Buddhalaisuus ja shintolaisuus japanilaisessa runoudessa

 ”Kukka puhkeaa

 hedelmään kypsymättä.

Meren aavalla

murtuu aalto koruksi

 jumalan ohimolle.”

Kuuluisa naislyyrikko ja Tuomas Anhavan legendaariseksi kaunottareksi luonnehtima Ono no Komachi (834-880). Toisten tietojen mukaan hänen syntymävuotensa olisi ollut 859.

”Mikä eilen oli oikein

onkin tänään väärin:

mikä tänään on oikein

oli kenties eilen väärin.

Oikea ja väärä eivät ole pysyviä totuuksia,

hyötyjä ja haittoja on vaikea arvata ennalta.

Typeryys liimaa kaiken paikoilleen,

eikä voi enää sovittaa mitään yhteen;

viisas saavuttaa kaiken alkulähteen

ja viettää aikansa joutilaana vaellellen.

Mutta sitä joka ei takerru viisauteen eikä typeryyteen,

sanon lapseksi joka on löytänyt Tien.”

 Vaeltava buddhalaismunkki Ryōkan (1758–1831)

Ryōkan on Japanissa erittäin arvostettu, monipuolinen runomestari, jonka nimen jokainen japanilainen tuntee – kuin Aleksis Kiven meillä Suomessa. Hän kiteytti sanojen merkityksen, sanan mahdin tavalla, jonka nykyaikainen tiede vahvistaa todeksi: ”Älä milloinkaan vähättele sanoja/ äläkä sano/ sanoista, että nehän/ ovat vain sanoja.” Hän saavutti korkean 74 vuoden iän aikana, jolloin miesten keski-ikä oli noin 30 vuotta. Hän oli varakkaasta perheestä, mutta luopui perintöosastaan ja ryhtyi vaeltavaksi munkiksi. Hän kulki pitkin Japania mukanaan riisikuppi ja kerjuupussi. Osasi myös nauttia hyvästä ruoasta ja viinistä, kun hänelle niitä tarjottiin.

 Ryōkanin runossa on muutamia japanilaiselle runolle ominaisia piirteitä kuten viiltävä itseironia ja hassuttelu, sekä matkalle lähdön ja vaeltelevan matkanteon tunnelma. Siinä on tyypillisenä buddhalaisena elementtinä pyrkimys kaikenlaisten vastakohtaisuuksien (oikea/väärä, hyöty/haitta) voittamiseen. Ryōkanin runot resonoivat buddhalaisittain kaiken katoavuuden, väliaikaisuuden ja elämän haurauden teemoina. Näitä heijastuksia on myös hänen tunnetussa aforismissaan: ”Kuka sanoo, että minun runouteni on runoutta?/ Minun runouteni ei ole runoutta./ Henkilö, joka tietää, että minun runouteni ei ole runoutta/ on sellainen, jonka kanssa haluan puhua runoudesta./ Hänet tunnettiin elinaikanaan ja myös nykyään lempinimellä Suuri Hupsu.

Elämänsä ehtoopuolella hän sairasteli paljon ja hänellä oli onni löytää viimeisiksi elinvuosiksi rinnalleen naisystävä, Teishin-niminen buddhalaisnunna, joka valvoi rinnalla viimeiset kuukaudet yötä päivää Ryōkanista huolehtien. Kun loppu lähestyi, he ryhtyivät viestimään toinen toisilleen pienillä tankarunoilla arkiaskareiden lomassa. Tämä kotoisa, kaunis kirjeenvaihto on Ryōkanin kirjassa ”Suuri hupsu”. (Kirja kuvastaa hyvin Ryōkanin laaja-alaista kirjallista mestaruutta. Se on myös erinomainen opas buddhalaisuuteen.)

Heidän viimeinen tankarunonsa oli yhteinen. Teishin kirjoitti 3-rivisen alkuosan:

”Tulevat rantaan,

palaavat ulapalle

meren mainingit,

ja Ryōkan vastasi – kuin viimeisinä sanoinaan:

”täysin kirkas minulle

sanojesi merkitys”.

Japanin kulttuurissa tapahtui 500-600 -luvulla samanaikaisesti  kolme suurta muutosta. Ne vaikuttivat jokainen erikseen ja kaikki yhdessä japanilaisten elämään merkittävällä tavalla – merkitys tuntuu tänäkin päivänä. Muutosten ansiosta, yhteistuloksena syntyi myös meidän tuntemamme, kirjoitettu japanilainen runous.

