Vaarana oikeusvaltion mureneminen

Helsingin yliopiston oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden emeritusprofessori Jukka Kekkosen kirja Mureneeko oikeusvaltio? on erittäin ajankohtainen ja äärimmäisen tärkeä juuri nyt, kun on vaarassa, myös Suomessa, demokratian ja oikeusvaltion perusteiden murtuminen. Nimittäin silloin kun demokratiaa heikennetään, on oikeusvaltion asema uhattuna ja myös toisinpäin, eli silloin, kun oikeusvaltion asema on uhattuna, demokratiakin heikentyy.

Kekkonen käy systemaattisesti läpi lainsäädännön historiaa antiikin Kreikan ja Rooman ajoista lähtien, Corpus Iuris Civiliksen (529–534), Magna Cartan (1215), Niccolò Macchiavellin (1469–1527)  Ruhtinaan (1513), John Locken (1632–1704) ajatusten, Montesquieun paroni eli Charles-Louis de Secodatin 1689–1755) kirjan Lakien Henki (1748) ja Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) radikaalien jatkokehittelyiden kautta 1900-luvun puoliväliin eli demokraattisen oikeusvaltion syntyyn ja aina nykyaikaan saakka.

Nämä mainitut lakikokoelmat ja muut lainsäädännön kehittämiset erilaisista vaillinaisuuksistaan huolimatta ovat olleet olennaisen tärkeitä oikeusvaltion ja demokratian kehitykselle sellaisiksi kuin ne nykyisin ymmärretään. Esimerkiksi Montesquieun kirjassaan De l`esprit des lois eli ”Lakien henki”, esittämä vallan kolmijako, lainsäädäntövalta, toimeenpano eli hallintovalta ja tuomiovalta, on perusta oikeudenmukaiselle lainkäytölle. Myös hänen näkemyksensä ”Vallan pysäyttää vain (toinen) valta” on edelleen tärkeä huomio.

Demokraattisen oikeusvaltion synnystä ja kriisistä

Kekkonen käsittelee kirjassaan hyvin oikeusvaltion ja myös hyvinvointivaltion syntyyn vaikuttavia tekijöitä. Demokraattisen oikeusvaltion syntyminen toteutui pitkän kehityksen myötä vasta 1900-luvun puolivälin aikoihin. 1800-luvulla oli äänioikeutta laajennettu keskiluokan lisäksi työväenluokkaan, ja 1900-luvun alussa myös naiset saivat äänioikeuden. Suomi oli maailman ensimmäinen maa, jossa naiset saivat täyden äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden vuonna 1906. Suomen oikeusvaltion synty tiivistyy Suomen ensimmäisen presidentin (1919–1925) K. J. Ståhlbergin (1865–1952) näkemyksiin ja harjoittamaan politiikkaan.

Ståhlberg oli hallinto-oikeuden professori, joka maltillisena tasavaltalaisena oli sitoutunut oikeusvaltioajatuksiin. Juuri hänen toimintansa oli ratkaiseva Suomen hallitusmuodon sekä suomalaisen oikeusvaltion perusteiden että hallinnollisten käytäntöjen luomisessa. Kekkonen esittää kaikkien oikeusvaltioiden keskeisten periaatteiden rakentuvan länsimaisen liberaalien demokraattisten valtioiden pitkään historiaan. Oikeusvaltioiden tärkeitä taustatekijöitä ovat rationaalinen ajattelu, kristinusko ja roomalainen oikeus. Kekkosen mukaan oikeusvaltio koostuu seuraavista periaatteista. Ylimmän valtiollisen vallan jakamisen periaate, joka läntisissä demokratioissa tiivistyy jo Montesquieun esittämään vallan kolmijakoon. Toisena periaatteena on kaiken julkisen vallan lakisidonnaisuus, kolmantena kansalaisille kuuluvat luovuttamattomat perus- ja ihmisoikeudet ja neljäntenä yhdenvertaisuuden periaate.

Kekkonen esittää aivan oikein, että hyvinvointivaltiota rakennettiin jossakin määrin jo 1950-luvulla. Tärkeimmät uudistukset tehtiin kuitenkin 1960-ja 1970-luvuilla. Suomen oikeusvaltion synty tiivistyy siis Ståhlbergin harjoittamaan toimintaan, mutta ennen muuta suuri käänne oikeusvaltion toteutumisen edistämiseksi tapahtui 1960-luvun puolivälissä, jolloin poliittinen vasemmisto sai enemmistöaseman eduskunnassa. Sen seurauksena syntyi oikeus- ja yhteiskuntapoliittisia uudistuksia, jotka vähitellen vahvistivat konkreettisesti oikeusvaltioajatuksia. Kaikki uudistushankkeet eivät kuitenkaan toteutuneet. Joka tapauksessa Suomesta tuli kansainvälisesti tarkasteltuna myös peruskoulu-uudistuksen myötä vahva demokraattinen oikeus- ja hyvinvointivaltio.

