Kahdeksan vuosisadan harharetki ja kirkon fransiskaaninen etsikkoaika

1. Fonti francescane

Fonti francesane (lyh. FF) on laaja lähdeteos, johon on koottu valtaosa varhaista fransiskaaniliikettä koskevaa lähdeaineistoa. Franciscuksen ja varhaisten kumppanien ja Pyhän Chiaran kirjoitukset, Tuomas Celanolaisen ja Bonaventuran legendojen lisäksi teoksen lukemistoon kuuluvat mm. Perugian legenda, Speculum perfectionis ja I Fioretti di San Francesco. Fonti-teokseen on otettu mukaan myös kaikki tärkeimmät veljestön ensimmäistä vuosisataa koskevat historialliset teokset ja kronikat, joista tärkeimmät ovat Jordanus Janolaisen ja Tuomas Ecclestonin kronikat. Teoksen loppuun on liitetty kolmeen osaan jakautuva hakemisto, josta voi tarkastaa henkilö- ja paikannimien esiintymät. Vajaan 300 sivun mittainen asiasanojen hakemisto palvelee taas niitä, jotka haluavat tietää, mitä lähteissä sanotaan teemoista kuten hyvyys, armo, lohdutus, puhtaus jne. Henkilöhakemistoa koskevasta osasta on vaivatonta tarkistaa, montako kertaa ja millaisessa kontekstissa Assisin piispan Guido II:n (1204–1228) nimi mainitaan. Mitä nämä kohdat hänestä kertovat ja miten ne valottavat hänen ja Franciscuksen suhdetta, tästä seuraavassa hieman lähemmin.

2. Piispa Guido ja Franciscus

 Fonti-teoksessa on neljänlaisia viittauksia Assisin piispaan Guidoon: ensimmäisen kerran hän esiintyy Assisin piispan kirkon aukiolle sijoittuvassa tapahtumassa, jossa Franciscus luopuu maallisesta perintöoikeudestaan ja jossa piispa Guido sulkee Bernardonen pojan piispanviittansa alle (ks. esim. Tuomas Celanolaisen Vita Prima. VI, 13; FF 343-344). Suurimmalle osalle meistä on tuttu tapahtumaa kuvaava Giotton koulukunnan fresko, joka sijaitsee Assisin basilikan yläkirkossa. Toiseksi Assisin piispa mainitaan Porziuncolan lahjoitusta koskevassa kertomuksessa. Perugian legendan 8. luku kertoo, miten Franciscus kääntyi ensiksi Assisin piispan puoleen pyytäen tältä veljestön käyttöön ”jotakin pientä kirkkoa”. Tähän piispa Guido vastasi: ”Veljeni, minulla ei ole yhtään kirkkoa, jonka voisin teille antaa” (Perugian legenda, luku 8). Saatuaan myös Rufinon kaniikeilta kieltävän vastauksen ”Franciscus lähti Subasio-vuorella olevaan pyhän Benedictuksen luostariin ja esitti apotille saman pyynnön.”  Tämä suostui ja näin Santa Maria degli Angelin pieni Porziuncolan kappeli siirtyi veljestön käyttöön.

Kolmanneksi sekä Celanolaisen Vita priman (cap. XIII, 32) että Kolmen kumppanin legendan 12. luvun kappaleen 47 mukaan Franciscus ja piispa Guido tapasivat toisensa Roomassa vuonna 1209, jolloin Franciscus meni muutamien veljiensä kanssa Roomaan pyytämään paavi Innocentius III:lta ns. protosäännölle hyväksyntää. Neljäs viittaus on legendakompilaatiossa Anonimus Perusinus, ja se on ainoa viittaus, jonka pohjalta voi saada jonkinlaisen aavistuksen siitä, millainen Franciscuksen ja piispa Guidon välinen suhde oli laadultaan. Sen 3. luvun kappaleessa 17 kerrotaan assisilaisten nuivasta suhtautumisesta kierteleviin ja almuja aneleviin veljiin ja miten ”ainoastaan kaupungin piispa teki poikkeuksen, minkä vuoksi Franciscus kävi usein hänen luonaan kysymässä neuvoa” (Anonymus Perusinus, III, 17; FF 1506).

