Sionismin loppu?

Kun Gazaan on vihdoin kahden vuoden sotimisen jälkeen saatu sovittua aselepo, tai ainakin sellaiseksi kutsuttu tila, rauha näyttää silti olevan Lähi-idässä vielä kauempana kuin ennen sodan alkua.

Gaza vaikuttaa vajonneen anarkiaan. Osana presidentti Donald Trumpin rauhansopimusta Yhdysvallat on mediatietojen mukaan antanut Hamasille vapaat kädet teloittaa kilpailevien palestiinalaisjärjestöjen jäseniä, Israelin ja Hamasin tulitauko ontuu, ja Hamas tuntuu vastustavan aseistariisuntaa viimeiseen mieheen. Ja jos on uskominen Yhdysvaltain entistä ulkoministeriä Antony Blinkeniä, äärijärjestö on onnistunut rekrytoimaan sodan aikana miltei saman verran uusia taistelijoita kuin on siinä menettänyt.

Sota Gazassa näyttää olevan kaikkea muuta kuin ohi.

Mikäli Gazan rauniokasoissa on edelleen toimivaa hallintoa, se vaikuttaisi olevan yhä vahvasti Hamasin käsissä. Monet palestiinalaiset haluaisivat päästä järjestöstä eroon, mutta ainakaan toistaiseksi valtatyhjiötä ei näytä muodostuneen.

Aika tuntuu olevan epävakauden jatkumisen puolella ja historia kulkevan Lähi-idässä takaperin. Rauhansopimus on johtamassa kolonialistisia piirteitä omaavaan järjestelyyn, jossa väliaikaishallinnon johtoon sommitellaan Palestiinan entisen isäntämaan Britannian entistä pääministeriä.

Ja jos Trumpin sopimuksen täytäntöönpanossa edettäisiin kuten on tarkoitus, Israel olisi sodan seurauksena saanut haltuunsa noin viisitoista prosenttia Gazan kaistasta sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna. Joidenkin arvioiden mukaan viimeiseen vaiheeseen ei kuitenkaan päästä, jolloin Israelille jäisi vyöhykkeestä vielä suurempi osa.

Sharm el-Sheikissä allekirjoitettu sopimus jäisi tällöin merkittäviltä osin kuolleeksi kirjaimeksi, mikä sai Lähi-idän neuvotteluihin vuosikymmenten ajan osallistuneet Hussein Aghan ja Robert Malleyn varoittamaan The Guardianissa: edessä voi häämöttää pahaenteinen näkymä, jossa historia on valmistautumassa uuteen kostoon, jonka seurauksena Lähi-idän huomisesta tulisi jälleen kerran eilistä.

Israelia uhkaa sisäinen luhistuminen

Israelissa taas valmistaudutaan vaaleihin. Ne voidaan pitää jo vuoden alussa, tai viimeistään vuoden sisällä. Ja riippuen siitä, kenen gallupeja uskoo, nykyinen oikeistohallitus saa jatkoa, tai sitten ei.

Mikäli Israelin historian oikeistolaisin hallitus jatkaisi maan johdossa, voisi ennakoida, että kahden valtion malli tuskin etenisi. Trumpin sopimuksessa siihen viitataan epämääräisenä tulevaisuudennäkymänä, ja pääministeri Benjamin Netanjahu puolestaan on sitonut poliittista arvovaltaansa mallin vastustamiseen.

Malli näyttää entistä toteutuskelvottomammalta, mikä selittää sitä, että yhden valtion malli on alkanut vilahdella keskusteluissa aiempaa useammin. Osaksi maailmanpolitiikan arkipäivää se ei ole kuitenkaan toistaiseksi uinut.

