Universumi vailla merkitystä.

Yuval Noah Harari versus Sammeli Juntunen

Savonlinnan evankelis-luterilaisen seurakunnan kirkkoherra, ekumeniikan dosentti (HY) Sammeli Juntunen on ottanut itselleen vaativan tehtävän: Yuval Noah Hararin kolmen teoksen Sapiens. Ihmisen lyhyt historia, Homo Deus. Huomisen lyhyt historia ja 21 oppituntia maailman tilasta perusteellisen ja systemaattisen arvioinnin. Aluksi Juntunen kauniisti kiittää, miten Harari on kyennyt kirjoittamaan mukaansa tempaavan kokonaisesityksen ihmiskunnan historiasta ja sitä eteenpäin vievistä voimista ja tunnustaa, miten Hararin ajatukset Suomessakin otettiin innostuneesti vastaan.

Juntusen lukiessa Sapiensia hän ärtyi niin, että heitti kirjansa seinään päästyään sivulle 108. Hahmotettuaan miten ristiriitainen, minkäänlaista transsendenssia tunnistamaton ja ennen kaikkea Jumalan ja kaiken muun merkityksen kieltävää Hararin ajattelu oli, Juntunen koki velvollisuudekseen tarttua kirjaan uudelleen ja analysoida se sekä jatkoteokset kunnolla, mutta reilusti. Hän myöntää myös oppineensa Hararin kirjoista paljon. Sapiensin kansitekstissä Hararin mainostetaan saaneen kiitosta omaperäisyydestään. Se ei ole ihmeteltävää – niin kummallisia jotkin hänen argumentoinneistaan ja johtopäätöksistään ovat olleet.

Säyseän alun jälkeen Juntusen kielellisen kirveen iskut ovat stahanovilaisella vimmalla pyrkineet täsmäkohdistumaan Hararin kaikkiin ateismin lumousta henkiviin ajatusrakennelmiin, mutta sivalluksia on riittänyt myös tuoreutensa jo menettäneisiin tai joihinkin Hararin alkujaankin kantokyvyttömiin argumentteihin. Viimeisten 12 vuoden ilmapiiri on ollut nopeasti lahottavaa hararismin eräille peruspilareille – sama aika muuten, minkä natsismi ehti olla vallassa ennen vuoden 1945 tuhoaan.

Sapiensin alkuteos ilmestyi 2011. Sekä Hararin kirjoissa että Juntusen teoksessa on asiaa ja argumentointia yltäkylläisellä runsaudella, on sekä teoretisointia elävöittäviä kertomuksia että runsaisiin tieteellisiin lähdeviitteisiin nojaavia täsmennyksiä. Myös Juntusen teksti etenee jopa draaman kaarta noudattaen. Lukija täyttyy jännittyneestä odotuksesta: onnistuuko hän kritiikissään? Löytääkö hän auki halkomastaan Hararin trilogiasta sellaiset kätketyt aukkokohdat tai onkalot, joihin mahtuisivat piiloutumaan Juntusen kaipaamat transsendenssi ja hyvä, tosi, kaunis, oikea ja pyhä Jumala? Tuota jännitettä ei tietenkään edes olisi olemassa, ellei molemmilla, niin Hararilla kuin Juntusella olisi kirjoittamistaan motivoimassa tendenssi, lukijan mielipidettä ohjaileva tarkoitushakuinen pyrkimys. Vaan ovatko tendenssit avoimesti tunnustettuja?

Juntusen kohdalla ovat. Hänellä on vankka kannustin: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nelivuotiskertomuksessa Uskonto arjessa ja juhlassa ajanjaksolla 2016-2019 Harari mainittiin yhtenä suomalaisten maailmankuvaan eniten vaikuttaneista kirjoittajista, ja kirkolliskokouksessa 2020 katsottiin, että kirkossa olisi syytä ryhtyä ”vastustamaan ateismin lumousta”. Entä Harari? Hän ei ole tehnyt näin eksplisiittistä avautumista omista motiiveistaan tai tendensseistään. Viitteitä niistä voi etsiä kirjojensa rivien välistä ja niitä löytynee organisaatiosta nimeltään Sapienship. Se on Yuval Noah Hararin ja Itzik Yahavin 2019 perustama järjestö, jonka julkilausuttu missio on ”selkeyttää maailmanlaajuista keskustelua, keskittää huomio tärkeimpiin haasteisiin ja tukea ratkaisujen etsimistä”. Organisaatio nimeää kolme haastetta, joihin se fokusoi: teknologinen hajaannus, ekologinen romahdus ja maailmanlaajuinen sota.