1) Buddhalaisuus rantautui Japaniin Korean niemimaalta

 ja kohtasi Japanin kotoperäisen uskonnon shintolaisuuden.

Kohtaamisen luonne oli pääosin rauhanomainen. Ero on suuri verrattuna länsimaalaistyyliseen uskontojen sotaisaan kohtaamiseen. Molemmat ovat suvaitsevaisia. Ne eivät harrasta miekkalähetystä eivätkä pakolla käännyttämistä. (Tosin 1930-luvun militaristisessa Japanissa koko yhteiskunta, myös shintolaisuus valjastettiin sotapropagandan palvelukseen.) Molemmilla on rikas tarusto. Ne saivat vaikutteita toinen toisistaan – shintolaisuuden jumalat Kamit ja buddhalaisuuden boddhisattvatsekoittuivat keskenään. Boddhisattvat ovat Buddhan eriasteisesti valaistuneita sieluolentoja. Japanissa näiden kahden uskonnon kesken on vakiintunut, selkeä työnjako. Sanotaan, että ”japanilainen syntyy shintolaisena ja kuolee buddhalaisena”. Elämän alkupuolen juhlat ja rituaalit: syntymä, aikuistuminen ja avioliitto ovat shintolaisuuden alaa; hautajaiset ja kuoleman rituaalit ovat buddhalaisuuden alaa. Ainoa poikkeus on keisariperhe, jonka suhteen sekä syntymän että kuoleman rituaalit ovat virallisesti pelkästään shintolaisia.

Piirteitä buddhalaisuudesta ja shintolaisuudesta – eroja ja yhtäläisyyksiä.

Shintolaisuus elää vain Japanin saarilla, ei missään muualla. Shintolaisuuden elinvoima on täysin riippuvainen Japanin maaperästä, luonnosta ja kulttuurista. 900-luvulla elänyt naislyyrikko Ise kirjoitti tankarunon, joka voi syntyä vain Japanissa:

           ”Sataa kirsikan

kukkaslunta ja lumen

kirsikankukkaa

Minä kysyn keväältä

lunta, kukkaa vai lunta?”

Japanilaisia muutti paljon siirtolaisiksi Amerikan mantereelle 1800–1900-luvuilla. Siirtolaisuus on keskittynyt Tyynen meren rannikolle, yhtäältä Kanadan ja Yhdysvaltojen luoteisrannikolle, – ja toisaalta Etelä-Amerikassa Perun rannikolle. Kanadan ja Yhdysvaltojen japanilaiset omaksuivat parissa sukupolvessa luterilaisuuden ja Perun japanilaiset katolilaisuuden. Jonnekin Kaliforniaan perustettiin aikoinaan shintolainen temppeli, mutta siitä tuli hyvin nopeasti hippien ja muiden ihmehiippareiden lyhytaikainen, meluisa markkinapaikka, ei muuta.

 Buddhalaisuus puolestaan on maailmanuskonto. Tämä selittyy osin sillä, että yhteys joogaan on läheinen. Buddhalaisuudessa ei ole varsinaisia jumalia, mutta tankarunoissa esiintyy kyllä buddhalaisuuden perustajan Siddhartha Gautaman jumalallistamista. Siddhartha eli Pohjois-Intiassa 500-luvulla eaa.

 Shintolaisuudessa luonnon pyhittäminen ja suvun ja esi-isien palvonta on keskeistä. Hyvänä esimerkkinä ovat pyhät puut. Niitä näkee jopa keskellä Tokion suurkaupunkia. Olen nähnyt Ginzan alueella, Tokion liike-elämän vilkkaassa ytimessä pyhän puun jalkakäytävällä. Sitä ympäröi lippusiima, josta roikkui paperisuikaleita, ja niihin oli kirjoitettu pieniä rukouksia ja siunauksia. Ihmiset kulkivat puun ohitse kunnioitustaan osoittaen riippumatta siitä ripustavatko he siihen rukouslappusia.

 Temppeleissä eron huomaa. Shintolaispyhäköt ovat siroja, väriltään heleän oranssisia. Ne sulautuvat luontoon. Buddhalaistemppelit sen sijaan ovat jyhkeitä, vähän pelottavia, massiivisen harmaita tai tummanruskeita eikä niitä rakennettaessa luontoon sulautuminen selvästikään ole ollut mikään erityinen arvo.