Viimeaikaiset Palestiinan tunnustamiset koetaan Israelissa pitkälti ulkopuolisena painostuksena. Tämä voi näkyä lähikuukausina vaaliuurnilla, sanoo hepreankielisen yliopiston politiikan tutkimuksen professori Gideon Rahat, jonka mukaan Israelin eristäminen kansainvälisestä yhteisöstä on nousemassa vaaliteemaksi. Hänen mukaansa se voi vaikuttaa etenkin poliittisen kentän keskellä oleviin äänestäjiin. Mihin suuntaan Palestiinan tunnustamiset heitä kallistavat, jää nähtäväksi.

Syksyn vaalitilaisuudessa Israelin keskustalaisen Yesh Atid -puolueen johtaja Yair Lapid haki nostetta vaaleihin maalailemalla äänestäjäkuntaan uhkakuvia Israelin tulevaisuudesta. Hän uhkaili kuulijoitaan sanomalla, että jos pääministeri Benjamin Netanjahun Likud-puolueen johtama koalitio voittaisi edessä oleva vaalit, se merkitsisi loppua sionismille.

Monien korvissa varmasti pelottavalta kuulostaneella kommentillaan Lapid viittasi juutalaista kotimaata ajavaan perinteikkääseen liikkeeseen, jonka juuret ovat 1800-luvun Euroopassa. Tätä nykyä sen merkittävimmät tukijat löytyvät Israelin lisäksi Yhdysvalloista, missä sitä tukee myös kristillinen oikeisto, samoin kuin Suomessa.

”Israelilaisilla on [vaaleissa] viimeinen mahdollisuus pelastaa maansa”, Lapid sanoi, ja lisäsi, että jos he eivät sitä pelasta, kahden vuoden kuluttua ei ole enää pelastettavaa. Hän antoi näin ymmärtää, että Israelia uhkaa sisäinen luhistuminen jyrkän polarisaation seurauksena.

Sionistien kapinalliset

Jos todella kävisi niin kuin oppositiojohtaja Lapid povasi, eli sionismi tulisi tiensä päähän, se ei välttämättä olisi huono asia Israelin, juutalaisten tai koko Lähi-idän kannalta. Jos Lapidin uhkaus kävisi toteen, se saattaisi merkitä uutta alkua toisen kaltaiselle Israelille.

Lapid viittasi kommentissaan poliittiseen sionismiin, jollaiseksi liike muovautui jo varhain. Toimittaja ja lakimies Theodor Herzlin perustaman liikkeen synty ajoittui yksiin eurooppalaisen nationalismin kukoistuksen kanssa – aikaan, jona Euroopan karttoja laitettiin tiuhaan uusiksi. Ideologia korosti yhteiseen identiteettiin perustunutta kansallista lojaaliutta, ja pitkälti sen inspiroimana sionistit kokivat hetkensä koittaneen.

Mutta toisenlaisiakin vaihtoehtoja oli tarjolla.

Sionistisen liikkeen alkutaipaleella sen sisällä vaikutti useita merkittäviä kriittisiä äänenpainoja. Toisinajattelijat kutsuivat itseään kulttuurisiksi sionisteiksi, ja heidän joukkoonsa on luettu muun muassa filosofit Hannah Arendt ja Martin Buber, pedagogi Ernst Simon, historioitsija Gerschom Scholem, rabbi Judah Magnes ja toimittaja Ahad Ha’am.

Sionistiliikkeen kapinalliset varoittivat kukin tavallaan johtoa seurauksista, jos liikkeen kantavaksi teemaksi muovautuisi voimapolitiikkaan perustunut kansallismielisyys. He olivat huolissaan siitä, että Herzlin johtamana liike nojasi liiaksi vallalla olleeseen nationalismiin. Juutalaiseen kulttuuriseen ja henkisyyteen liitetyt perinnöt olivat toissijaisia, jos eivät täysin merkityksettömiä.