Ei ole yllättävää, että Juntusen mielenkiinto teoksensa otsikkoa myöten kohdistuu erityisesti siihen, miten Harari kirjoituksissaan on toistolla toiston perään fokusoinut maailman, elämän, ihmismielen ja ihmiskohtalon merkityksettömyyden korostamiseen. Tämän merkityksettömyyden julistuksen tulkitsen Hararin tendenssiksi ja sen taustaksi voidaan olettaa ainakin kaksi seikkaa: 1. evoluution perusperiaatteen (”evoluutiolla ei ole tarkoitusta eikä päämäärää”) väärinymmärtäminen ja 2. kirjoittajan oman eksistentialistisen kriisin ratkaisematta jättäminen, siitä aiheutuneen trauman työstäminen oman kirjallisen työskentelynsä avulla ja siten trauman siirtäminen omilta harteilta koko maailman harteille muiden kärsittäväksi hieman J.W. von Goethen nuoren Wertherin hengessä.

Evoluution perusperiaatteen väärinymmärrys on sitä, että ei ole emergenssin tajua eli että ei pysty ymmärtämään evoluution mahdollistamia laadullisia muutoksia. Vaikka evoluutiolla ei ole tarkoitusta eikä päämäärää, niin evoluution tuloksena syntyneille organismeille, kasveille, eläimille ja ihmisille kehittyvät sekä tarkoitukset että päämäärät elämän toteutumisen myötä, mutta ainakin ihmisillä siinä onnistuminen edellyttää eksistentialistisen kriisin onnistunutta käsittelyä.

Eksistentialistisen kriisin on filosofi Frank Martela määritellyt mm blogissaan 2011:

Eksistentialistinen kriisi on vahvasti yksilön kriisi… se kuvataan yksilön tuntemuksena siitä, että millään ei ole mitään väliä, että elämälläni ei ole suuntaa eikä arvoa. Kyse on siitä, että yksilö on kadottanut sen perustavan merkityksellisyyden tunteen, joka normaalisti värittää kaikkea kokemusmaailmaamme. Merkityksen kokeminen on perusturvan tapainen perustava tuntemus, jonka olemassaolosta tulee tietoiseksi oikeastaan vasta silloin, kun sen kadotamme. Kun elämän merkitysperusta hapertuu tarpeeksi pitkäkestoisesti ja vakavasti, puhumme eksistentialistisesta kriisistä, taiteilijoiden ja filosofien ammattitaudista… lopulta kriisissä on kyse toiseuden kohtaamisesta eksistentialistisesta kriisistä on kasvanut epidemia nimenomaan länsimaissa. Yksilöllisyyttä korostava kulttuurimme on oivallinen maaperä toisista ihmisistä irtautumiseen… Kirjailijan tai filosofin toiminta voidaan ymmärtää tietynlaiseksi hätähuudoksi … jos todella haluat ratkaista kriisin, suuntaa löytyy läheisten ja lähimmäisten hyvinvoinnista huolehtimisen kautta.”

Harari itse kuvaa omaa eksistentialistista nuoruudenkriisiään Oppituntien sivulla 323 (Juntusella s. 261):

Teini-ikäisenä olin ahdistunut ja levoton ihminen. Maailmassa ei ollut mielestäni mitään järkeä, enkä saanut vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. Erityisesti minulle oli epäselvää, miksi maailmassa ja omassa elämässäni oli niin paljon kärsimystä ja mitä sille voisi tehdä. Ympärilläni olevilta ihmisiltä ja lukemistani kirjoista sain vain monimutkaisia sepitelmiä: uskonnollisia myyttejä jumalista ja taivaista, nationalistisia myyttejä isänmaasta ja sen historiallisesta tehtävästä, romanttisia myyttejä rakkaudesta ja seikkailusta tai kapitalistisia myyttejä taloudellisesta kasvusta ja siitä, miten ostaminen ja kuluttaminen tekee minut onnelliseksi. Minulla oli tarpeeksi järkeä tajutakseni, että nämä kaikki olivat todennäköisesti sepitteitä, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, miten löytäisin totuuden.