 Mikä on keskeistä buddhalaisuudessa? Oleellista on pyrkimys kaikenlaisten dualismien, vastakkainasetteluiden voittamiseen. Tämä näkyy hyvin myös Ryōkanin aloitusrunossa. Tärkeä on myös velvollisuudentunto. Sitä kuvaa hienosti Takuanin runo. 1500-luvulla elänyt Takuan toimi pitkään ylipappina buddhalaistemppelissä, mutta vetäytyi sittemmin eristyneisyyteen ja perehtyi teeseremoniaan ja miekkailutaidon filosofiaan:

         ”Jos me kuljemme

         sisinnä sydämessä

         oikeaa tietä,

         rukoilemattammekin

         Jumala on kanssamme.”

Buddhalaisuus pyrkii kärsimyksen voittamiseen ns. 8-kohtaisen oikean tien avulla. Se on vaativa uskonto, joka kieltää mm. intohimon. Buddhalaisuus kieltää myös alkoholin, mutta tässä asiassa Japanin buddhalaiset runomestarit – lähes poikkeuksetta – tekivät poikkeuksen sallimalla itselleen tilaisuuden tullen 2-3 kupillista sakea tai hyvää viiniä. He myös kirjoittivat hilpeitä haikuja alkoholin autuaaksi tekevästä voimasta. Ryōkanin mukaan sake saa ”askeleet kevyiksi kuin tuulenhenkäys”.

Gunnar Aspelund huomauttaa, että buddhalaisuuden ihanneihmisessä ankaraan itsekuriin liittyy kaikkeen elävään ja kärsivään kohdistuva myötätunto ja hyväntahtoisuus. Buddhalainen myötätunto ei ole aktiivista toimintaa maailman parantamiseksi vaan pikemminkin pidättäytymistä kaikesta, mikä voi loukata ja vahingoittaa. Harva buddhalainen saavuttaa korkeinta valaistumista, nirvanaa, so. tilaa, jossa kaikki maailmaan ja sen kirjavaan ja arvottomaan ”naamioleikkiin” liittävät siteet ovat kirvonneet. Päämäärä on silti niin ylevä, että harras buddhalainen tavoittelee sitä läpi elämänsä. Tämän pyrkimyksen vertauskuvana on pidetty Dogen -nimisen, 1200-luvulla eläneen mestarin runoa:

      ”On vesilinnun 

      taival täältä ja tänne

      tietön ja jäljetön.

      Vaan sekö unohtaisi

      milloinkaan reittiään?”

Buddhalaisuus kieltää intohimon, mutta 1100-luvulla elänyt vaeltajamunkki Saigyō runoilee eräänlaisen vastaesimerkin kuvatessaan tunnetilojen vaihtelua:

    ”Intohimoista

    vapaallekin ilmeinen

    alakuloisuus.

    Suolta nousee kurppa, suon

    yllä syksyinen ilta.”

Saigyō oli luonnon ja yksinäisyyden runoilija:

   ”Kevään kukkien

   aikaan toivomme ettei

   olisi yötä,

   syksyllä kuutamossa

   ettei päivä koittaisi.”

2) Kiinalaisen kirjoituksen Kanji-merkit tuodaan Kiinasta Japaniin

500–800-luvuilla Japanin kotoperäistä, omaa puhuttua japania yritettiin sitten muuntaa kanjien avulla kirjoitetuksi kieleksi. Aikaisemmin Japanissa ei ollut lainkaan kirjoitettua kieltä. Oli vain puhuttu kieli. Japani oli melko alkeellinen heimo- ja klaaniyhteiskunta, kun sitä vastoin Kiinassa kirjoitusmerkeillä on yli 3000 vuotta vanha historia. Nykyisen muotonsa Kiinan kirjoitusmerkit eli Kanjit saivat Han-dynastian kaudella vuosina 100–200. Kanji = Han-dynastian kirjain. Puhuttuna, kuultuna japaninkielinen puhe on täysin erilaista kuin kiinankielinen puhe. Kiinan kieli on soinnillista, japani monotonista.