Herzl ja hänen kannattajansa viljelivät retoriikkaa, jossa Palestiinaa hehkutettiin historiallisesti juutalaisille kuuluvana alueena, joka vain odotti heidän haltuunottoaan. Kulttuurisionistit taas vaativat liikettä jo alusta asti yhteistoimintaan ja vuoropuheluun Palestiinassa monien sukupolvien ajan asuneen arabiväestön – nykyaikaisen alkuperäisväestön – kanssa. He ajoivat yhtä valtiota kahdelle kansalle, siinä missä Herzl julisti tavoitteeksi yhden valtion yhdelle kansalle.

Kirjassaan Plowshares into Swords – From Zionism to Israel, sionismiliikkeen alkuvaiheita tutkinut yhdysvaltalainen historioitsija Arno Mayer totesi sisäisten kriitikkojen pelänneen, että väkivaltaan ja voimankäyttöön perustunut politiikka levittäytyisi koko sionistiseen projektiin. Simon ja Buber etunenässä he patistivat sen jäseniä soveltamaan Tooran käskyä lähimmäisen rakastamisesta myös arabeihin.

Itä-Euroopasta kotoisin ollut toimittaja Ahad Ha’am oli kulttuurisionistien joukossa ensimmäinen, joka varoitti, että jos juutalaiset ottaisivat mallia länsimaisesta ylemmyydestä ja muovaisivat siitä oman versionsa – juutalaisen ylemmyyden –, he alkaisivat todennäköisesti oppien mukaisesti sortaa arabeja siirtomaaisäntien lailla.

Nationalismin vitsaus

Sionistien kapinaosasto peräänkuulutti sosiaalista, taloudellista ja sivistyksellistä paikallistason kumppanuutta, jonka he näkivät ensimmäisenä askeleena yhteiselle valtiolle, jossa jokainen kansalainen nauttisi yhtäläisistä oikeuksista ja syrjinnän vastaisista takuista.

Mayer kertoo, että kulttuurisionistien edistämä yhden valtion malli nähtiin toteutuskelpoisena aina Israelin itsenäistymiseen saakka, vuoteen 1948, jolloin puhkesi ensimmäinen sota arabien ja juutalaisten välillä. Nykyinen näkemys, jonka mukaan kahden valtion malli on ainoa käypä vaihtoehto, on tarkoitushakuinen, Mayer toteaa. ”Kahden valtion mallia voidaan pitää vääjäämättömänä ainoastaan teleologisesta [jälkiviisaasta] näkökulmasta”, hän kirjoitti.

Sionistien kapinaosaston painavinta viestiä lienee kantanut Martin Buber. Syksyllä 1921 hän varoitti Tšekkoslovakian Karlovy Varyssa pidetyssä 12. sionistisessa kongressissa liikkeen jäseniä siitä, että he olivat lähdössä väärille urille, kun he ottivat mallia ympärillä velloneesta kansallismielisyydestä.

Saksankieliseltä nimeltään Karlsbadina tunnettuun kylpyläkaupunkiin kokoontuneille varhaisille sionisteille Buber totesi: ”Puhun teille ongelmallisena ajankohtana tässä kongressissa. Se, mitä aion käsitellä, on rappiollinen nationalismi, joka on viime aikoina alkanut levitä jopa juutalaisuuteen.”

Puheesta, joka on julkaistu teoksessa Israel and the World – Essays in a Time of Crisis, voi lukea, että Buber oli kipeän tietoinen marginaalisesta asemastaan liikkeen sisällä, sillä hän lisäsi: ”En tiedä, kuinka paljon voitte suoda minulle huomiotanne tässä kohdassa, mutta en silti aio siirtää viestiäni tuonnemmaksi. Tietoisuus vastuistani patistaa minua puhumaan ennen kuin hämmennys valtaa lisää alaa.”