Tämän katsauksen jälkeen on aiheellista kysyä, kuinka luotettavia nämä legendoista poimitut piispa Guidoa koskevat kuvaukset ovat ja miten historiallisesti todenperäisen kuvan ne piirtävät Assisin piispan ja Franciscuksen välisestä suhteesta. Niin kipeältä kuin se saattaa monesta kuulostaankin, ainoa legendoissa mainittu tapahtuma, jolle löytyy historiallista evidenssiä, koskee Porziuncolan lahjoitusta. Vuonna 1211 Subasion luostarin benediktiinit tosiaan luovuttivat nimellistä korvausta eli vuosittaista kalakoria vastaan alhaalla laaksossa sijaitsevat Porziuncolan kappelin Franciscuksen ja hänen veljiensä käyttöön. Tämän tapahtuman historiallisuudesta kertoo omaa kieltään se, että yhä tänäänkin Assisissa toistuu vuosittainen tapahtuma, jossa veljet ojentavat seudun benediktiineille vuokran vastineena korillisen kalaa. Sille, että Assisin piispantalon aukiolla olisi näytelty Giotton freskon kuvaama näytelmä, jossa Bernardonen poika luopuu perintöoikeudestaan piispan sulkiessa pojan piispanviittansa alle, ei löydy aikakauden puolueettomista lähteistä historiallisia perusteita.

Yksikään puolueeton lähde ei myöskään tiedä kertoa, että piispa Guido olisi sattumalta ollut Roomassa samaan aikaan kun Franciscus vieraili paavillisessa kuuriassa pyytämässä evankeliselle elämäntavalleen siunausta. Ainoa legendoihin sisältyvä kiinnostava tieto on anonyymin Perugian legendan kertomus, jonka mukaan Franciscus olisi käynyt usein piispan puheilla kysymässä tältä neuvoa. Tämäkin tieto on siinä mielessä ongelmallinen, ettei siitä käy lähemmin selville, millaista heidän välinen vuorovaikutuksensa oli ja millaisia neuvot olivat sisällöltään. Yksi huomattava varhaisen fransiskaaniliikkeen historiaan perehtynyt tutkija toteaakin tähän anonyymin perugialaislegendan kohtaan viitaten, että vaikka Franciscus ja piispa Guido keskustelivatkin keskenään, ongelmana oli se, että piispa Guido kyllä ”kuuli sanat, muttei niiden merkitystä” (D. Flood, Poverty’s Condition).

3. Veljestön kotiuttaminen

Sacrum commercium, jolle suomentaja on antanut otsikon Pyhän Franciscuksen romanssi rouva Köyhyyden kanssa, on vuonna 1227 kirjoitettu nelisenkymmentä nykyistä painosivua käsittävä, aikansa pamflettikirjallisuutta edustava kirjanen. Se käsittää yhteensä 69 lukukappaletta, ja rakenteellisesti siinä voi erottaa seitsemän jaksoa, jotka muodostavat kukin kokonaisuuden. Esipuheen (1–4) jälkeen Franciscus lähtee etsimään rakkautensa kohdetta, rouva Köyhyyttä (Domina Paupertas, 5–14). Veljet pyytävät päästä rouva Köyhyyden palvelukseen (15–22). Tätä seuraa yli 30 kappaletta käsittävä rouva Köyhyyden opetuspuhe; jakso alkaa sanoin, ”haluan kertoa teille asemastani pitkän mutta sangen hyödyllisen historian”. Siinä hän selittää veljille noviisimestarin tavoin, millainen hänen asemansa on ns. konstantinolaisen rauhan aikana ollut (23–55). Tätä seuraa veljien vastaus (56–58), jonka jälkeen veljet pyytävät rouva Köyhyyttä aterioimaan heidän kanssaan. Yhteisen aterian paikka ei ole benediktiiniluostarin refektorio, vaan pöytä on katettu taivasalle, nurmikolle (59–63). Viimeiselle kuuden kappaleen jaksolle suomentaja on muotoillut otsikon ”Rouva Köyhyys siunaa veljiä ja kehottaa heitä kestämään saadussa armossa” (64–69). Kirjanen loppuu päiväykseen, joka kuuluu: ”Tämä työ on päätetty heinäkuussa autuaan Franciscuksen kuoleman jälkeen vuonna 1227 Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ihmiseksitulosta”.