Tästä on johdettavissa tendenssiksi vakuuttaa koko muukin maailma kaiken merkityksettömyydestä ja tehdä se niin yksinkertaisin sepitteellisin keinoin, että viestin perillemeno olisi taattu etenkin kaikille niille, jotka eivät vaivaudu asiaa kovin paljoa itse ajattelemaan. Kuten Juntunen kirjoittaa, niin tendenssimäisyys näkyy mm. minuutta, vapaata tahtoa ja tietoisuutta käsitellessään siinä, että ”Harari liittyy laajempaan joukkoon tutkijoita ja kirjoittajia, jotka tekevät neurobiologisesta tutkimuksesta sensaatiomaisia johtopäätöksiä”. Juntusen teos on siten selkeästi kahden tendenssin välistä mittelöä. Vaikka se toteutuukin yksissä kansissa, niin asetelma on aika reilu siksi, että Juntunen niin uskollisesti ja tunnontarkasti lainaa Hararin omia tekstejä irrottamatta väitteitä yhteyksistään, vääristämättä tai värittämättä niitä ja antamatta niistä ennen aikaisia omia arviointejaan puhumattakaan tulkinnoista. Siksi Juntunen on mielestäni hyvin onnistunut julkikirjoittamassaan pyrkimyksessä saada kirjansa ymmärrettäväksi myös niille, jotka eivät itse ole lukeneet alkuteoksia. Epäreilua on tietenkin se, että Harari itse ei pääse vastaamaan.

Siitä huolimatta lukukokemuksen tekee jännittäväksi se, että silloinkin, kun Juntunen päätyy olemaan kriittinen tai eri mieltä, hän vielä etsimällä etsii Hararinkin argumentoinnin puolesta puhuvia lisäperusteita jopa käyttämiensä lähteiden avulla ennen oman näkemyksensä ilmaisemista. Täydentäviä näkemyksiä on lainattu kaikkiaan 64 ajattelijalta. Heistä nimekkäimpiä lienevät Joseph Ratzinger, Jean-Paul Sartre, Ilkka Niiniluoto, Alvin Plantinga, Thomas Nagel, Stuart Kauffman, Riitta Hari, Michael Gazzaniga, Agustin Fuentes, William Graig ja Robert Bellah. Lähteistä on kertynyt kaikkiaan 551 alaviitettä, joista osa on huomattavan laajoja. Runsas alaviitteiden käyttö edellyttää lukijalta herpaantumatonta tarkkaavaisuutta, jotta hän ei kadottaisi ajatuksen lankaa. Jos lukija ottaa tämän haasteen vastaan, on palkintona tiedollisesti rikas ja tulkinnallisesti kutkuttava kokonaiselämys.

Kirjassa on yhdeksän lukua, joista kahdeksan pureutuu Hararin esittämiin johtopäätöksiin ja niiden perusteluihin. Viimeinen luku Teologinen näkökulma on Juntusen tiivistelmä omista, kristinuskon oppeihin sitoutuneista ja nojaavista käsityksistään. Niiden mukaan ”maailma sai alkunsa siksi, että on olemassa kaikkivaltias ja viisas Luoja, joka sai universumin alkamaan alkuräjähdyksen avulla. Hän teki sen, koska hän on rakkaus. Hän haluaa, että on olemassa muutakin kuin hän, luotu maailma, jolle hän voi osoittaa rakkauttaan. Siksi hän asetti fysikaalisten perusvoimien vakiot tarkalleen sellaisiksi, että universumiin saattoi kehittyä elämää”.

