Irti puhumattomuuden laahuksesta

Kirjoitin jokin aika sitten Vartijaan norjalaisen Frode Grytten romaanista Päivä jona Nils Vik kuoli. Se on kaunis pieni romaani ikänsä ihmisiä vuonon yli kuljettaneesta sielujen lautturi Nils Vikistä, joka viimeisellä matkallaan elää elämäänsä uudestaan ja keskustelee kuljettamiensa ihmisten kanssa – seuranaan puhumaan oppinut rekan alle kuollut uskollinen koiransa Luna.

Kuin suoraa jatkoa Nils Vikin elämälle on ruotsalaisen Lisa Ridzénin samanlainen kauniin karhea romaani Kurjet lentävät etelään.  Ollaan Keski-Ruotsin Jämtlandissa, Östersundin metsäseudulla. Kahdeksankymmentäyhdeksänvuotias Bo asuu yksin kotonaan, seuranaan uskollinen jämtlandinpystykorva Sixten. Muistisairas vaimo Fredrika on viety neljä vuotta aikaisemmin hoitokotiin, kotihoidon vaihtuvat hoitajat käyvät neljä kertaa päivässä, käytännön asioita järjestelevä lähes kuusikymppinen poika Hans ja tämän tytär Ellinora poikkeavat säännöllisesti. Kavereista on jäljellä enää lähes samanikäinen Tore, ikänsä yksin elänyt poikamies – hyvä ja uskollinen kalakaveri, ei sen enempää – vaikka kylillä puhuvatkin muuta tästä oudosta yksineläjästä.

Mutta jäljellä ovat muistot, niin hyvät kuin huonot.

BON KIPUPISTEET

Bon elämisen kipu kulminoituu kotona kahteen asiaan: poika Hans joutuu viemään vastoin isänsä tahtoa Sixtenin uuteen kotiin, koska Bo ei pysty enää ulkoiluttamaan koiraa. Ja ikänsä palvellut sivustavedettävä sänky on vaihdettava sairaalasänkyyn, koska kotihoito pystyy siinä hoitamaan Bon paremmin.

Pieniä ihan järkeviä asioita, monelle tuttua vanhustenhoidon arkipäivää. Mutta niiden ympärille kasvaa elämää suurempi tunnemyrsky: kertomus kotihoidon realistisesta todellisuudesta, ylisukupolvisesta miehenä olemisen vaikeudesta ja puhumattomuutta ruokkivasta tunneköyhyydestä, tunnustuksen ja nähdyksi tulemisen kaipuusta, anteeksi antamisen vaikeudesta. Mutta samalla myös hiljaisesta sopeutumisesta, rakastamisen hyvistä muistoista, yhteisöllisyydestä, kyvystä muuttua. Ja vähän myös uskonnosta.

Siinä missä Nils Vik puhui muistojaan koiralleen Lunalle, Bo puhuu mielessään asiansa hoitokodissa asuvalle vaimolleen Fredrikalle. Hänelle hän myös purkaa kiukkuaan, kun ei aina jaksa sitä enää ääneen puhua.

Bon tarinaan on helppo samastua, tässä iässä, vain reilu kymmenen vuotta Bota nuorempana. Miten paljon on jäänyt sanomatta, hyviä sanoja, rohkaisevia sanoja. Miten paljon on ollut ylisukupolvista puhumattomuutta, kovuuttakin.

En ala kirjoittamaan autofiktiivistä kirja-arviota, en ala avautumaan tämän enempää. Kunhan sanon.

