Sielujen lautturi

Pieni on kaunista. Joskus vanha hokema osuu normaalia tarkemmin. Norjalaisen Frode Gryttenin (64) romaani Päivä jona Nils Vik kuoli on juuri sellainen. Vain 197 sivua, vain viisi tuntia kuunneltuna, yhden vuonon ympärille rakentuva yhden miehen elämä yhdessä talossa ja yhdessä veneessä.

Grytten on runoilijana aloittanut norjalainen kirjailija ja toimittaja. Häneltä on aikaisemmin suomennettu novellikokoelma Popmusiikkia (2003) ja romaani Sylissä synkän virran (2007).

Tässä kirjassa kaikki olennainen kerrotaan jo ensimmäisessä luvussa, ensimmäisillä riveillä, leskeksi jääneen vanhan miehen tyttärilleen keittiön pöydälle jättämään postikorttiin kirjoitetussa viestissä:

Olen lähtenyt tästä talosta enkä enää palaa.

Pitäkää hyvää huolta toisistanne.

Isä.

Nils Vik oli hyvä mies. Säntillinen lautturi, joka kuljetti ihmisiä, postia ja tavaraa yhden norjalaisen vuonon rannalta toiselle. Säässä kuin säässä, kelillä kuin kelillä. Aina kun pyydettiin.

Yli toden ja kuvitellun rajan

Ei paljon tarvitse tietää Norjan maantieteestä, kun ymmärtää, mikä merkitys vuonossa liikennöivillä yhteysaluksilla on: siinä missä kapeat maantiet kiertävät serpentiineinä kilometritolkulla vuonon pohjukan ympäri, päästään veneellä hetkessä suoraan rannalta toiselle. Erityisesti myös silloin, kun lumi ja myrskyt tukkivat maantiet – ja kun hätä on suurin.

Tällaista venettä Nils Vik oli kuljettanut 13-vuotiaasta asti, ensin isän apuna, myöhemmin omaa venettään ohjaten. Eikä mitä tahansa venettä:

Vene kesti merenkäyntiä, aallokkoa ja tuulta. Tammivene, 36 jalkaa pitkä, 9 jalkaa leveä, valkoiseksi maalattu, rungossa ja kajuutassa punaiset raidat.

 Ja vaimon mukaan oli vene nimetty, kylkeen maalattu nimi Marta. Se kertoi siitä, että ei ollut tämä vaimolleen omistamansa veneen kippari mikään tunteeton merenkulkija. Ei, kuten sanottu, hän oli hyvä mies, aina valmis lähtemään, aina valmis auttamaan.

Tai kuten yksi hänen asiakkaistaan kiteytti muistosanoissaan:

Hän oli kiinnostunut männänrenkaista, venttiileistä ja moottoreista, mutta luulen, että hän oli vielä kiinnostuneempi ihmisistä…

 Tästä vuonon rannalta – kylännimistä päätellen voisi aavistella, että tapahtumat sijoittuvat Bergeniä ympäröiviin maisemiin –   Frode Grytten punoo kauniin haikean kertomuksen, joka jo ensimetreiltä ylittää toden ja kuvitellun rajat.

Laivansa ohjaamossa Nils käy keskustelua vuonon yli kuljettamiensa ihmisten kanssa. Heistä monet ovat jo ehtineet elää oman elämänsä viimeisen päivän, ei vähiten Nilsin alituinen seuralainen laivassa, hänen jo parikymmentä vuotta sitten kuorma-auton alle kuollut koiransa Luna, joka oli kuolemansa jälkeen oppinut puhumaan isäntänsä kanssa. Lunan kanssa oli ruorin takana seisoessa hyvä kerrata menneitä, muistella miten kaikki oikein meni.

Yli Tuonelan virran

Nils Vik on kuin kalevalaisen mytologian Tuonelan lautturi, joka vie vainajat mukanaan kuolleiden maahan, Tuonelaan. Tai kansainvälisemmin – mitäpä Frode Grytten suomalaisesta mytologiasta tietäisi – on romaanissa selviä viitteitä Dante Alighierin Jumalaiseen näytelmään. Mutta siinä missä Danten lautturi Kharon kuljettaa sielut yli Styks-virran Haadeksen valtakuntaan ja Helvettiin kuulemaan tuomionsa, Nils Vik on armollisempi.  Hän haluaa vain koota vuonon kuolleet sielut yhteen, veneeseensä, mukaan viimeiselle matkalleen.