Tässä avautuu myös kirjoittajan tulkinnallinen ja heuristinen yleisnäkemys fysikaaliseen maailmaan ja kaikkiin sen yksityiskohtaisiinkin piirteisiin: olevaisen taustalla näkyy tarkoituksen ja merkityksen antavan Luojan käden jälki. Kirjoittaja katsoo luomisuskon ja evoluution yhdistämisen mahdolliseksi. ”Tieteessä on mahdollista aavistella ”transsendenssin välähdyksiä” … esimerkiksi siinä, miten elottomasta luonnosta saattoi syntyä ensimmäinen solu … eliöiden kehityksessä näyttää olevan suunnitelmallisuutta ja päämäärähakuisuutta.”

Osa Juntusen kritiikin kohteista olisi kaatunut paljon vähemmälläkin vaivalla. Hararia lukiessa sudenkuoppana on sama ansa, mikä aina on toistuakseen, kun yhden alan huippuasiantuntija alkaa esittää käsityksiään muiden alojen erityiskysymyksistä. Vaikka Harari on omimmillaan historioitsijana, niin hän on ilmeisen eksyksissä kristinuskon tuntemuksen, psykologian, sosiologian ja muiden yhteiskuntatieteiden suhteen, verrattain kömpelö filosofiassaan ja ristiriitainen evoluutiobiologiassaan. Siitä huolimatta kirjoittaja itse ja viime kädessä lukija Hararin juohevasti etenevän tekstin myötä kokevat olevansa kaikkien alojen asiantuntijan lumoavassa kyydissä huomaamatta lainkaan, että myös kriittisellä ritarilla on riski juuttua hetteisille pelloille taistelemaan Sapiensin ja Deuksen tuulimyllyjä vastaan. Niiden epäadekvaattisuutta ei hullumpi ole huomannut eikä viisaampi liene aikaisemmin viitsinyt niistä välittää.

Hararin omintakeisen, konventionaalista kieltä manipuloivan ja käsiteanalyysiä kaihtavan kirjoitustyylin virtaavuuteen on ollut niin mukava asettua kellumaan. Siten kriitikkokaan ei saa suoraan osoitetuksi, että useat Hararin epäkelvoin argumentein tosiksi määrittelemät väitteet ovatkin tosiasiallisesti hänen oman mielikuvituksensa luomia myyttejä sanan varsinaisessa merkityksessä (esimerkkeinä sapiensin vieraantuminen ”alkuperäisestä” elämästään, maanviljelyksen katastrofaalisuus ihmiskunnalle, biologisen elementin puuttuminen ihmisiltä sosiaalisten verkostojen ylläpitämiseksi, puhekielen kehittyminen juoruamista varten, valtioiden, yritysten, oikeuslaitoksen, yhteiskunnan instituutioiden jne määrittely vain ihmiskunnan kollektiivisessa mielikuvituksessa oleviksi kertomuksiksi, dataismi, Gilgamesh-projekti).

Yuval Noah Hararin teokset.

Yuval Noah Hararin teokset.

Juntunen on oikeutetusti kiinnittänyt huomiota etenkin kahteen perustavanlaatuiseen heikkouteen Hararin kaikessa argumentaatiossa. Ensimmäinen on myytti-termin vääristäminen kautta koko hänen kirjallisen tuotantonsa. Juntunen huomauttaa sen olevan harhaanjohtavaa kielenkäyttöä, mutta ei tunnu huomaavan sen fundamentaalista merkitystä. Hararin koko ajatuksellinen korttitalo kaatuu, kun hänen myyttinen myyttinsä analysoidaan. Juntunen kyllä osoittaa Hararin virheen vakavammaksi kuin retoriseksi ongelmaksi, mutta tyytyy käsittelemään seikkaa silkkihansikkain. Toinen on Hararin sekä outo ja ristiriitainen todellisuuskäsitys: ”Perimmäinen totuus on tietoisuus, jossa ei ole persoonaa, identiteettiä tai päämäärää. Perimmäinen totuus on tietoisuuden virta, jossa tuntemukset koetaan välittömästi ja sellaisenaan, jakamatta niitä esimerkiksi ”subjektiin” ja ”objektiin” tai siihen, että tietoisuuden sisällöillä haluttaisiin jotain”.