TODELLINEN TARINA

Mutta Lisa Ridzén avautuu enemmän. Hän on sosiologi, joka on tutkinut miehisyyden käsitettä ja tunteiden merkitystä Ruotsin maaseudulla.  Kurjet lentävät etelään -romaanin pohjalla on ihan todellinen tarina, ei se tule tyhjästä. Kirjan runkona on kirjailijan löytämä kotihoidon päiväkirja, johon on kirjattu hänen isoisänsä viimeisten kuukausien hoitotapahtumat. Nämä lakoniset muutaman rivin hoitomerkinnät toistuvat kirjassa lukujen aloituksina, rytmittävät Bon loppuelämän kronologiseksi kokonaisuudeksi, joiden lomassa liikutaan Ruotsin sahateollisuuspaikkakuntien todellisuudessa 1930-luvulta nykypäivään.

Bon pieni elinpiiri avaa myös huikean ikkunan kotihoidon todellisuuteen, siihen mitä se hoitajien ja hoidettavien arjessa ihan oikeasti on. Onhan tästä puhuttu ja mietintöjä kirjoitettu, mutta Lisa Ridzén on löytänyt aidon todellisuuden, sen mitä vanhustenhoiva ihan silmien tasalla on, kun hoidettava ei enää oikein jaksa puhua, mutta katse kertoo vielä kaiken – kun vain uskaltaa katsoa silmiin.

En muista mistään lehtijutusta tai hyvinvointialueiden komiteamietinnöstä lukeneeni niin koskettavaa kuvausta vanhuksen vaipan vaihdosta kuin tästä kirjasta. Tuo pieni välttämätön toimenpide, joka riisuu viimeisenkin rippeen kyvystä hallita omaan elämää. Ja meiltä miehiltä riisuu varmasti viimeisenkin rippeen miehisyydestä, miehen identiteetistä. Ja miten siinäkin katse kertoo paljon: pystynkö vielä katsomaan vaipan vaihtajaa silmiin – kun niin hävettää oma tila, oma avuttomuus.

”Käännyn Ingridiin päin eikä hän väistä katsettani. Uppoan syvälle hänen sinisiin silmiinsä ja rinnan puristus hellittää. Hän istuu hetken vieressäni ja nyökkää mitään sanomatta. Tunnen miten vaivun horteeseen vaikka haluaisin jäädä hänen luokseen.”

AIKAA, TAI SITTEN EI

Niin tämä Ingrid, jo vähän vanhempi kokenut kodinhoitaja, joka romaanissa nousee kuin kansankodin hengettäreksi. Hän ei hätkähdä, hän ymmärtää, hänellä on aikaa, aikaa myös kuunnella ja kuulla.

Ei hän tietenkään ole koko kuva Ruotsin eittämättä laadukkaasta vanhusten kotihoidosta. On myös vähemmän empaattinen nimettömäksi jäävä hoitaja, jolle Bo on antanut paljon puhuvan nimen Syöjätär.

Syöjättären käsittelyssä mennään eikä meinata. Kun Bo ei halua suihkuun, Syöjättären vastaus on tyly ja mutkaton:

”Kysymys ei ole siitä, mitä sinä haluat vaan mitä tarvitset, hän sanoo, kiskaisee yläruumiini ylös ja kääntää samalla jalkani sängynreunan yli. Ennen kuin ehdin sanoa yhtikäs mitään tai harata käsillä tai jaloilla vastaan, huomaan istuvani.”

Sitten mennään.

Pienistä nämä ovat kiinni. Suihkussa vesi on liian kylmää, mutta ei Bo viitsi sanoa mitään. ”Suljen silmäni. Kaikki sujuu nopeammin jos vain pidän turpani kiinni.”

Ja taas pilkahtaa ylisukupolvisuus: Bon ajatukset karkaavat omaan isään, äijään, siihen ”miten kaikki sujui helpommin jos purin hammasta ja pysyin vaiti. Millään ei kuitenkaan ole enää väliä.

ÄIJÄN TYLY PERINTÖ

Niin, sitten on tämä Äijä. Hän on Bon isä, sahan työnjohtaja, saman sahan, jossa Bo aloitti oman työuransa jo 12-vuotiaana.