 Mitä kanjit ovat? Ne ovat kuvakkeita, eivät tavujärjestelmiä. Vertaus tietokoneen näyttöruudun kuvakkeisiin on osuva. Kuvakkeena kanji kertoo välittömästi, suoraan merkityksensä. Yksinkertaisimmat kanjit viittaavat välittömästi johonkin luonnonilmiöön: aurinko/päivä = hi (ylösalainen suorakulmio, jonka keskellä poikkiviiva), virta = kawa (kolme vierekkäistä pientä, eripituista aaltoviivaa), ihminen = hito (kahdella siveltimenvedolla piirretty kävelevä tikku-ukko).

 Yksinkertaisempia kanjeja yhdistelemällä saadaan käsitteellisten asioiden kanjeja, joissa voi olla enimmillään 24 vetoa. Kun esimerkiksi päivän kanji hi ja ruohon kanji kusa yhdistetään, saadaan japanin sana mukashi (= ”ennen vanhaan”, ”muinoin”) eli kirjaimellisesti ”ruoho kasvaa päivän päälle”. Tai kun talon kanji ka yhdistetään sisätilaa tarkoittavaan kanjiin nai, tuloksena on oman, mutta vain oman vaimon tuttavallinen, hieman rahvaanomainen kanji kanai eli kirjaimellisesti ”hän, joka oleilee sisätiloissa”.

Vähitellen huomattiin, että pelkkien kanjien avulla on lähes mahdotonta muuntaa kirjoitukseksi puhuttua Japanin kieltä. Oppia ja vaikutteita käytiin hakemassa Kiinasta. Niinpä sitten Japanissa kehitettiin 800-luvun loppuun mennessä valmiiksi 2 japanilaista tavujärjestelmää: hiraganamerkit ja katakanamerkit, molempia 46 merkkiä. Ne ovat tavujärjestelmiä kuten meidän latinalainen aakkosjärjestelmämme a,b,c,… jne. Hiragana- ja katakana-tavut ovat täysin samat: a, i, u, e, o…, ka, ki, ku, ke, ko, sa, shi, su, se, so, ta, chi, tsu, te, to, ma, mi, mu, me, mo jne. Merkit ovat siis aivan samat, 46 molempia, mutta muoto, ulkonäkö on erilainen: hiraganat ovat pyöreitä, katakanat kulmikkaita.

 Miksi tarvitaan katakanoja?  Katakanoilla kirjoitetaan kaikki vierasperäiset sanat – tai jos halutaan jotakin seikkaa erityisesti korostaa. Esimerkiksi kauppaliikkeiden nimet on Japanissa toisinaan kirjoitettu katakanoilla huomion herättämiseksi. Japanin kielen vaikeusastetta lisää se, että jokaisella sanalla on 2 lukutapaa: japanilainen lukutapa ja kiinalainen lukutapa Esimerkki: ”esine” on japanilaisella lukutavalla mono ja kiinalaisella butsu tai motsu. Lukutapa on vakiintunut, mutta se voi myös vähän vaihdella asiayhteydestä ja sanan äänneasusta riippuen. Ja koska kanjit ovat kiinalaisperäisiä, ne kantavat mukanaan maantieteellisesti laajan Kiinan kaikki kielimurteet. Ja tämä on rikkaus japanilaisille runoilijoille, koska se tuo runoilijan keinovarastoon kiinan kielen murteet, lukemattomat vivahteet ja ilmaisuvoiman.

800-luvun loppuun mennessä Japanissa oli siis puhutun japanin lisäksi myös kirjoitettu japani. Japanin kieli on harvoja ns. hybridikieliä maailmassa, ts. se käyttää useampia merkkijärjestelmiä samanaikaisesti: kiinalaisia kanjeja, japanilaisia hiragana- ja katakanamerkkejä.

Kun on tarpeeksi pitkään opiskellut japanin kieltä, alkaa vähitellen tajuta, että kanjit tekevät tekstistä taloudellisen, koska kanji näyttää kuvakkeena suoraan merkityksensä lauseissa. Kanjit helpottavat lukemista – edellyttäen, että olet päntännyt päähäsi riittävän määrän kanjeja. Japanilaisen sanomalehden lukeminen edellyttää n. vajaan 1000 kanjin hallitsemista. Itse olen jotenkuten osannut enimmillään n. 250 kanjia. Se ei riitä sanomalehden lukemiseen, hyvä että riittää tekstin sisällön likimääräiseen arvailuun.