Myytti on konventionaalisen kielenkäytön säännöstön mukaan tarina tai uskomus, joka selittää asioita, joista ei ole ensi käden tietoa tai joiden paikkansapitävyyttä ei voida todistaa. Hararin avainväite ”Koska ihmisten suurimittainen yhteistyö perustuu myytteihin, tapaa, jolla ihmiset tekevät yhteistyötä, voidaan muuttaa muuttamalla myyttejä – kertomalla eri tarinoita” on myytti – ja tässä mielessä yksiselitteisesti epätosi. Todellisuudessa ihmisten laajamittainen yhteistyö perustuu yhteisiin, tietoisiin tavoitteisiin ja yhteistyön ehdot määrittäviin sopimuksiin, nyky-yhteiskunnissa lainsäädäntöön ja alemman tasoisiin säädöksiin. Ne ovat kaikki sosiaalista, taloudellista, historiallista ja poliittista todennettavissa olevaa ja omaa institutionalisoitunutta elämäänsä elävää todellisuutta – eivät suinkaan todentamiskelvottomia myyttejä eivätkä vain kollektiivisessa mielikuvituksessa eläviä tarinoita.

Juntunen rusikoi ansiokkaasti Hararin toista todellisuuskäsitystä, jonka mukaan todella todellista on vain sellainen, joka pystyy kärsimään (Deus s 186: Mistä tietää, että entiteetti on todellinen? Se on yksinkertaista – pitää vain kysyä: ”Voiko se kärsiä?”). Kun Harari ensin on dekonstruoinut kaiken sosiaalisen, sopimuspohjaisen ja institutionalisoituneen atomistisiksi elementeiksi, niin häneltä on tyystin hävinnyt kyky nähdä se, että samat ainekset konstruoituina kuten esimerkiksi oikeuslaitos voi kärsiä korruptoituneista tuomareista, yhteiskunta kärsiä puutteellisesta lainsäädännöstä, asioiden hoito huonosti toimivista instituutioista, kansalaiset hyvien lakien kunnioituksen puutteesta ja valtio toisen valtion toteuttamasta hyökkäyssodasta.

Hararille ainoa kärsijäksi kelpaava entiteetti on yksittäinen ihminen, jonka itselleen omaksumat identiteetti ja persoonallisuuskin ovat vain harhoja. Tämän harhaisuuden havaitsemisen synnyttämästä tuskasta puolestaan voi vapautua taas vain vipassana-meditaatiolla. – Tässä esimerkissä aukeaa myös Hararin toistuvasti käyttämä diskursiivinen tendenssimäisyys: esitetään kysymys, johon vastauksen väitetään olevan yksinkertainen; esitetään kysymykseen merkitykseltään lattea vastaus ja pidetään sitä jatkoargumentaation horjumattomana premissinä.

Myös kriitikolla on samansukuinen horjuvuus vakiintuneiden käsitteiden merkityksen venyttämisen muodossa kuin kritiikin kohteella. Kun transsendenssillä on perinteisesti filosofiassa tarkoitettu kokemuksen tai tiedon ylittävää tai tavoittamattomissa olevaa todellisuutta, niin Juntunen tuo kritiikkiinsä ongelman käyttämällä itse tätä termiä niin laajassa merkityksessä, että käsitteen sisään mahtuu suurin piirtein kaikki ihmistenvälisyyden (intersubjektiivisuuden) ja uskonnollisiksi määriteltyjen ilmiöiden (”taivaan” – hyvyys, totuus, oikeus, kauneus, pyhyys) väliltä. Lisää venyvyyttä käsitteelle tarjoaa myös Charles Taylor ja ”transsendenssin kummittelu” eli jos transsendenssi ei aina olisikaan ihan ”oikeaa transsendenssiä” niin se voisi kuitenkin ilmetä kummittelun muodossa.