Kansanvallalla ja oikeusvaltiolla tarkoitetaan ylinten valtiollisten tehtävien jakamista, julkisen vallan lakisidonnaisuutta ja kansalaisten perusoikeuksia. On huomattava, että 2000-luvulla on tapahtunut muutos huonompaan suuntaan. Monia demokratioita on lipunut selvästi harvainvallan suuntaan, esimerkiksi Turkki, Argentiina, Brasilia. Myös Israelin pääministerin poliittinen toiminta on kiistatta oikeusvaltion ja näin ollen myös demokratian periaatteiden vastaista.

Kekkonen analysoi huolellisesti ja valaisevasti sen, miten demokraattisen oikeusvaltion kriisi syntyi 2000-luvulla niiden muutosten seurauksena, jotka aikaansaivat ennen muuta Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reaganin (1911–2004) ja Iso-Britannian pääministeri ”rautarouva” Margaret Thatcherin (1925–2013) uusliberalistiseen ideologiaan perustuva politiikka. Tämä näkyi esimerkiksi siten, että yhteiskunnalliseen tasa-arvoon pyrkivä politiikka vähitellen hiipui ja markkinavetoinen talouspolitikka alkoi vallata yhä enemmän alaa. Konkreettisesti tämä suunta näkyi myös rikoslainsäädännössä niin, että rangaistuskäytännöt ankaroituivat ja vankimäärät kasvoivat. Tämä muutos ei koskenut pelkästään Yhdysvaltoja ja Iso-Britanniaa, vaan se oli yleismaailmallinen. Uusliberalistinen ideologia aikaansai todellakin rikkaiden rikastumisen ja köyhien köyhtymisen. Samakaltainen ideologinen suunnanmuutos, vaikka vähäisemmässä määrin, tapahtui myös Suomessa.

Kekkosen mukaan Suomessa demokraattisen oikeusvaltion kriisi näkyy myös koulutuksen saralla. Tämä onkin syytä ottaa mukaan oikeusvaltiota koskevaan käsittelyyn, koska juuri koulutuksella on ollut hyvinvointivaltion luomisessa keskeinen rooli. Suomi on ollut nimenomaan koulutuksen tasa-arvoisten mahdollisuuksien toteutumisessa varsinainen mallimaa. Sitä edesauttoivat aikaisemmin mainittu peruskoulu-uudistus ja yliopistollisen koulutuksen alueellinen maakunnallinen laajentuminen. Tämä demokraattisen oikeusvaltion toteuttamisen kannalta tarkasteltuna suotuisa kehitys tapahtui 1960-luvun loppupuolella ja 1970-luvulla. Kehitys uudistuksineen on kuitenkin mennyt toiseen, huonompaan suuntaan. Korkeakoulujen (yliopistot ja ammattikorkeakoulut) todistusvalinnan lisääntyminen on siirtänyt merkittävät opintoalan valinnat yhä nuorempien ikäluokkien taakaksi ja näin heikentänyt esimerkiksi korkeasti kouluttamattomien vanhempien lasten asemaa.

Myös vuoden 2010 alussa voimaan tullut uusliberalistisen eetoksen sävyttämä konsulttivetoinen yliopistolaki oli torso jo syntyessään. Se aikaansai sen, että valta keskitettiin johtajille, ja ainakin melko hyvin toiminut kolmikantademokratia ajettiin alas. Koulu- ja yliopistouudistuksen seurauksena oppimisen tulokset ja koulutuksen laatu ovat kiistatta huonontuneet. Mutta vaikka nämä ongelmat tiedetään, mitään korjausliikettä ei ole kuitenkaan tehty eikä parannusta valitettavasti ole edes näköpiirissä, jos mitään muutoksia päättäjien asenteissa ja toimintavoissa ei tapahdu.

