Kouluväkivallan tekijät ovat usein itse koulukiusattuja

Tutkimuksissa ei ole kyetty osoittamaan mitään kaikkia kouluväkivallan tekijöitä yhdistävää persoonallisuusprofiilia. Monet heistä ovat kuitenkin olleet koulukiusattuja ja jollakin tavoin yksinäisiä nuoria ihmisiä, jotka ovat internetin välityksellä olleet yhteydessä toisiin kouluväkivallan tekijöihin ja/tai niistä kiinnostuneisiin. Esimerkiksi koulusurmaajilla on usein ollut myös ampumisharrastus. He ovat ennen surmatyötään kertoneet kotisivuillaan tai muissa konteksteissa melko tarkasti jopa surman kulun. Yleensä kouluväkivallan tekijät ovat nuoria miehiä, joilla saattaa olla netissä esiintyvien aikuisesikuviensa, esimerkiksi somevaikuttaja ja ex-potkunyrkkeilijä Andrew Taten, tavoin varsin negatiivinen suhtautuminen naisiin.

Kouluväkivallan tekijät eivät ole kuitenkaan yleensä käyttäneet mielenterveyspalveluita muita nuoria enempää. Koulukiusattuina ja ”uloslyötyinä” he ovat tunteneet itsensä tarpeettomiksi ja täysin arvottomiksi ihmisiksi. Katkeroituneina he ovat tietoisesti tai tiedostamattomasti omaksuneet pahan moraaliseksi mielenlaadukseen.

Riittämättömyyden ja tarpeettomuuden tunne on yleistä nykyisessä pärjäämisyhteiskunnassa. Monilta nuorilta onkin kadonnut elämän lumous erilaisten menestymispaineiden puristuksissa. Jokaisen tulisi olla tähti, jos ei muuta, niin ainakin paperitähti. Jos tämä ei toteudu, niin nuori kokee olevansa epäonnistuja, luuseri.

Koulun ja muissakin juhlapuheissa kyllä korostetaan ihmisyyttä sekä sisäisten ja moraaliarvojen tärkeyttä. Mutta jos tarkastelemme rehellisesti elämäämme, emme voi olla huomaamatta ristiriitaa. Panostamme pääasiassa ulkoisiin arvoihin: aineelliseen varallisuuteen, ulkonäköön ja koulumenestykseen. Petämme itseämme, jos muuta väitämme. Nykykoulussa valitettavasti talouden ensisijaisuus ja opiskelijoiden välinen kova kilpailu määrittävät koulun normatiivisen rakenteen.

Kouluväkivallan tekijät ovat saattaneet olla melko tavallisia nuoria, joilla on ollut halu vaikuttaa yhteisiin asioihin ja elää hyvää elämää. He ovat pettymystensä seurauksena kuitenkin eristäytyneet ja menettäneet uskonsa vaikuttamismahdollisuuksiinsa ja lopulta koko elämään. Lukuisten kielteisten elämänkokemustensa takia he ovat päätyneet näkemään maailman vääristyneen mustavalkoisesti, joko hyvänä tai pahana. Koulukiusaaminen on saanut heidät vihaamaan ensin kiusaajiaan, sitten itseään ja lopulta koko maailmaa.

Koulukiusattujen mielenmaisemassa elämästä ja muista ihmisistä on tullut pitkäaikaisen ja moninaisen psykofyysissosiaalisen prosessin seurauksena täysin tarpeettomia ja arvottomia asioita, joista pitää päästä eroon. Kouluväkivallan tekijät ovat toteuttaneet ”sisäistä moraalikäskyänsä” niin karmeaa kuin se onkin. Mutta juuri sellaista pahuutta olemme nähneet maailmassa aina natsiajan Auschwitzista lähtien. Provokatiivinen kysymys kuuluukin: Onko kukaan syyllinen, jos kaikki ovat syyllisiä? Me olemme antaneet pahalle mahdollisuuden toteutua, koska emme ole riittävän aktiivisesti estäneet sen luikertelemista lähes kaikkiin yhteiskunnan rakenteisiin ja sitä kautta monien ihmisten elämään.

Frankfurtin kriittisen koulukunnan edustaja, filosofi ja sosiologi Theodor W. Adorno (1903–1969) totesi vuoden 1966 radiopuheessaan, joka on ilmestynyt hänen kirjoituksessaan Kasvatus Auschwitzin jälkeen (1995), seuraavasti: ”Ettei Auschwitz enää toistu, on tähdellisin kasvatukselle asetettavista velvoitteista.” Tämä Adornon esittämä velvoite ei onnistu vain filosofoimalla, vaikka se onkin välttämätöntä, mutta ei riittävää toimintaa.

Me emme saa kuitenkaan jäädä toimettomiksi näiden ikävien tapahtumien pelossa. Meidän pitää tartuttaa toisiimme välittämisen tauti. Kouluihin ja koko yhteiskuntaan tulee luoda sellaiset olosuhteet, ettei kukaan jäisi täysin yksin ja kokisi itseään hyödyttömäksi yhteisönsä jäseneksi. Meidän tulee antaa kasvatettaville sekä kotona että koulussa tulevaisuuden toivo. Aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta puhuukin kirjassaan Kasvatuksellisesti näkeväksi: Sivistyksellinen kasvatusajattelu tässä ajassa (2000, 2008), filosofi ja psykoanalyytikko Erich Frommiin (1900–1980) viitaten toivon periaatteesta. Fromm esittää toivon kuuluvan toimintaan, jossa asioita pyritään muuttamaan paremmiksi. Teoissa osoitetaan kasvatuksessa vaadittava mielenlujuus ja myös rohkeus – jos tarpeellista – rikkoa pinttyneitä ajattelutottumuksia ja toimintatapoja. Kasvatus on ennen kaikkea tekoja. On tärkeää ymmärtää, että kasvatuksessa myös sanat ovat tekoja. Hedelmistään puu tunnetaan. Hyvä puu tuottaa hyvää ja paha puu pahaa hedelmää.

Luodaan yhdessä lapsille ja nuorille toivon horisontteja ja kerrotaan heille heidän ainutlaatuisesta arvostaan ja korvaamattomasta merkityksestään meille ja koko maailmalle.

Artikkelikuvassa Theodor W. Adornoa kuvaava seinämaalaus Frankfurtissa. Kuva: Vysotsky (Wikimedia), CC BY-SA 4.0, via Wikimedia Commons.