Lisa Ridzén tuntuu tuntevan tutkimuskohteensa. Miehen malli Ruotsin maaseudulla on ollut tyly ja tunneköyhä, kyllä myös työläisperheissä vaimo ja lapset saivat tietää paikkansa, vaikka sosiaalidemokraattinen puolue oli jo 1900-luvun alusta alkanut muokata ruotsalaista yhteiskuntaa kohti tasa-arvoa.

Bon suhde ankaraan äijään on ollut vaikea, ja elämänsä loppumetreillä Bo tajuaa, että äijän tylytys on vaikuttanut myös hänen suhtautumiseensa äitiin – joka kulkee kirjassa nimellä muori.

”Olen ruvennut pohtimaan miksi kaikki meni niin kuin meni. Mietin äijää ja muoria uudella tavalla. Mutta eniten mietin Hansia, en halua että meille käy samoin kuin minulle ja äijälle.”

Jotenkin lohdullista on se, että Bo vielä vanhoilla päivillään pyrkii pyristelemään irti tunneköyhyyden ja puhumattomuuden perinnöstä – niin vaikeaa kuin se onkin.

”Tämä ainainen halailu on vaivaannuttavaa. Ja jatkuvasti hoetaan kuinka rakastetaan. Hansin ja Ellinorin välit ovat aivan erilaiset kuin Hansin ja minun välit ovat koskaan olleet. He ovat kursailemattomia. Ylioppilasjuhlissa Ellinor levitti kätensä ja halasi Hansia ja minä olin kiusaantunut ja ylpeä samalla kertaa.”

”Mitään sellaista äijä ei olisi ikipäivänä sanonut minulle. Ja minähän olen tuskin koskettanut Hansia alakoulun jälkeen. Niin ei yksinkertaisesti tehty. Vai mekö tässä vain on jäyhiä oltu. Minä ja äijä. Kulmani kurtistuvat ja suuni mutristuu kuin vain ajattelenkin että muistuttaisin äijää.”

Ja kuinka pienistä nämä ylisukupolviset traumat ovat kiinni. Kovin paljon ei Bo olisi isältään toivonut, mutta sitäkään hän ei saanut. Isältään, tyrannilta, joka ei häntä edes kouluun päästänyt. Äijän hän oli torjunut, kääntänyt tälle  selkänsä ja rakentanut oman elämänsä heti kun siihen pystyi.

”Silti se ei kadonnut, toive että hän näkisi minut. Että hän katsoisi minua tavalla joka sanoi että hienosti tehty, Bo.”

Sitä Bo nyt pohtii, että itse osaisi tehdä jotain toisin, että hänen kokemansa tuska ei jäisi jäytämään hänen oman poikansa Hansin sisintä kymmeniä vuosia.

Ja kyllä hän osaa, lopultakin.

”Katson Hansia enkä halua hänen särkyvän. Kai sinä tiedät, kähisen. Kai sinä tiedät että olen ylpeä sinusta, saan viimein kakistettua ulos. Äitisikin on.”

”Kyllä minä tiedän, isä,” vastaa Hans.

ONKO HÄN USKOVAINEN?

Ja sitten on uskonto. Ja papit.

Otetaan ensin karumpi kuva, papin tehtävistä varmaankin yksi vaikeimmista: siunauspuheen pitäminen vainajasta, josta ei mitään tiedä, tukena vain surevien omaisten hajanaiset muistelut.

Kuten puhui pappi Bon isän – tuon äijän – hautajaisissa. Näin Bo tuskailee hetkiään kirkon penkissä isän arkun äärellä:

”Papin puhe oli kismittänyt minua, kunnioittavista sanoista kuuli, ettei hän ollut tuntenut miestä joka oli isäni. Teki mieli kääntyä ja huutaa urkujen pauhun yli, ettei tämä mies ollut suremisen väärtti. Noilla ihmisillä ei hitto vie ollut hajuakaan kuka minä olin tai kuka äijä oli ollut.”