3)  500-luvulta on varhaisimmat dokumentit tankarunoista ja niiden kirjoittajista

 Aluksi runoilu oli hoviväen ja aatelisten harrastus. Runoilun harrastus laajeni merkittävästi, kun paperin valmistustaito levisi Kiinasta Japaniin 600-luvulla.

 Mikä on Tanka? – Se on runon ja sananparren välimuoto, vanhimmat n. 500-luvulta.

Tankaruno on 5-rivinen, 31 tavua. Rivijako on perinteinen: alkuosa 5+7 + 5 tavua ja loppuosa 7+7.

 Tanka-runon historiassa ei yhtä suurta mestaria ylitse muiden. Tankat ovat pelkistettyjä ja yksinkertaisia, syvällisiä ja iättömiä, hiljaisia ja hartaita runoja. Pentti Saarikoski luonnehtii osuvasti: ”Tankat ovat luonnon, ihmisten ja oman mielen kuuntelua.”

 Tiukkaa tavu- ja rivisääntöä on mahdoton noudattaa käännöksissä rytmin kärsimättä. Näin on sanonut myös Tuomas Anhava, jonka tankakäännökset ovat tunnettuja. Monitavuisuutensa vuoksi japani muistuttaa suomea, ja tästä ominaisuudesta lienee hieman on apua suomeksi käännettäessä. Runoissa käytetään kanjeja ja hiraganatavuja, ei katakanoja. Mutta voidaan kuvitella, että jossakin nykytankassa esiintyy sana ”Amerikka”. Silloin se kirjoitettaisiin kulmikkailla katakanatavuilla.

Vuonna 905 Japanissa ilmestyi ensimmäinen virallinen, keisarillisen hovin käskystä ilmestynyt tankarunojen kokoelma Kokinshū (”Vanhoja ja uusia runoja”). Siinä tuntui voimakkaana buddhalaisuuden vaikutus. Alkusanoissa hovin virkamies ja antologian toimittaja Ki no Tsurayakiesittelee kokoelmaa ylittämättömällä tyylillään, Veikko Polameren suomennoksena:

”Näiden laulujen juuret ovat ihmissydämissä, joista versovat lukemattomat sanojen lehdet. Täällä maailmassa ihmisten toimet ovat monet, ja lauluillaan he ilmaisevat sydämensä täyteyden kaikesta mitä ovat nähneet ja kuulleet. Kukkain keskeltä kerttusten laulua, vesien varsilta sammakon kutsua kuunnellen; onko elävää olentoa, joka ei lauluaan laulaisi! Mikä niin voimalla vähäisellä liikuttaa maata ja taivasta, saa näkymättömän jumalat ja henget järkkymään, luo helläksi miehen ja naisen välisen suhteen ja taltuttaa leppymättömän taistelijan mielen, mikä muu niin kuin nämä laulut!”

Aiheet: arkiaskareiden pyhitys, luonto, matkalle lähtö, rakastetun ikävä ja kaipuu, kuu (buddhalaisuuden symboli!), vesi, puut ja kukkaset, puista varsinkin kirsikka- ja luumupuu, mutta myös bambu ja seetri; tunnelma usein vähän haikea, surumielinen – toisaalta on huumoria ja itseironiaa.                        

 Ryōkan tekee tankassaan kunniaa tavallisille arkiaskareille:

    ”Ennen kuin ehtii

     rankka syyssade alkaa,

      hakkaan polttopuut,

      noudan purosta vettä,

      kerään metsästä yrtit.”

Rakastetun kaipuu on toistuva aihe tankarunoissa. Yakamochi oli 700-luvulla elänyt keisarin hovin virkamies ja klaanisotien veteraani. Hän kirjoitti 21-vuotiaana vuoden 732 syksyllä tankarunon kuolleen rakastettunsa muistoksi:

 ”Sinä hymyilit

  kun kylvimme neilikat

   odota syksyyn!

   Ne kukkivat nyt. Sinä

    et ole näkemässä.”

800-luvulla elänyt naislyyrikko Otomo no Sakanoe kirjoitti rakkausrunonsa pilke silmäkulmassa:

”Älä hymyile

kuin vehmas vuori pilven

ylittäessä.

Kaikki arvaavat, että

olemme rakastuneet.”