Sacrum-teoksen kriittinen äänensävy tiukentuu kappaleessa 38, joka alkaa seuraavasti: ”Lopulta nousi joukostamme sellaisia, jotka eivät olleet meistä, tiettyjä Belialin lapsia [Eelin poikia], jotka puhuivat joutavia ja sanoivat olevansa köyhiä, vaikkeivät sitä olleetkaan” (viittaus 1 Sam. 2:12). Mitä Sacrum-teoksen tuntemattomaksi jäänyt kirjoittaja tällä tarkoittaa ja keihin hän viittaa?

Veljestön kotiuttaminen alkoi Franciscuksen Egyptin-matkan jälkeen vuoden 1220 keväällä. Vuotta myöhemmin veljestön ensimmäistä sääntöä ryhdyttiin työstämään muotoon, joka vastasi Lateraanin 4. kirkolliskokouksessa laadittuja säädöksiä. Samoihin aikoihin alkoi myös veljestön klerikaalistuminen; se vahvistui entisestään sen seurauksena, kun veljiä alettiin lähettää 1230-luvulla Pariisiin saamaan korkeampaa opetusta. Tila ei suo mahdollisuutta paneutua lähemmin siihen, miten nämä miehet ryhtyivät veljestön nimissä harjoittamaan kontrollipolitiikkaansa. Tosiasia kuitenkin on, että työtätekevien maallikkoveljien määrä väheni ja Pariisin käyneet alkoivat käyttää sääntökunnassa valtaa. Edelleen paavi Gregorius IX:n bulla Quo elongati (1230) oli ratkaisevan tärkeä virstanpylväs veljestön kotiuttamiskehityksen tiellä. Siinä paavi vakuutti, ”ettei teiltä [veljiltä] kahdesta syystä edellytetä tämän käskyn (Testamentin) noudattamista: ensinnäkään hän [Franciscus] ei voinut velvoittaa teitä ilman veljien ja ennen kaikkea ministerien suostumusta, koska asia koski kaikkia eli koko sääntökuntaa; eikä hän toiseksi voinut ylipäätäänkään velvoittaa seuraajiaan, sillä yhtäläisen auktoriteetin omaavilla ei ole valtaa toisiinsa” (Bullarium franciscanum, tom. I).

4. Kahdeksan vuosisadan harharetki ja ”kirkon fransiskaaninen hetki”

Kulkiessaan San Damianon kirkon ohitse Franciscus kuuli hengessään äänen, joka pyysi häntä astumaan kirkkoon sisälle rukoilemaan. Astuttuaan sisään hän alkoi palavasti rukoilla ristiinnaulittua esittävän krusifiksin edessä; silloin krusifiksi puhui hänelle hartaalla ja lempeällä äänellä sanoen: ”Franciscus, etkö huomaa, että huoneeni on luhistumassa; mene siis korjaamaan se minua varten.” Vavisten ja täynnä ihmetystä hän vastasi: ”Herrani, teen sen ilomielin.” Legenda Trium Sociorum, cap. V, 13 (ed. Th. Desbonnet).