Mutta on toinenkin kuva papista, toisesta papista ja uskonnosta ylipäätään. Kun Bo kosi Fredrikaa, tämä kysyi, uskooko Bo Jumalaan. ”Minä pelästyin: et ehkä huoli minua jos vastaan rehellisesti. Vastasin kuitenkin: En usko Jumalaan, mutta kunnioitan niitä jotka uskovat.”

Fredrika oli pitkään hiljaa, mutta vastasi myöntävästi kosintaan. Sen varassa oli nyt menty, yli 60 vuotta. Ei Bo ole julkijumaliseksi heittäytynyt, mutta ei hän ole karsastanut kirkkoa, ehkä ei sen vuoksi, että muori ja Fredrika olivat uskovaisia ja osallistuivat seurakunnan toimintaan.

”Mutta ajattelen myös että uskossa on jotain lämmintä ja inhimillistä. Ja mutkatonta.”

Kun Ingrid pyytää kotihoidon harjoittelijatyttöä soittamaan Bon elämän viimeisinä päivinä papille, tyttö kysyy: ”Onko hän uskovainen?”

Ingrid miettii ja vastaa tytölle ja samalla Bolle: ”En sanoisi sinua uskovaiseksi, vai mitä mieltä olet. Mutta ei sillä ole väliä, Ingrid sanoo ja hymyilee kevyesti. Luulen että Bo tykkää silti jutella papin kanssa. Aika monet tykkäävät.”

Mielessään ja mietteissään Bo on samaa mieltä: ”Juuri niin se on, papin kanssa puhuminen on tehnyt minulle hyvää. Viime kädessä kukaan ei tiedä. Makaan tässä, kuolen pian enkä todellakaan tiedä.”

Niinhän se on, ei kukaan tiedä, ei tiedä toisen uskon määrää. Niin Bo ja pappi juttelevat, juovat kahvia ja maistelevat suklaata. Ei siinä paljon sanoja tarvita, katse riittää.

”Mutta kaikki kääntyy kuitenkin hyväksi, pappi sanoo ja sipaisee suklaanmurun sylistään. Lopulta kaikki kääntyy hyväksi, meidän kaikkien kohdalla. Kun kohtaan papin katseen, jokin saa minut uskomaan häntä. Hän on oikeassa.”

”Pappi tarjoaa suklaata, minä otan ja hymisen. Asetan palan sulamaan kielelleni. En jaksa enää puhua.”

En nyt varmaankaan syyllisty kovin suureen juonipaljastukseen, jos sanon, että tähän uskoon Bo myös kuolee, raamatullisesti elämästä kyllänsä saaneena. Kuvaus Bon kuolemasta on kaunis, kuin suoraan ruotsalaisen kansankodin kuvittajan Carl Larssonin idyllistä: hän on saanut sänkyynsä koiransa Sixtenin, välit pojan Hansin kanssa on selvitetty, luottokodinhoitaja Ingrid on saattamassa hänet viimeiseen uneen.

Näin Ingrid kirjoittaa viimeiseen hoitoraporttiin perjantaina 13. lokakuuta klo 3.30:

”Bo nukkui pois rauhallisesti. Hän näyttää levolliselta eikä hänellä ole enää tuskia, Hänen kätensä lepää Sixtenin selällä. Sytytän kynttilän ja soitan Hansille. Ingrid.”

Kaikki on sovitettu, sovittu. Puhumattomuuden ketju katkaistu.

RUOTSISTA SUOMEEN

Kuuntelin Kurjet lentävät etelään -romaanin rinnalla Camilla Nissisen kirjan Rihmasto. Pohjois-Karjalaan ja Helsinkiin sijoittuva oivaltava sukupolviromaani ansaitsisi aivan oman arviointinsa, mutta nostan tähän vain kaksi vertailukohtaa suomalaiseen ja ruotsalaiseen puhumattomuuden kulttuuriin.