Keisarin poika Atsumichi Shinnō kuoli 26-vuotiaana vuonna 1008. Hän oli myös tankarunoilija ja tuli tunnetuksi runoistaan rakastetulleen Izumi Shikibulle:

”Niin myöhä jo on,

sydänyö, syksy, rakkain –

ja näetkö, kuu

vuorenharjalla noussut

kirkkaana pilvetönnä.”

Izumi Shikibu puolestaan runoili 100 tankaa rakastettunsa Atsumichin muistoksi. Anhava huomauttaa, että Shikibun runoissa on japanilaisittain harvinaisen suoraa intohimoisen tunteen ilmaisua. Kokoelmassa on seuraava helmi:

”Kaipuu on, rakas

tuhanneksi pirstonut

tämän sydämen.

Mutta yksikään siru

ei ole mennyt hukkaan.”

Shikibun tankassa on sellaista kauneutta, jonka perusta on kaiken filosofoivan estetiikan tuolla puolen, eikä se vetoa meissä pelkästään aisteihin vaan puhuttelee jotakin ihmismielen ikiaikaista kaipuuta. Yhdysvaltalainen Nobel-kirjailija Louise Glück huomauttaa, että kauneus vetoaa meissä ”johonkin puhtaaseen, johonkin jakamattomaan…”, ja että ”ainoa, johon sitä voisi verrata, on rakastuminen”.

 Luumupuun kukat kestävät varisematta viikkokausia, kun taas kirsikankukat varisevat oksiltaan jo parissa päivässä. Niinpä luumupuu on runoissa uskollisuuden ja kestävyyden symboli; kirsikankukan lyhyt kukoistus puolestaan vastaa japanilaisten käsitystä ihmiselon lyhyestä kukoistuksesta ja sen kauneudesta. 900-luvulla elänyt Korenori kiteyttää kauniisti, vertauskuvallisesti yleistäen buddhalaisuuden ja shintolaisuuden eron:

”Ikivihreitten

humisevien mäntyjen

varjossa katson

epäuskoisena kukkien

lyhyttä kukoistusta.”

Korenorin tyyli on yksinkertainen, pelkistävä ja vihjaava. Siinä on jyhkeyden keskelläkin hauras katoavuuden tunne. Japanilaisessa runoudessa vältetään kaikenlaisia lyyrisiä koristuksia ja helskyttelyitä. ”Vähin sanoin suuria tunteita” tai ”vähemmän on enemmän”.  Japanissa hyvin tunnettu sananlasku kiteyttää asian: ”Silmät suuta selkeämmin”. Japanilainen ymmärtää heti mitä tämä tarkoittaa. Näin tähdennetään ei-verbaalisen kommunikaation tärkeyttä. Japanilainen pystyy vähäisistäkin ilmeistä ja eleistä arvaamaan oikein toisen mietteitä ja mielialoja. Tämä tulee hienosti esille japanilaisissa elokuvissa.

 1300-luvulla elänyt Musō oli puutarhataiteen edistäjä ja kirjoitti mietiskelevää runoutta:

   ”Kuin uni uneen

    minä synnyin maailmaan

    ja mieli on niin

    kevyt: kuin kaste aamuun

    minä kerran katoan.”

1400-luvulla elänyt Ikkyū oli itseironian mestari, joka kuollessaan kehoitti oppilaitaan syömään kalaa, elämään pitkään ja nauttimaan elämästä. Hän ei pahemmin piitannut pyhistä muodoista:

    ”Kirjoittaa jotakin.

    Jättää jälkeensä. Unta!

    Ja herättyään

    siitä tajuaa ettei

    edes lukijaa ollut.”

Luonnonkauden palvonta ja ihmisen lyhyt, hetkellinen onni on shintolaisuuden perua. Shintolaisuutta on sanottu maailman valoisimmaksi uskonnoksi, joka ei tunne synnin käsitettä.

Kotomichi oli 1800-luvulla elänyt luontokuvauksen mestari, esimerkkeinä kaksi herkkää tankaa:

”Suvisen illan

himmeä taivas tummuu.

Sillalla äänet

tutusti puhuttelevat

toinen toistaan nimeltä.”

ja

”Vuoren rinteeltä

alas kotiini asti

saattaa minua

kuu ja käy yhtä jalkaa

portista puutarhaani.”