Buberin mukaan nationalismi voi parhaimmillaan toimia pontimena kansojen oikeuksien puolustamiselle, mutta rajat ylittäessään se voi sortua ylikorostamaan tietoisuutta kansallisuudesta, jolloin se on vaarassa johtaa tuhoisaan joukkohybrikseen. Sellaisen tunnusmerkkejä ovat muun muassa ylimielisyys, pöyhkeys ja piittaamattomuus muiden oikeuksia kohtaan. ”Kun rajat ylittyvät, nationalismi ei ole enää pelkkä merkki sairaudesta vaan on muuntunut itsessään vakavaksi ja monimutkaiseksi sairaudeksi”, Buber sanoi.

Kulttuuriset sionistit yrittivät pelastaa liikkeen siltä erehdykseltä, että se muovaisi uudesta valtiosta palvonnan kohteen, mutta epäonnistuivat. Buber, joka oli imenyt varhaisimmat vaikuttimensa Itä-Euroopan hasidijuutalaisilta, katsoi sionistisen liikkeen kadottaneen jo alussa yhteyden siihen elinvoimaiseen keskukseen, joka oli yhdistänyt juutalaisia vuosisatojen ajan: juutalaisuuteen. Hän arvosteli liikkeen johtoa siitä, että se hylkäsi perinteiset uskonyhteisöt kansallisuusaatteen hohdokkaalta näyttäneellä alttarilla.

Herzlin vahva asema liikkeessä takasi osaltaan sen, että sisäiset kriitikot teilattiin tappiomielialaa kylväneiksi luopioiksi ja harhakuvia levitelleiksi utopisteiksi. Ja loppu on historiaa: liike koki juutalaisuuden vähemmän tärkeäksi kuin käsitteen juutalaisvaltiosta, ja edellinen jäi auttamattomasti jälkimmäisen jalkoihin.

Viimeistään nyt, meidän päivinämme, kulttuuristen sionistien pahimmat painajaiset ovat muuttuneet todellisuudeksi.

Israel on syytteessä kansanmurhasta kansainvälisessä tuomioistuimessa (mistä maan johto tuntuu vähät välittävän), ja sionistivaltion etnosentriseen nationalismiin perustuva hybris on sadan vuoden ikään päästyään kantanut hedelmänään muun muassa taannoisen kansallisuuslain, jonka nojalla etnisyys, verisiteet ja perimä määrittävät kansallista identiteettiä. Lain myötä Israelista on tullut kansallisvaltio, jossa virallinen kieli on heprea, ja jonka rinnalla arabia nauttii epämääräisestä erityisasemasta. Oikeus harjoittaa kansallista itsemääräämisoikeutta on rajattu koskemaan vain juutalaisia ja siirtokuntien rakentaminen on määritelty kansalliseksi arvoksi, jonka kehittämiseen valtio on sitoutunut. Samalla maa sanoutuu entistä selvemmin irti kansainvälisistä sopimuksista ja eristäytyy muusta maailmasta yhä syvällisemmin. Virallisena narratiivinaan se ajaa manikealaisuudelta vaikuttavaa nollasummapeliä: jos olet palestiinalaisten puolella, olet meitä vastaan.

Buberin sanoin: ”Se, joka pitää valtiota lopullisena päämääränään, kieltäytyy näkemästä sitä, että se on vain osa jotain itseään suurempaa, ja näin rakentaa valtiostaan Moolokin, joka nielee nuorisosta parhaimmat.”

Kaikkien muiden uhrien ohella, kuinka monta Israelin armeijan nuorukaista Gazan sota onkaan nielaissut?

Daavidin tähti vs. menora

Vuoden 1897 perustamiskonferenssissaan Sveitsin Baselissa sionistinen liike valitsi symbolikseen Daavidin tähden. Valinta kuvastaa hyvin sitä, millaiseksi liikkeen enemmistö sen mielsi. Sen tuli heijastaa vallalla olleita kansallismielisiä virtauksia, eikä haikailla menneitä.