Juntusen ihailtava perehtyneisyys kritiikin kohteiksi valitsemiinsa argumentteihin (mm. tietoisuuden tutkimusta hän valaisee vasta 2018 maailmalla ja jo 2020 suomeksi ilmestyneen Michael Gazzanigan Tietoisuusvaisto-teoksen avulla) saa paikka paikoin erilaisen sävyn, kun omien argumenttiensa ja johtopäätöstensä perustaksi hän tuo esiin kristinuskon julistuksen oikeuttamat transsendentin ja hyvän, toden, kauniin, oikean ja pyhän Jumalan. Olin lukiessani merkinnyt tällaiset kohdat termillä credo ja laskin niitä kohtia olevan ainakin 24.

Juntusella on ollut mahdollisuus covid-19 –pandemian ja Venäjän hyökkäyssodan myötä helposti osoittaa Hararin tulevaisuuteen kohdistuneet ennusteet aikansa eläneiksi. Maailma ei suinkaan ole yhdentynyt vaan pirstoutunut entistä vastakohtaisemmiksi taloudellispoliittisiksi saarekkeiksi, rauhaa ei ole tullut edes Eurooppaan, maailmassa ei ole jumaliksi itseään kuvittelevia onnettomia ihmisiä (ainakin Suomi ja suomalaiset asettuvat onnellisuudessaan ja Nato-pyrkimyksissään valtiotaan suojelemisen arvoisena pitäen tanakasti koko Hararin ajatusrakennelmaa vastaan), Gilgamesh-projektista ei ole tietoakaan, ja Hararin ajatus dataismin ja algoritmien tuhovoimasta ovat ajatuksellisesti ja asenteellisesti lähinnä verrattavissa vanhahtavaan science fictioniin tai salaliittoteorioihin.

Olisi houkuttelevaa puuttua vielä moneen Juntusen tarkasteluun nostamaan ristiriitaiseen seikkaan (mm. Hararin tekstistä esiin nousevaan empatian puutteeseen, yksinomaan D [deficiency] – eli puutetietoisuuteen keskittymiseen B [being] olemistietoisuuden kustannuksella, pahuuden ongelmaan jne.). Kaiken kaikkiaan Juntusen arvioinnit ja kritiikki osoittavat, miten Hararin trilogia on ilmiselvästi uskonnollissävyinen teoskokonaisuus. Se on ilmestymisaikanaan vaikuttanut tieteellisiin faktoihin nojaavalta, mutta Juntunen on osoittanut, että sitä se on vain joiltain osin. Tätä todistavat käytetyn argumentoinnin epämääräisyys, epäjohdonmukaisuus ja käytettyjen käsitteiden analyysin puutteellisuus. Vaikka Harari käytännön elämässään päätyy buddhalaisen elämäntavan toteuttajaksi, hän haluaa kiistää olevansa buddhalainen. Siksi voisi olla oikeutettua nimittää hänen viime kädessä ideologissävyistä ajatusrakennelmaansa hararismiksi: maailmassa on merkitystä vain niillä asioilla, jotka Harari itse osoittaa merkityksellisiksi.

Entä onko Juntunen onnistunut ateismin vastaisessa missiossaan? On vaikea kuvitella, että periaatteellisen ateistin näkemys horjuisi Juntusen näkemysten puhaltaessa, mutta hararismin lumouksesta voi kyllä hänkin herätä. Kristillisen vakaumuksen omaava lukija puolestaan saa tältä papilta, teologilta ja piispanvaalikandidaatilta tukea hyväksyä tieteellinen maailman ja ihmislajin synnyn kehityskertomus ja pitää siitä kiinni kokematta ristiriitaa evoluutioteorian ja jumaluskonsa kanssa.

Arvioitu teos: Sammeli Juntunen, Universumi vailla merkitystä? Yuval Noah Hararin teosten analyysiä ja kritiikkiä. Basam Books 2022. 368 sivua.


Olli Piirtola.

Kirjoittaja

Olli Piirtola on potilastyön taakse jättänyt psykiatri ja ryhmäpsykoanalyytikko, jonka nykyelämään kuuluu mielikuvituksen sekä uskomisen ja epäilyn kykyjen tutkiminen ja em. aiheista kirjoittelu.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.