Ota heidät kyytiin, hän laulaa. Hae heidät varjoista, hae heidät vuorilta, hae heidät maanteiltä, hae heidät kylmästä, hae heidät sateesta. Kerää kaikki yhteen, nouda heidät pelloilta, ota heidät pois sumusta, hae heidät, etsi heidät, näe heidät, kerää heidät.

Ja he tulevat, he tulevat jalan, bussilla, he tulevat takseilla. He leijuvat ilmassa hänen veneensä yllä, tulevat näkyviin, nähdyiksi. Sillä kuten Nils Vikin hulttioveli Ivar kiteyttää:

Vuonon asukkaat ovat aina pitäneet ystävällisyyttä heikkoutena, mutta hän osoitti että ystävällisyys on heikkouden vastakohta…

He tulevat ja tuovat mukanaan omat tarinansa. He, jotka ovat jääneet vuonon rannoille, he jotka ovat lähteneet, muuttaneet kaupunkeihin, muihin maihin. Heidän tarinoistaan Grytte rakentaa kokonaisia elämäkertoja, joissa sykkii norjalaisen elämänmenon kaikki menneet ja nykyiset sävyt.

Siinä kuoritaan sipulia kuin toisen suuren norjalaisen Henrik Ibsenin näytelmässä Pehr Gynt. Mutta toisin kuin Gynt, joka ei löydä sipulistaan ydintä vaan pelkkiä kerroksia, Nils Vikin elämästä löytyy kaikkien kerrosta alta todellinen ydin. Se on koko kirjaa kantava kertomus, Nilsin ja hänen portilleen yli vuonon pyörällään tulleen Martan rakkaustarina.

Ei siinäkään ollut suuria tunteita, ei suuria sanoja, pikemmin sitkeää juurtumista toisiinsa. Nilsin hämmästykseksi Marta tuli, jäi eikä lähtenyt, vaikka maailma houkutti. Ei hän lähtenyt edes silloin, kun kylään ilmestyi vuonoja kiertävä amerikkalaisen sotakuvaaja Robert Soth, joka tuo romaaniin häivähdyksen Clint Eastwoodin elokuvasta Hiljaiset sillat.

Vaikka ei saanut Robert Martaa matkaansa, jotain kuitenkin tapahtui. Sotakuvaajan kuvat Vietnamin sodasta saivat Martan barrikaadeille, rikkomaan pienen kyläyhteisön rajat, organisoimaan Vietnamin sodan vastaisen mielenosoituksen. Siinä oli mennä Nilsilta elinkeino, kun rovasti, nimismies ja muu kunnanjohto tekivät ”kokonaisarvion”: he eivät voi enää käyttää lautturin palveluksia, kun vaimo on lähtenyt lietsomaan moraalin rappeutumiseen johtavaa kansanliikettä.

Ihan tavallinen mies

Nykymaailman vihapuheen, sodan kauhujen, nälänhädän ja ihmisten riitelyn keskellä on jotenkin lohdullista lukea näin kaunista, näin inhimillistä, näin empaattista kertomusta yhden pienen yhteysaluksen kipparin elämästä, josta kasvaa huikeasti kokoaan suuremman syvän elämän tarina.

Sillä ei Nils Vik mikään suuri sankari ole, ei hän halua tuoda itseään esille. Hän haluaa olla aivan tavallinen mies, ei hän halua erottautua, ei hän kaipaa uudistuksia, niitä hän pikemminkin kavahtaa.

Mutta hänellä on aito taito tulla väliin juuri silloin, kun ihmiset sitä eniten tarvitsevat: silloin kun tarvitaan sovittelevaa sanaa perheriidoissa, tervettä järkeä lasten kasvatuksen ongelmissa, kykyä torjua itsetuhon ajatuksia. Pieni on todella kaunista. Tässä rosoisessa ja julmassa maailmassa.

Nils Vikin talossa paloi aina pihavalo. Jotta vuonolta näkyisi, missä koti on. Näin Marta oli sen ilmaissut. Ja valo jäi palamaan, kun Nils lähti viimeiselle matkalleen.

Frode Grytten on osannut kertoa tämän täsmällisin lausein runollisen taitavasti, Sanna Manninen on kääntänyt sen oivalliselle suomen kielelle ja Jukka Pitkänen antanut sille soinnukkaan äänensä.

Juuri nyt tarvitaan juuri tällaisia tarinoita.

Luettu/kuunneltu kirja: Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli. Suom. Sanna Manninen. WSOY 2025. 197 s., äänikirja 5 h.