Uusliberalismin nousun myötä koko Euroopassa Suomi mukaan lukien demokraattisen oikeusvaltion perustuksia on pyritty murentamaan. Se on tapahtunut ja näyttää tapahtuvan pala palalta, hitaasti, mutta varmasti, jos ei vastatoimiin ryhdytä. Uusliberalistiseen eetokseen kuuluu myös se, että tehdään poliittisten nimitysten kautta henkilövaihdoksia. Erityisesti sellaisia muutoksia pyritään tekemään hallinnossa ja tuomioistuomissa, ja samalla pyritään heikentämään vähemmistöjen oikeuksia, asemaa. Kyse ei ole vain ”tavanomaisista” poliittista virkanimityksistä, jotka nekin vähitellen saattavat nakertaa demokraattisen oikeusvaltion legimiteettiä.

Varsinaisten demokraattisten oikeusvaltioiden määrä on asiantuntijoiden arvioiden mukaan vähentynyt myös Euroopassa. Tällä hetkellä enää noin kaksikymmentä valtiota täyttää oikeusvaltion kriteerit. Kekkosen mukaan erityisesti kolme kehityspiirrettä ovat oikeusvaltion näkökulmasta varsin huolestuttavia. Ensimmäinen on vallanjako-oppien vastainen valtaa keskittävä politiikka. Siihen liittyvät pyrkimykset valjastaa hallinto ja myös riippumaton tuomioistuinlaitos myötäsukaisiksi vallanpitäjille, yleistynyt välinpitämättömyys oikeusnormeista eri vallankäytön tasoilla ja hyökkäykset riippumatonta mediaa ja sen välityksellä sananvapautta vastaan. Tähän viimeiseen kohtaan liittyy myös yliopistojen autonomian heikentäminen (puolue)poliittista ohjausta lisäämällä.

Kekkonen mainitsee Euroopasta Unkarin esimerkkinä siitä, miten demokraattisen oikeusvaltion rakenteet ovat joiltakin osin hyvinkin hauraita. Säännöistä piittaamaton röyhkeä johtaja ja/tai hallitus voivat/voi toimia vallallaan oikeusvaltion perusteiden vastaisesti. Tällainen oikeusvaltiolle ja demokratialle turmiollinen toiminta on mahdollista toteuttaa ainakin muodollisesti laillisesti etenkin silloin, kun vähemmistöjen suoja on heikko tai siitä ei välitetä. Sitten vielä se, että yksittäiset pienet muutokset eri hallinnon tasoilla voivat näyttää kansalaisten mielestä vähäisiltä, jopa huomaamattomilta, mutta niiden yhteenlaskettu vaikutus voikin olla ja usein on huomattava. Näin vähin erin saadaan demokraattiseen oikeusvaltioon sellaisia murtumia, joiden paikkaaminen ei ole helppoa, ja jos se on mahdollista, niin siihen kuuluu paljon aikaa ja voimavaroja. Myös Suomessa on nähtävissä tällaisia yhteiskuntapoliittisia tendenssejä, mutta kuitenkin vähemmän kuin monissa muissa Euroopan maissa.

Oikeistopopulismista ja sen seurauksista

Kekkonen toteaa populismin olevan monimuotoinen ilmiö. Kirjassaan hän ennen muuta analysoi sitä, miten oikeistopopulistinen ideologia pyrkii murtamaan demokraattista oikeusvaltiota ja muuttamaan yhteiskunnallisen keskustelun retoriikkaa.

Oikeistopopulismi on noussut kiistatta Euroopassa noin kahdenkymmenen viimeisen vuoden aikana. Kekkonen käy hyvin huolellisesti läpi sen tärkeimpiä vaiheita ja tekijöitä. Hän toteaa, että myös vasemmistopopulismi on ollut hyvinkin merkittävä ilmiö esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa ja Karibian alueelle, mutta sillä on enää vain marginaalinen vaikutus Euroopan maiden poliittisen toimintaan. Vasemmistopopulistien ideologisena päämääränä ei kuitenkaan ole oikeistopopulistien tavoin ollut liberaalisen demokratian periaatteiden ja oikeusvaltion vastustaminen ja romuttaminen. Hiljattain edesmenneen saksalaisen Frankfurtin koulukuntaan lukeutuneen filosofi Jürgen Habermasin (1929–2026) perua onkin ajatus, että demokraattisten valtioiden ihanteena on vapaa, avoin ja rationaalinen keskustelu, jonka periaatteena on se, että ihanteellisessa tilanteessa parhaisiin argumentteihin perustuvat ratkaisut voittavat.

