myös Kokkolan seurakuntaneuvostoa puoltamaan ehtoollisenvietto-oikeutta omistamassaan toimintakeskus Armon kappelissa, jotta siellä voisi aloittaa uusi messuyhteisö. Anomuksessa ei siis ehdotettu jumalanpalvelusyhteistyötä seurakunnan kanssa, vaan mahdollisuutta Sleyn itsenäiselle messuyhteisölle, joka olisi vaihtoehto seurakunnan jumalanpalveluksille. Seurakuntaneuvosto ei puoltanut ehtoollisenviettolupaa. Kirkkoherra Jouni Sirviö perusteli esityksessään (Lausunto / Anomus ehtoollisen vietosta Sley ry:n Armon kappelissa) päätöstä hallinnollisten seikkojen lisäksi myös teologisesti: ”Emme voi ryhtyä jakamaan seurakunnan ehtoollispöytää eri ryhmille ”erilaisten käsitysten” mukaan. Olennaista on säilyttää yhteinen ehtoollispöytä, vaikka yhteisössämme elääkin erilaisia hengellisiä perinteitä. Erilaisia mielipiteitä ja lähestymistapoja saa olla, mutta niiden ei tarvitse eikä pidä olla, eivätkä ne ole, esteenä yhteydelle.” Kirkkoherra totesi lisäksi, että ”oikeutetuksi ajatellun eristäytymisen riskinä on aina harhaan joutuminen tai johtaminen”, että Sley ei ole kirkko, joten sen ei tule tavoitella itselleen seurakunnalle kuuluvia tehtäviä ja että herätysliikkeillä on vastuu siitä, mitä he opettavat ehtoolliselle osallistumisesta.

Sley ja Kansanlähetys ovat siis ajautuneet pattitilanteeseen usealla paikkakunnalla. Ne ovat päättäneet valita tien, jossa uhmaavat kirkon säädöksiä eivätkä enää hae yhteistyötä seurakuntien kanssa. Yhteistyövaikeudet eivät ole kiinni pelkästään seurakuntien kiristyneestä linjasta. Arkkipiispa mainitsi kirjoituksessaan, että jumalanpalvelusyhteisöt ovat joissakin tapauksissa kieltäytyneet yhteistyöstä paikallisseurakuntien kanssa. Herätysliikkeet kaventavat itse yhteistyön mahdollisuuksia tiukentamalla virkateologista linjaansa. Kyse ei ole herätysliikkeiden kiusaamisesta, jos kirkko pitää kiinni virkateologisesta kannastaan, jonka mukaan ”jokainen papiksi vihitty on oikea ja täysi pappi, eikä sukupuoli vähennä siitä tai lisää siihen mitään”. Arkkipiispan kannanoton kenties painavin lause on tämä: ”kirkon päättävät elimet tai johtavat viranhaltijat eivät voi tehdä mitään sellaisia ratkaisuja, jotka asettaisivat naisten pappeuden kyseenalaiseksi”.

Tämän valossa näyttää mahdottomalta, että tuomiokapitulit myöntäisivät ehtoollisenviettolupia tai seurakunnat solmisivat yhteistyösopimuksia sellaisten messuyhteisöjen kanssa, joiden toiminnan lähtökohtana on syrjintä sukupuolen perusteella. Messuyhteisön identiteetti ei voi rakentua papin sukupuolen varaan.

Vuonna 2019 ilmestyi Taantuvan tasa-arvon kirkko -esseekokoelma. Silloin sen nimeä ihmeteltiin. Miten niin muka ”taantuva”? Moni uskoi, että tasa-arvo oli jo saavutettu tai ainakin kehitys kulki tasa-arvoisempaan suuntaan. Sen jälkeen maailma on kääntynyt sellaiseen asentoon, että optimistisimmatkin ovat ymmärtäneet kehityksen voivan kulkea myös väärään suuntaan. Siksi arkkipiispan kannanotto oli symbolisesti tärkeä. Se vakuutti, että taantuva tasa-arvo ei ole Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tie. Meidän kirkossamme ei ole tilaa sellaiselle opetukselle, että Jumala suosisi miehiä, haluaisi naisten alistuvan ja vaikenevan ja kutsuisi sananjulistajiksi vain oikean kromosomiyhdistelmän kantajia. Puheenparsi, jossa naiset maalataan uhkakuvaksi yhteiskunnassa tai kirkossa on hävytöntä ja epäkristillistä.

Artikkelikuvassa Diego Velázquezin maalaus Kristus Martan ja Marian talossa (1618). Kuva: Diego Velázquez, Public domain, via Wikimedia Commons.