Rihmastossa on hyvin samanlainen asetelma. On hoitokotiin pääsyä odottava muistisairas isoisä Ilmari, joka käy läpi suhdettaan omaan väkivaltaiseen isäänsä samalla kun hän yrittää olla menneisyyttään parempi ukki Helsinkiin muuttaneelle tyttärentyttärelleen Almalle.

Rihmasto

Molemmat fiktiiviset romaanit vievät suoraan tämän päivän kuumaan poliittiseen keskusteluun vanhustenhoidon tasosta ja omaisten osuudesta hoidon järjestämiseen. Aivan samoin kuin Ridzén avaa kotihoidon arkipäivää poliittista jargonia tehokkaammin, Nissinen puolestaan yrittää löytää vastausta siihen, miten sovittaa pikkulapsiarki toisella puolella maata asuvan muistisairaan isoisän asioiden hoitamiseen.

Molemmista romaaneista välittyy mielenkiintoinen kuva vanhustenhoivan todellisuudesta. Ja välittyy myös se, että hoivattavien joukko on hyvin moni-ilmeinen – eivät vanhukset ole mitään kasvotonta hoivattavien massaa, samaan muottiin asetettuja. Jokainen on omalla kohdallaan oman elämänsä tarinassa: toisen paikka on hoivakodissa, toinen pärjää vielä omillaan ja monet siinä välissä.

Tässä maaottelussa kuva Suomesta on selvästi karumpi ja yksioikoisempi. Kun Bon muistisairas vaimo on saanut vaivatta paikan hoitokodista ja kotihoitajat huolehtivat neljä kertaa päivässä Bon tarpeista kotona, joutuu Alma lyömään nyrkkiä pöytään, kun kotihoito ehdottaa, josko Ilmarin kotona käytäisiinkin kahden sijasta jopa kolme kertaa päivässä.

Asiaa kysytään myös Ilmarilta ja vastaus on paljon kertova: ”Ei täällä nytkään käy ketään.” Tarvitaan kolmen lääkärin geriatrinen lausunto Ilmarin muistisairaudesta ennen kuin intervallihoitojakso käynnistyy ja paikka hoitokotijonossa avautuu, siis paikka vasta jonossa.

Parin kaunokirjallisen romaanin perusteella ei pidä yleistää, mutta varsin tehokkaasti ne kuvaavat todellisuutta. Toki Ruotsissa resurssit ovat kaikilta osin toiset kuin Suomessa ja suuret ikäluokat pienempiä, mutta enemmän tässä taitaa olla kysymys asenteista – tai paljon puhutusta arvopohjaisesta realismista. Suomessa korostetaan omaishoitoa, sisua ja viimeiseen asti sinnittelyä, Ruotsissa enemmän yhteisöllisyyttä ja julkisen sektorin vastuuta.

Jos haluaa kovia faktoja, entinen Kelan pääjohtaja ja sosiaalipolittikan dosentti Elli Aaltonen ja sosiaalityön emeritaprofessori Anneli Pohjola avasivat oivallisesti vanhustenhoivan kylmiä lukuja Helsingin Sanomien Vieraskynä jutussa 11.9. otsikolla ”Julkisen sektorin pitää kantaa vastuunsa ikääntyneiden hoivasta.” Kannattaa lukea, erityisesti omaishoidon näkökulmasta.

SOTA EI SELITÄ KAIKKEA

Toinen hämmentävä vertailu liittyy ylisukupolviseen perheväkivallan, tunneköyhyyden ja puhumattomuuden kierteeseen. Molemmissa romaaneissa ei tarvitse mennä kuin pari kolme sukupolvea ajassa taaksepäin, kun perheen sielunmaisema on hyvin samankaltaisen tyly.