Kekkonen analysoi oikeistopopulismin vaikutusta ja toimintamekanismeja Yhdysvalloissa, Euroopassa, Suomessakin. Ennen muuta Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin (1946–) toisen kauden aikana oikeistopopulismi on voimakkaasti lisääntynyt Yhdysvalloissa. Se on omalta osaltaan epäsuorasti vahvistanut sen kaltaisia tendenssejä myös muualla maailmassa.

Kekkonen esittää, että oikeistopopulistinen retoriikka lähtee siitä perusajatuksesta, että oman ideologian mukainen ratkaisu on oikea ja tärkeimmissä asioissa ainoa oikea. Tätä näkemystä edistääkseen voidaan käyttää ja käytetäänkin jopa sellaista puhetapaa ja perusteluja, jotka eivät ole totta. Voidaankin sanoa, että oikeistopopulismin keskeinen lähtökohta on totuuteen pyrkimyksestä luopuminen. Tärkeintä on se, millaiset tulokset onnistutaan aikaansaamaan. Näin ollen tällaisen toimintatavan seurauksena on tieteen ja asiantuntijatiedon väheksyminen myös sillä tavoin, että monet tutkimukselliset ja tutkimuseettiset sitoumukset sivuutetaan.

Tieteellisessä tutkimuksessa, yhteiskuntapoliittisissa keskusteluissa ja päätöksenteossa pyritään sellaisiin ratkaisuihin, jotka ovat mahdollisimman hyvin tieteellisesti perusteltuja. Oikeistopopulistinen ideologia ja retoriikka eivät sitoudu tällaisiin tutkimuksellisiin ja tutkimuseettisiin arvoihin, vaan niissä omaa ideologiaa tukevat perustelut etsitään jälkikäteen. Lähdetään siis lopputuloksesta liikkeelle ja päädytään perusteluihin. Tämä tarkoittaa sitä, että oikeistopopulistit menevät yhteiskunnallisissa keskusteluissa ideologia edellä, eli tosiasiat ja perustelut mukautetaan niin, että aikaansaadaan nimenomaan oikeistopopulistien tavoittelema tulos. Lyhyesti sanottuna oikeuspopulistisen retoriikan ongelma liittyy erilaisten tarkasteltavien asioiden puutteelliseen ja virheelliseen kontekstualisointiin. Tällainen retoriikka korostuu maahanmuuttoa ja vähemmistöjen asemaa koskevissa keskusteluissa myös Suomessa.

Erityisen vaarallista on presidentti Trumpin käyttämä, usein vielä pejoratiivinen, populistinen retoriikka, jota ei ole valitettavasti yksiselitteisesti tuomittu myöskään Suomessa, vaikka niin ehdottomasti tulisi tehdä. Trumpin valinta toiselle presidenttikaudelle vuonna 2024 aloitti aikaisempiakin häikäilemättömämpiä hankkeita demokraattista oikeusvaltiota vastaan sitä uhkaavien lainsäännöllisin ja muiden muutosten keinoin. Näiden muutostoimien ideologinen perusta on oikeuspopulismissa ja osin myös äärioikeistolaisissa poliittisissa liikkeissä sekä konservatiivisten että fundamentalististen uskonnollisten yhteisöjen ajattelussa.

Kekkonen analysoi hienosti, miten Trumpin taustavoimat Heritage-säätiön laajan suunnitelman (Project 2025) lisäksi ovat tuottaneet monia erilaisia tavoiteohjelmia demokraattisen oikeusvaltion heikentämiseksi, jopa tuhoamiseksi. Trump vähät välittää aikaisemmin mainituista oikeusvaltion neljästä periaatteesta. Kekkonen selittääkin, miten monin eri tavoin Trump pyrkii pääsemään itsevaltiaaksi jopa lainvastaisesti. Oikeusvaltion kannalta erityisen kriittinen asia on se, miten tuomioistuimet reagoivat ja kestävät Trumpin niihin kohdistamat hyökkäykset ja paineet. Myös lehtien ja muiden median sisältöön Trump pyrkii uhkailuillaan saamaan muutoksen toivomaansa suuntaan. Kekkonen kirjoittaa: ”Järeintä tukea valtapyrkimyksilleen Trump on saanut Yhdysvaltojen liittovaltion korkeimman oikeuden päätöksestä syksyllä 2024. Siinä todettiin, että presidentti ei ole rikosoikeudellisessa vastuussa sellaisista toimistaan, jotka voidaan määritellä hänen virkatoimiinsa kuuluviksi.”

