Valistusajasta valistukseen 2.0?

Filosofi Eero Ojanen arvioi uudessa kirjassaan tämän hetken aatehistoriallista tilannetta. Paljossa hän puhuu asiaa, mutta kokonaisuus arveluttaa.

Eero Ojasen kirja Valistuksesta vastuun aikakauteen (Avain 2025) kuvaa alaotsikon mukaan maailmanhistorian nykyistä vaihetta. Fiksusti valittu teema: monella meistä on tuntu, että aatehistoriassa käännetään nyt lehteä.

Ojasen mukaan elämme ensiksikin edelleen sitä valistuksen aikaa, joka syntyi 1700-luvulla. Toiseksi toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet muodostavat valistuksessa omanlaisensa kokonaisuuden, sodanjälkeisen ajan. Tämä kokonaisuus päättyi ”joskus 2010-luvulla” muun muassa Kiinan nousuun. Näin ollen Ojanen puhuu kirjassaan ikään kuin hämärässä kulkeville ihmisille. Sodanjälkeisen ajan pitämykset ovat jääneet taakse. Uusia ei vielä ole. Miten siis orientoitua maailmassa?

Ojanen tarjoaa vastaukseksi vastuun aikakautta. Se pohjaa valistusajan peruskäsityksiin, mutta korjaa niissä havaittuja virheitä. Valistusaika korostaa ihmisjärjen, tiedon, tasa-arvon ja optimismin merkitystä. Näihin voimme suurin piirtein nojata edelleen.

Valistusajattelu on kuitenkin ollut ylioptimistista ja uskonut liikaa jatkuvaan edistykseen. Ojasen mielestä pitää osata ajoittain myös pysähtyä tuumaamaan. Toiseksi valistusajattelu on kosmopoliittista. Sitä vastaan Ojanen muistuttaa, että vastuun aikakaudella pitää nostaa uudelleen arvoon isänmaallisuuteen liittyvät myönteiset voimat. Valistus on uskonnonvastaista, mutta vastuun aikakausi tarvitsee kristinuskosta armon ja lähimmäisenrakkauden käsitteet. Käsitys talouden jatkuvan kasvun tärkeydestä pitää sekin asettaa kritiikin kohteeksi. Esimerkiksi näillä korjauksilla syntyy uudenlaisen valistuksen aatepaketti. Itse olen antanut Ojasen näkemykselle nimeksi valistus 2.0.

Piilotettua romantiikkaa

Ojasen monella tavalla kiinnostavassa asetelmassa itseäni hämmästyttää erityisesti yksi seikka. Viimeisten parin sadan vuoden kuluessa on valistusajattelun kireää rationalismia asettunut ainakin kaksi kertaa haastamaan toisenlainen henkinen suuntaus: romantiikka. Ojanen ei kertaakaan viittaa tällaiseen asetelmaan. Hänen rakkautensa valistukseen on rikkumaton.

Toisaalta ne korjaukset, joita hän valistusajatteluun tekee, ovat ainakin osaksi romanttisen aatevirtauksen ydinväittämiä. Romantiikka oli pessimististä, osittain kai siksi, että se oli kiinnostunut historiasta, ja sieltähän paljastuu ihmisestä aika ikävä kuva. Romantiikkaa kiinnosti isänmaallisuus, ei kosmopolitismi. Romantiikka nosti uskonnon taas arvoon.

Mielestäni Eero Ojanen on jäänyt ajankuvassaan puolitiehen. Nyt pitäisi reippaasti tunnustaa, että romantiikka nousee taas kerran haastamaan sitä edeltäneen aikakauden kapeaa maailman- ja ihmiskuvaa.

Epäilemättä valistuksen vaikutus jatkuu edelleen. Sen rinnalle pitäisi kuitenkin nyt hahmotella 2020-luvun romantiikan ääriviivoja. Sehän tulee tietysti olemaan toisenlainen kuin 1800-luvun alun ja 1800-luvun lopun romantiikat olivat. Ojasen näkemyksessä on vaara, että romanttisen aatevirtauksen ajankohtaiset kysymykset jäävät vaille ansaitsemaansa huomiota.

Arvioitu teos: Eero Ojanen, Valistuksesta vastuun aikakauteen. Maailmanhistorian nykyinen vaihe. Avain 2025. 184 s.