Kahdeksan vuosisataa näiden tapahtumien jälkeen paavinistuimelle nousi argentiinalaissyntyinen Jorge Mario Bergoglio, joka otti paavilliseksi nimekseen Franciscus. ”Saksalaisen teologiprofessorin jälkeen tuli Buenos Airesin köyhien kortteleiden seurakuntapappi”, kuten Tukholman piispa Anders Arborelius asian ilmaisee. Paavi Franciscuksen johdolla konstantinolaisen kirkon aikakaudesta (vrt. Sacrum commercium, n. 34) siirryttiin kohti synodaalisemman kirkon aikaa, ja kirkon korkein johto alkoi suhtautua vakavasti krusifiksin Franciscukselle lausumiin sanoihin. Asetelma kääntyy päälaelleen ja roolit vaihtoivat paikkaa: Franciscuksen ja veljien elämäntavalle suullisen hyväksynnän antaneen Innocentiuksen paikalla istui nyt paavi Franciscus, joka halusi varhaisten veljien tavoin elää fransiskaanisesti.

Paavi Franciscuksen suulla kirkko ei hyväksynyt eikä siunannut fransiskaanista elämäntapaa ikään kuin ylhäältä päin, vaan hän sitoutui itse fransiskaaniseen elämänmuotoon ja suositteli sitä koko kirkolle. Tähän johtopäätökseen tulee jokainen, joka huolella tutustuu paavi Franciscuksen ensimmäiseen, vuonna 2013 julkaistuun apostoliseen kehotuskirjeeseen Evangelii gaudium. Kun asettaa sen ja Franciscuksen kootut kirjoitukset rinnakkain, ei ole vaikeaa löytää niiden väliltä useita yhtymäkohtia ja vastaavuuksia. Jos anonyymi perugialaislegenda tiesi kertoa Franciscuksen vierailleen piispa Guidon luona kysymässä tältä neuvoa, paavi Franciscus kääntyi Assisin Franciscuksen puoleen ja oli valmis kuuntelemaan hänen neuvojaan. Roolit vaihtoivat paikkaa ja neuvoa hakeva siirtyi neuvon antajan paikalle ja neuvon antajasta tuli se, joka pyysi neuvoa.

5. Tukholman piispa Arboreliuksen ”Franciscus – in memoriam”

Paavi Franciscuksen muistolle omistetussa kirjoituksessaan (Fides 3/2025) Tukholman piispa Anders Arborelius hahmottelee tunnistettavan yleiskuvan edesmenneestä kirkon johtajasta. Seuraavassa siitä muutamia poimintoja. ”Franciscus muistuttaa meitä siitä, että Jumala teki itsensä köyhäksi ja vaatimattomaksi tulemalla ihmiseksi. Tämä totuus tekee meidät vapaiksi”. Mitä Tukholman piispa tällä vapautumisella oikein tarkoittaa? Assisin Franciscus vastaa tähän kysymykseen sepittämässään Ylistyslaulussa korkeimmalle Jumalalle; siinä hän myöntää, että ”vain Jumala tekee ihmeitä” vapauttamalla kauppiaan pojan maallisesta urakehityksestä ja omistamisen pakosta. ”Franciscus sai suuren ja vaativan tehtävän murtaa Euroopan hegemonia katolisessa kirkossa,” Tukholman piispa muistuttaa.

Edelleen kardinaali Walter Kasperin lausumaan viitaten hän kirjoittaa, että paavi Franciscus ”oli radikaali”, toisin sanoen ”hän halusi palata juurille, evankeliumin pyhään juuristoon.”  ”Kirkon tulee olla ’kenttäsairaala’, jossa parannumme synnin, ahneuden ja itsekeskeisyyden haavoista.” ”Meidän tulee rakentaa siltoja, ei muureja.” ”Franciscuksen käynnistämä synodaalinen prosessi haluaa nostaa köyhien, hädänalaisten, vainottujen, hiljaisten ja nöyrien ryhmät esiin ja auttaa kirkkoa vapautumaan kaikesta klerikalismista.” Piispa Arborelius pitää vuonna 2015 julkaistua kiertokirjettä Laudato si´ paavi Franciscuksen vaikuttavimpana tekstinä, ja siihen viitaten hän pyytää koko luomakuntaa yhtymään kuoroon, joka laulaa ylistystä kaikkeuden Herralle.