Runoilu on Japanissa koko kansan harrastus. Vuotuinen tankakilpailu on suuri tapahtuma Japanissa.  Keisari julistaa kilpailun, ja myös aihe on keisarin valitsema. Aiheina ovat olleet esim. ”tie hylätylle mökille”, ”valtameri tyynenä”, ”auringon nousu yli temppelin”, ”lintujen laulu päivän valjetessa”. jne. Kyseessä on koko kansan kilpailu. Voittaja on voinut olla tavallinen talonpoika tai rannikon kalastaja. Tankoja saapuu määräpaikkoihin, määräaikaan mennessä kymmenin tuhansin, ja  niistä seulotaan sadan kärki, joista keisari sitten valitsee erityisessä tilaisuudessa voittajan. Parhaat luetaan kautta maan ja ne tallennetaan aikakirjoihin. Kuuluisaksi voi tulla kuka tahansa, joka pystyy runoilemaan annetusta aiheesta jotakin kaunista ja omintakeista. Voittajan nimi jää japanilaisten muistiin. Tuskin missään muualla maailmassa runoudelle annetaan yhtä korkeaa tunnustusta ja suojelua.

Tankan lisäksi haiku = hokku on tunnettu runomuoto Japanissa

Tanka ja haiku ovat tärkeimmät, vaikka muitakin runomuotoja tunnetaan. Mutta juuri tankasta ja haikusta japanilainen runous tunnetaan maailmalla.

 Mikä on haiku? Se on 3-rivinen, 17 tavun pienoisruno = sanonta. On sanottu, että ”Haiku vaatii vaikenemisen taitoa”. Haiku eriytyi tankasta 1400-luvulla omaksi runomuodokseen. On kolme suurta haikumestaria ylitse muiden: Bashō, Buson ja Issa.

Bashō (1644–1694) oli jo omana aikanaan tunnustettu runomestari ja runouden opettaja, jonka oppiin hakeuduttiin kautta Japanin. Bashō oli armoton opettaja, joka herkästi moitti oppilaita sekä monisanaisuudesta että keskittämisen ja tiivistämisen taidon puutteista. U.G. Ramstedt kertoo eräästä köykäiseksi arvioidusta oppilaasta, joka palasi pettyneenä kotiseudulleen jättääkseen haaveet runoilijan urasta. Mutta kun hän pian tulipalossa menetti kaiken omaisuutensa, hän tiedoitti onnettomuudesta Bashōlle seuraavin sanoin:

”Talo tuhkana,

     juhlallisen kauniina

        maassa kukkain päät.”

” 

Surun ja kodittomuuden tuntojen kuvauksena tämä haiku miellytti Bashōta niin paljon, että hän ennusti sen jäävän Japanissa ikuiseksi. Näin nuori oppilas sai kunnianpalautuksen suoraan mestarilta ja hänen nimensä Hokushi, Kagasta kotoisin, jäi historiaan.

 Bashōn haikuja:

VARIS LUMESSA                             JÄLLEENNÄKEMISEN TOIVOSSA    

Ruma variskin                                    Kahden näemme sen,               

    kaunis on näin aamulla                     lumen, sataneekohan                  

      lumen keskellä.                                  tänä vuonna myös?                      

PATO (luultavasti maailman tunnetuin haiku):

Vanha patoko?

    Sammakon hypätessä

            veden pulahdus.

Buson (1716–1785) oli Bashōn runoakatemian oppilas, joka kunnostautui myös taidemaalarina.

Busonin haikuja:

JOKI                                                      KUUTAMO       

Kesän jokea                                            Haukotteli ja

  ilo oli kahlata                                           kuuta sentään ylisti 

    kengät kädessä.                                          naapurinikin.

Issa (1763–1828) oli tuottelias haikurunoilija, joka elämänsä aikana kirjoitti yli 20.000 haikua. Hän käytti usein arkikieltä ja murreilmaisuja. Teemana oli usein myötätunto heikompiosaisia kohtaan ja kiintymys lapsia ja eläimiä kohtaan – unohtamatta vähäisimpiä kuten varpusia, sammakoita ja hyönteisiä. Issa oli harras buddhalainen, ja hänen nimiinsä on pantu toteamus, että lapset ja eläimet ovat lähempänä valaistumista kuin täysikasvuiset ihmiset. Buddhalaisittain ajatellen me olemme eläneet loputtoman monta, mahdollisesti hyvin erilaista elämää ”loputtoman, kirjaimellisesti rajoittamattoman lukumäärän merkityksessä” – kuten Jorge Luis Borges huomauttaa. Buddhalainen uskoo loputtomaan nykyhetkeen, ja sen vuoksi elämänsä joka hetki on elettävä täydesti.

