Yrsa Stenius, Valta ja naiseus.

Yrsa Stenius: Valta ja naiseus

Suomenruotsalaisen Yrsa Steniuksen (1945-2018) esseeteos Makten och kvinnligheten ilmestyi Ruotsissa vuonna 1993. Suomeksi kirja julkaistiin vuotta myöhemmin nimellä Valta ja naiseus. Muistan lukeneeni kirjan vuonna 1997. Olin silloin parikymppinen, viittä vaille valmis ekonomi. En muista, miten kirja luettavakseni päätyi –  Yrsa Stenius oli minulle entuudestaan tuntematon nimi –  mutta sen muistan, että teos teki minuun vaikutuksen. En ollut koskaan lukenut mitään vastaavaa.

Kirjassaan Stenius kertoo henkisestä romahduksestaan, jonka hän koki luovuttuaan pohjolan suurimpiin päivälehtiin kuuluvan Aftonbladetin päätoimittajan tehtävästä. Steniuksen journalistin ura oli tuohon pisteeseen asti kulkenut kuin luotijuna. Vuonna 1968, vain 23-vuotiaana, Yrsa Stenius oli noussut Studentbladetin päätoimittajaksi. Ylioppilaiden mielenosoitukset ja Vanhan valtaukset värittivät nuoren päätoimittajan elämää ja nostivat hänet näkyvälle paikalle suomenruotsalaisen journalismin ytimeen. 28-vuotiaana Stenius nimitettiin Helsingissä ilmestyvän Arbetarbladetin päätoimittajaksi.

Nuori nainen herätti huomiota, missä kulkikin. Stenius kirjoitti kirjoja, sai palkintoja ja eteni viivasuoralla urallaan tavalla, josta aikaisempien sukupolvien naiset olivat voineet vain unelmoida. Stenius värvättiin 34-vuotiaana Tukholmaan sosiaalidemokraattisen Aftonbladetin kulttuuritoimituksen päälliköksi, ja neljä vuotta myöhemmin hänet ylennettiin lehden päätoimittajaksi. ”Että minä olin olevinani!” Stenius kirjoittaa jälkiviisaasti. ”Minä leijuin tärkeydessä ja valonheittimien loisteessa. Pääkirjoitusosaston johtajana ja kirjoittajana omassa korkeassa persoonassani olin lakkaamatta mukana tiedotusvälineitten keskustelleessa politiikasta ja yhteiskunnasta. […] Sanomattakin on selvää, että nämä kokemukset, nämä massiiviset oman loistokkaan kuvani heijastukset tunkeutuivat syvälle elämäntuntooni, käsitykseeni siitä kuka olen ja millainen paikka maailma on elää.”

Nousujohteinen ura sai kuitenkin yllättävän lopun, kun Stenius tuli vedettyä mukaan Aftonbladetin sisäiseen valtataisteluun. Taisteluun, jonka yhtenä osapuolena oli Steniuksen päätoimittajakollega, varattu mies, jonka kanssa hänelle oli suhde. Yrsa Stenius kirjoittaa väistyneensä päätoimittajan tehtävästä syrjään omasta vapaasta tahdostaan, mutta katui pian päätöstään. ”Nyt jälkeenpäin tiedän, että otin tämän elämässäni ratkaisevan askeleen aivan liian äkkiä, harkitsematta ja täysin tarpeettomasti”, Stenius toteaa.

Moneen nykykirjoittajaan verrattuna Yrsa Stenius on varsin hienotunteinen rakentaessaan tarinaa menetetystä vallasta ja petetystä rakkaudesta. Valtataistelun seurauksia hän ei kuitenkaan peittele: irtisanoutuminen päätoimittajan tehtävästä ajoi Steniuksen vakavaan masennukseen ja lopulta tukholmalaiseen mielisairaalaan. Stenius, joka oli kuvitellut olevansa immuuni vallan viettelevälle vaikutukselle, joutui parrasvaloista poistuttuaan kohtaamaan tyhjyyden, ”josta ahdistus kohosi kuin jäätävä sumu ja nielaisi sen mitä omista autonomisista resursseistani oli jäljellä”.  Muistan olleeni sekä vaikuttunut, että järkyttynyt lukemastani.