6. Synodaalisen kirkon fransiskaaninen pohjavire

Viime vuonna ilmestyi Gaudeamuksen kustantama kirja Roomasta maailman ääriin: Globaali katolisuus. Artikkelinsa ”Mihin katolinen kirkko on menossa?” lopussa Helsingin katolisen hiippakunnan piispan sihteeri Alpo Penttinen esittelee kolme ulottuvuutta, ”jotka olivat paavi Franciscuksen ajattelun sydämessä, ja joiden jatkuvan kehityksen hän onnistui juurruttamaan kirkon institutionaaliseen rakenteeseen.” Todettuaan ensin, miten ”synodaalisuus on paavi Franciscuksen tärkein perintö tulevaisuuden katolisuudelle”, Penttinen ryhtyy tekemään lähempää selkoa niistä kolmesta tuntomerkistä, joista synodaalisen kirkon voi tunnistaa.

”Ensinnäkin maallikoiden esiinmarssi tulee entisestään voimistumaan globaalissa kirkossa. Tulevaisuuden kirkon elämä kiteytyy yhä vähemmän sen vihittyjen viranhaltijoiden päätöksentekoon ja toimintaan, mikä on jo pitkään ollut elettyä todellisuutta esimerkiksi Amazonin alueella. Myös Euroopassa opitaan paremmin näkemään, että kirkon elämä ei ole niinkään rakenteissa kuin sen evankelioivassa ja pastoraalisessa toiminnassa maailman pelastukseksi. Tähän liittyy olennaisesti naisten ratkaisevan roolin tunnustaminen kirkon elämässä. Paavi Franciscus korosti usein, että kirkko on teologiselta olemukseltaan nainen ja tämän tulee ilmetä myös kirkon konkreettisessa todellisuudessa. Maallikoiden ja erityisesti naisten lisääntyvät nimitykset tärkeisiin virkoihin Vatikaanissa näyttävät tietä myös paikalliskirkoille eri puolilla maailmaa. Pappisviran avaaminen naisille ei sen sijaan ole katolisessa kirkossa lainkaan näköpiirissä. Jopa naisdiakonaatin mahdollisuus vaikuttaa olevan jäissä. Globaalissa katolisuudessa virkakysymys ei kuitenkaan ole tapahtumisen keskiössä.”

”Toiseksi tulevaisuuden katolisuus omaksuu yhä tietoisemmin Johannes XXIII:n toivoman ’pastoraalisen’ kääntymyksen. Kirkko on ulospäin kohdistuvaa toimintaa, evankeliointia, ja tämän toiminnan tulee suuntautua ennen kaikkea kohti niitä, jotka maailma ja yhteiskunta muuten unohtaa. Kristillinen usko kutsuu meitä lähtemään ulos itsestämme ja avautumaan tarvitsevalle toiselle. Länsimaisen itsetyytyväisyyden aika on ohitse globaalissa kirkossa. Globaali katolisuus kasvaa ennen kaikkea globaalista etelästä käsin, missä väestönkasvu muutenkin on suurinta. Etelän nuoret sukupolvet tulevat ottamaan oman paikkansa myös tulevaisuuden katolisessa kirkossa, mikä mullistaa kirkon perinteisen rakenteen ja toiminnan. Tässä yhteydessä ei voi unohtaa sitä, että monissa globaalin etelän maissa viralliset näkemykset esimerkiksi naisten ja seksuaalivähemmistöjen asemasta voivat poiketa radikaalisti liberaalin lännen vastaavista. Globaalin katolisuuden muotoutuminen ei ole mikään helppo prosessi.”