Suomessa vaikenemisen kulttuuria on selitetty sotien vaikutuksella ja sitä on myös paljon tutkittu. Sotatraumat olivat pitkään tabu, niistä ei puhuttu, mutta uniin ne tulivat. Eikä niitä osattu hoitaa kuin viinalla, väkivallalla ja vaikenemisella. Miehen malli oli karu ja patriarkaalinen, eivät siihen tunteet kuuluneet. Ja trauma jatkui pitkään, sodan jälkeistä rankkaa jälleenrakentamista hoidettiin sisulla ja kuokalla, miehen tehtäviin kuului kaivaa suota ja elättää perhe.

Ruotsalaisilla sitä vastoin ei ole ollut kollektiivisia, miehiä yhdistäviä sotakokemuksia yli 200 vuoteen, ei sitten vuoden 1814. Kun sodalla ei voi selittää miesten tunneköyhyyttä, mistä siiten kumpuaa Bon isän perhetyrannia?

Selitystä pitää hakea kauempaa historiasta, länsimaisen maskuliinisuuden pitkästä perinteestä, jossa ihanteena olivat vahvuus, itsenäisyys ja tunteiden pidättyvyys. Ruotsalaisten miesten ylisukupolvinen kyvyttömyys ilmaista tunteitaan liittyy enemmänkin perinteisiin luokkaeroihin, tarkkoihin rooliodotuksiin ja yhteiskunnan tiukkoihin normatiivisiin malleihin – voisi puhua myös eurooppalaisesta macho-kulttuurista.

Ja samanlaista jatkuvaa raatamista perheen elättäminen oli niin Ruotsissa kuin Suomessa, ei siinä ollut voimia tunteilla.

ME TULEMME PERÄSSÄ

Se tietysti pitää sanoa, että ehkä juuri sotakokemusten puutteen takia ruotsalaiset miehet ovat osanneet suomalaisia nopeammin pyristellä irti puhumattomuuden ja tunneköyhyyden traumoista. Ja monen mielestä ovat menneet jo toiseen äärimmäisyyteen. Eiväthän he pitkään aikaan ole juuri muuta tehneetkään kuin puhuneet, diskuteeranneet – kaikista asioista, kaikilla tasoilla, niin liike-elämässä kuin kotona. Ja menestyneet.

Ja osaavat he näyttää tunteitaan. Yksityistä ei todellakaan pidä yleistää ja urheilussa kaikki on sallittua, mutta kirjoitan tätä maanantaina 15.9. ja katselen välillä yleisurheilun MM-kisoja Tokiosta. Kun Ruotsia edustava Armand Duplantis voittaa seiväshypyn maailmanmestaruuden ja hyppää vielä sen päälle maailmanennätyksen 630 cm, ei tunteiden näyttämisellä ja halaamisella ole mitään rajaa.

Taas on suomalaisten tyytyminen neljänteen sijaan, niin moukarissa kuin koripallossa. Mutta sitkeästi me tulemme perässä, kovin oli tunteikas koripallomaajoukkueen saman päivän paluu Helsinki-Vantaan lentoasemalla.

Ehkä me tällä menolla saamme myös vanhusten kotihoidon ja muistisairaiden laitoshoidonkin kuntoon. Ruotsalaisten perässä, diskuteeraamalla, yhteisöllisyydellä. Kun meillä vielä on meitä hoidettavia.

Se tässä tietysti on traagisinta, että tällä maailman menolla myös natoruotsalaiset voivat joutua kohta hankkimaan ihan oikeita sotakokemuksia ja öisiä painajaisia. Sitä paluuta sotatraumojen kauhujen ja vaikenemisen kulttuuriin me suomalaiset emme heille todellakaan halua toivoa.

Kuunnellut kirjat:

Lisa Ridzén Kurjet lentävät etelään. 326 s. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Lukija Markus Bäckman. Tammi 2025.

Camilla Nissinen Rihmasto. 344 s. Lukija Heidi Ajanto. Tammi 2025.