Vakava kysymys kuuluukin, kuinka kauan ja kuinka pitkälle Trump pääsee demokraattisen oikeusvaltion tuhoamisessa ja yksinvaltiuden tavoittelussaan? Kekkonen toteaa sen valitettavan asian, että kun aikaa kuluu ilman Trumpin nykyistä suurempaa vastustusta, niin se on hänen kannaltaan oikein hyvä asia. Vähitellen saattaa käydä niin, että ihmiset turhautuvat ja turtuvat asioihin. Sen jälkeen vastustus alkaa hiipua. On syytä toivoa, ettei saksalaisyntyisen ja myöhemmin Italiassa vaikuttaneen sosiologi Robert Michelsin (1876–1936) ”oligarkian rautainen laki” pätisi. Tämän lain mukaan organisoidun yhteiskunnan rakenne jossain vaiheessa synnyttää harvainvallan eliitin. Michelsin empiiristen tutkimusten perusteella valtaa ja etuisuuksia kasautuu ajan mittaan organisaatioiden johtajille sillä tavoin, että sitä on vaikea tai jopa mahdotonta ennakoida, estää tai kontrolloida.

Tällaiset tendenssit näkyvät myös Euroopassa, Suomessakin, vaikka meillä Yhdysvaltoja selvästi lievemmässä muodossa. Näistä Kekkonen puhuu monin esimerkein (mm. rajalait, pistemäiset uudistukset, ehdotus perustuslakituomioistuimesta, johtavien viranhaltijoiden vaihtaminen poliittisista syistä, yliopisto- ja muut koulutusuudistukset).  Myös Suomessa saattaa käydä niin, että kansalaisten voimavarat kuluvat omassa elämässä selviytymiseen, kun samaan aikaan hallitus suoltaa uudistuksia uudistusten perään.

Näin ollen päättäjät voivat säätää lakeja ja tehdä muita uudistuksia, jotka eivät kunnioita demokraattisen oikeusvaltion periaatteita, sekä saattavat puheillaan vähätellä esimerkiksi tutkimustietoa. Tämä näkyy akateemisessa maailmassa siten, että Suomessakin tutkijoita uhkaillaan. Toisaalta tutkijat kokevat vaikeaksi puhua sellaisista teemoista, jotka voidaan tulkita vallitsevan politiikan vastaisiksi. Tutkijoilla tulee kuitenkin olla täysi akateeminen vapaus tutkia mitä tahansa, tietenkin tieteellisin metodein ja tutkimuseettistä koodistoa noudattaen.

Lopuksi Kekkonen kysyy, onko mahdollista ylittää arvomaailmojen vastakohtaisuudet? Kekkonen toteaa olevansa hyvin epäileväinen sen suhteen, että onko keskustelu edes järkevää ja mahdollista niiden ihmisten välillä, joiden arvopohjat ovat kovin suuret ja niiden välinen kuilu syvä. Oikeuspopulistit ovat näkemyksissään niin dogmaattisia ja periksiantamattomia, että keskustelu heidän kanssaan on hyvin vaikeaa, toisinaan jopa mahdotonta. Keskustelu lienee kuitenkin mahdollista, ainakin se olisi tärkeää.

Kekkonen toteaa, että monet tutkijat ovat varoittaneet siitä, että demokratia ja siihen liittyvä oikeusvaltio voivat murentua hitaasti, mutta varmasti askel askeleelta. Juuri tässä piilee Kekkosen mielestä kaikkein vakavin ja akuutein uhka. Monet muutokset Suomessa etenevät niin nopeasti, ettei niihin jakseta reagoida ja niihin jopa totutaan. Ongelmista ja väärinkäytöksistä ei kuitenkaan tule vaieta eikä vaipua välinpitämättömään ruususen uneen. Nimittäin siinä tapauksessa on lähes varmaa, että demokraattisen oikeusvaltion säilyttämisen peli on pelattu loppuun.

Kekkosen kirja on loistava ja sillä tavoin kirjoitettu, että se sopii sekä akateemisten että muiden käsiin. Mureneeko oikeusvaltio? on varmasti yksi kaikkein merkittävimmistä, ehkä merkittävin, viime vuosien aikana julkaistuista suomalaisista tietokirjoista. Suosittelen kirjaa jyrkästi kaikille, jotka ovat kiinnostuneita siitä, mitä Yhdysvaltojen, Euroopan ja Suomen yhteiskunnissa nyt tapahtuu.

Arvioitu teos: Jukka Kekkonen: Mureneeko oikeusvaltio? Art House, 2025, 226 sivua.