”Kolmanneksi tulevaisuuden katolisuus osallistuu yhä päättäväisemmin huolenpitoon yhteisestä kodistamme maapallosta. Ymmärrämme, että ekologinen kääntymys ei ole vain kristinuskon toissijainen seuraus, vaan se johtaa aivan kristillisen uskon sydämeen. Jumalan Pojan inkarnaatio koskee koko maailmaa, koko kosmosta. Ihminen ei ole erityinen siinä mielessä, että hän olisi erillinen muusta luomakunnasta tai jopa sen yläpuolella, vaan hän on erityinen luomakunnan monimuotoisuuden vaalijana ja varjelijana. Vaikka taloudelliset ja sotilaalliset voimat yrittävät yhä vahvemmin asettaa ihmisiä vastakkain, kirkko ei voi muuta kuin pitää rohkeasti esillä kristillistä sanomaa siitä, että olemme kaikki veljiä ja sisaria keskenämme matkalla kohti yhteistä päämäärää. Maailmanlaajuisella katolisella kirkolla on aivan erityinen rooli tällaisen planetaarisen tietoisuuden kehittymiselle ihmiskunnassa.”

Kaikki nämä kolme tulevaisuuden katolisuuden ulottuvuutta liittyvät omasta itsestä lähtemiseen eli toiseuden tunnustamiseen. Globaali katolinen kirkko on kutsu tunnustaa se toiseus, joka on meissä itsessämme, toisissa ihmisissä ja luomakunnassa ympärillämme. Tulevaisuuden synodaalinen katolisuus on siksi nimenomaan toisenlaista katolisuutta: toisenlaista, koska se on toisenlaista kuin nyt voimme edes aavistella, ja toisenlaista, koska se on avointa sille toiseudelle, josta globaali todellisuus koostuu.” A. Penttinen 2025.

Kirjallisuus

Anonymus Perusinus, in: Fonti Francescane (lyh. FF). Assisi: edizioni messaggero padova, 1983, 1121-1153.

Arborelius, Anders, ”Franciscus – in memoriam”. Fides 3/2025, 21–23.

Celanolainen, Tuomas, Vita Prima di San Francesco, in: FF, 401–530.

Flood, David, Poverty’s Condition. A Reading of the Sacrum Commercium. Chicago: Haversack, 1990.

Fonti Francescane (lyh. FF), Assisi: edizioni messaggero padova, 1983.

Gregorius IX, Quo elongati, in: Bullarium Franciscanum, tom. I, studio et labore fr. Joannis H. Sbaraleae, Romae 1759 (reimpressio anastatica, Edizioni Porziuncola, 1983), 68–70.

Legenda Trium Sociorum, Edition critique. Ed. Théophile Desbonnets. Grottaferrata: Collegio S. Bonaventura, 1974.

Paavi Franciscus, Evangelii gaudium. Evankeliumin ilo. Apostolinen kehotuskirje 24.11.2023. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus, 2014.

Paavi Franciscus, Laudato si´. Ole ylistetty. Kiertokirje 24.5.2015. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus, 2015.

Penttinen, Alpo, ”Mihin katolinen kirkko on menossa?”, in: Roomasta maailman ääriin. Globaali katolisuus. Toim. P. Kuivala et alii. Helsinki: Gaudeamus, 2025, 219–236.

Perugian legenda. Johdanto, suomennos, selitykset Seppo A. Teinonen. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus, 1988.

Pyhän Franciscuksen romanssi rouva Köyhyyden kanssa (Sacrum Commercium), in: Pyhä Franciscus ja rouva Köyhyys. Johdanto, suomennos, selitykset Seppo A. Teinonen. Helsinki: Kirjapaja, 1985, 69–107.