Issan haikuja:

LEVÄTESSÄ                                          SATAKIELI

Peltomiehiä                                              Ääni samana

  kunnioitan kovasti                                     ruhtinaankin edessä

    maaten pitkänäin.                                        satakieli soi.

Osa Issan runoista oli melankolisia kuvastaen hänen monia onnettomuuksiaan ja vastoinkäymisiään. Hänellä oli elämässään paljon surua ja kärsimystä. Issan neljä lasta kuolivat hyvin varhaisessa iässä, muutaman kuukauden – kolmen vuoden ikäisinä. Sato-nimisen tyttären kuoltua isorokkoon vuonna 1818 Issa kirjoitti murheissaan tunnetun haikunsa ”Kastepisara”:

”Tsuyu no yo wa,

   tsuyu no yo,

nagara sari nagara.”

Vapaasti suomennettuna osapuilleen:

”Tämä maailma

   on kastepisaran maailma.

      Ja kuitenkin…”

Lopuksi esimerkki nykyajan haikurunoudesta: Ogiwara Seisensui (1884–1976). Hän opiskeli lingvistiikkaa Tokion keisarillisessa yliopistossa ja oli Tokion haikuyhteisön aktiivinen jäsen. Hänen haikunsa ovat yksinkertaisia ja kotoisia, ”tavallisen oloisia”. Erityispiirteenä hänellä on kiintymys varpusiin:

”Kuinka yksinäistä!

   Kokonainen päivä eikä

     ainoatakaan ihmeellistä asiaa!”

ja

”Varpuset, äiti ja lapsi

     – ja minä,

  vain yhden päivän päättyessä.”

Tällä haikulla on traaginen tausta. Seisensuin vaimo ja tytär saivat surmansa vuonna 1923 suuressa Kantōn maanjäristyksessä Tokion ja Yokohaman alueella.

Aloitin mestari Ryōkanilla, ja hän myös lopettaa kirjoitukseni. Tämän puhuttelevan tankan olen nähnyt Lapin Kansan kuolinilmoituksessa:

”Mitä jättäisin

perinnöksi, kun lähden?

Kevääseen kukat,

kesään kukkuvan käen,

syksyyn värikkäät lehdet.”

Lähteet

 Anhava T. Kuuntelen, vieras. Keuruu: Otava; 1960.

Anhava T. Täällä kaukana. Keuruu: Otava;1970.

Anhava T. Oikukas tuuli. Keuruu: Otava; 1976.

Anhava T. Kevään kukat, syksyn kuu. Keuruu: Otava; 1982.

Aspelund G. Ajatuksen tiet. Porvoo: WSOY; 1977.

Bashō. Harhojen maja. Helsinki: Tammi; 1984.

Borges J.L. Viisi aihetta. Helsinki: Aviador; 2021.

Borges J.L. Seitsemän iltaa. Helsinki: Aviador; 2022.

Glück L. Esseitä amerikkalaisuuden ytimestä. Tallinna: Aviador; 2021.

Ikkyū. Riehaantunut pilvi ja luurankouni. Helsinki: Basam Books; 2010.

A Kodansa Dictionary. Kodansha´s Essential Kanji Dictionary. Tokyo: Kodansa International; 2002.

Polameri V. Feminiininen perinne japanilaisessa estetiikassa. Parnasso 3/1976, s.151–159. Porrasmaa R. Japani pintaa syvemmältä. Jyväskylä: Atena Kustannus; 2014.

Ramstedt G.J. Japanilaisia runoja. Provoo: WSOY; 1976.

Ryōkan. Suuri hupsu. Helsinki: Basam Books; 2008.

Wilson S.W. A Beginner´s Guide to Japanese Haiku. North Clarendon: Tuttle publishing; 2022.

Yoshida Y. (ed. by) A New Dictionary of Kanji Usage. Tokyo: Gakken; 1982.

Artikkelikuvassa runoilija Matsuo Bashō. Kuva: Hokusai, Public domain, via Wikimedia Commons.