Osasyy sionistien symbolin valintaan oli se, että Daavidin tähteen ei liittynyt uskonnollisia sivumerkityksiä. Esimerkiksi israelilaismedia Israel Hayomin taannoisesta artikkelista The contested history of the Star of David käy ilmi, että kuusisakaraisella tähdellä ei tiedetä olevan varhaista historiallista kytköstä nimenomaisesti juutalaisuuteen. Sillä ovat koristelleet kotejaan ja muita rakennuksiaan useat muinaiset sivilisaatiot.

Kun Israel itsenäistyi, noin 50 vuotta sionistisen liikkeen syntymisen jälkeen, Daavidin tähti poimittiin myös uuden valtion lippuun. Valtion syntymän kynnyksellä järjestettiin kilpailu siitä, mikä lipun symboliksi tulisi valita, ja noin 450 ehdotuksen joukosta sionistien tähti nousi voittajaksi. Jotkut olisivat halunneet tehdä pesäeroa sionistien ja Israelin valtion välillä, mutta sionistiliikkeen merkitys koettiin kaiketi olennaiseksi valtion synnyn kannalta.

Samalla – ehkä hieman paradoksaalisesti – Israelin valtion viralliseksi symboliksi nousi seitsenhaarainen kynttelikkö, menora. Toisin kuin sionismia edustavalla Daavidin tähdellä, menoralla on kiistaton yhteys juutalaiseen historiaan; sen synnystä kerrotaan Toorassa ja se on ollut keskeinen juutalaisuuden symboli jo vuosituhansia.

Näiden kahden tämän päivän Israeliin yhdistyvän symbolin kautta voi ajatella, että Israelissa on jo itsessään – sisäsiittoisesti – kaksi erillistä valtiota: sionistinen ja juutalainen. Eikä ulkoapäin katsottuna ole epäselvyyttä siitä, kumpi on dominoivampi. Daavidin tähti tulee vastaan joka puolella: Israelia tukevissa mielenosoituksissa, riipuksissa, synagogien päätykolmioissa ja sosiaalisen median postauksissa. Kansallismielistä hybristä edustavaan tähteen verrattuna valaistumista ja syvää ymmärrystä symboloiva menora tuntuu seisovan unohdettuna ja sammutettuna rukoushuoneiden nurkissa, parempia aikoja odottaen.

Tämänpäiväisessä sionismin versiossa, kuten historioitsija Arno Mayer totesi, aurat taotaan yhä miekoiksi. Daavidin tähti kilpenään Israelin armeija jyrää arabien kodit ja häätää niiden asukkaat maanpakoon. Valtion laajentaminen pyhittää keinot, eikä periaatetta, jonka mukaan oikeudenmukaisen valtion rakentamisessa jo keinojen tulisi olla oikeudenmukaisia, tunnuta tuntevan.

Sionistinen hanke on epäonnistunut kaksinkertaisesti: se ei ole kyennyt luomaan juutalaiselle kansalle turvallista maata, eikä se ole saanut aikaan muuhun maailmaan valoaan loistavaa Israelia. Jos pyhältä maalta valoa joskus loistaa, se tuntuu yhtä etäiseltä ja kylmältä kuin kaukaisten tähtien valo, joka ei lämmitä ketään.

Emme ole kuitenkaan sidottuja ennalta määrättyihin kohtaloihin, eikä huomisen tarvitse olla toisintoa eilisestä. Se mitä on edessä huomenna, riippuu siitä, mitä teemme tai jätämme tekemättä tänään.

Kuten sionistiliikkeen historian kriittinen tarkastelu osoittaa, eiliseen on jäänyt hyödyntämättä jäänyttä rauhan pääomaa, jota voidaan yhä valjastaa huomisen rakentamiseen.

Kun annamme toisen mahdollisuuden sionistiliikkeen kapinasiivelle – heidän viestilleen –, eilisestä voi tulla osa huomista, ja näin Daavidin tähden valtakausi voi alkaa hiipua ja esiin päästä tästä maailmasta peräisin oleva menoran valo.

Artikkelikuvassa Theodor Hertzl. Kuva: Carl Pietzner, Public domain, via Wikimedia Commons.