Valta narsisimin lähteenä

Yrsa Steniuksen Valta ja naiseus koostuu viidestä toisiinsa tiiviisti liittyvästä esseestä: Valta ja narsismi, Journalistiikka ja moraali, Kriisi, Riivattu ja Toinen nainen. Esseiden läpi kulkeva punainen lanka lähtee liikkeelle Steniukselle rakkaasta narsismin käsitteestä. Steniuksen tapa analysoida yhteiskunnallisia voimia saattaa nykylukijan silmissä vaikuttaa auttamattoman vanhahtavalta, sillä Stenius käyttää mielellään psykoanalyysin ja syvyyspsykologian käsitteitä ihmistä ja yhteiskuntaa tutkiessaan.

Narsismi ihmistä eteenpäin ajavana voimana oli läsnä Steniuksen kirjallisessa tuotannossa jo vuonna 1980 ilmestyneessä Hitlerin hoviarkkitehtia Albert Speeriä käsittelevässä teoksessa Jag älskar mig: gåtan Albert Speer (suom. Rakas minä: Albert Speerin arvoitus). Narsistisella persoonallisuudella Stenius viittaa ihmiseen, jonka minä ei ole kehittynyt integroituneeksi, itsenäiseksi kokonaisuudeksi, vaan on jäänyt lapsekkaan omnipotenssin tasolle. Narsistille maailma ja sen muut asukkaat ovat olemassa vain narsistia itseään varten. Pohtiessaan vallan ja narsismin välistä yhteyttä Stenius ei tyydy toteamaan, että valta houkuttelee puoleensa narsistisia persoonia, vaan kysyy, onko mahdollista, että nekin ihmiset, joiden käytöstä ei lähtökohtaisesti voi selittää narsismilla ennen pitkää muuttuvat tietyissä olosuhteissa narsististeiksi. ”Kysymys herää siksi, että minä – sen lisäksi mitä olen kokenut itselleni tapahtuneen – olen nähnyt niin monia vallan ja/tai kuuluisuuden aiheuttamia persoonallisuuden muutoksia. Nämä muutokset horjuttavat ihmisen käsitystä itsestään ja muista, ne horjuttavat käsitystä elämästä ja elämän tärkeysjärjestyksestä, ne horjuttavat eläytymiskykyä ja aitoa avoimuutta – enkä voi uskoa, että kaikki nämä ihmiset olisivat kuljeskelleet ympäriinsä syvästi narsistista persoonallisuuttaan salaillen aina siihen asti, kunnes joku urotyö tai nimitys on tuonut heille niin suurta huomiota, että persoonallisuustyyppi on puhjennut täyteen kukkaan.”

Stenius kuvailee omaan kokemukseensa ja huomioihinsa perustuen sitä, miten näkyvä ja arvostettu päätoimittajan rooli luo otolliset puitteet narsismin kehittymiselle. Steniuksen mukaan johtajan rooli ympäröi ihmisen kuin jonkinlainen suurentava aine, jota ylläpitääkseen johtajan täytyy jatkuvasti peilata itseään ympäristönsä heijastuksissa. Minuutta korruptoiva prosessi on salakavala ja huomaamaton. ”Se miten voimakkaasti näkyvä asema, vaikutusvalta, julkisuus, sanalla sanoen suuri rooli elämän laajakankaalla, vaikuttaa sinuun […] selviää sinulle täysin vasta sinä hetkenä, kun menetät koko ihanuuden, varsinkin jos se tapahtuu yhtäkkiä etkä ole valmistautunut siihen.”

Naisen tukahdutettu aggressio

Steniuksen kirjan ensimmäinen puolikas on omistettu vallan ja narsismin sekä moraalin ja journalismin välisille yhteyksille, joista kirjoittaessaan Stenius liikkuu ammatillisella areenalla. Kirjan puolivälissä kirjailija siirtää katseensa yhä tarkemmin yksityisen piiriin ja ennen kaikkea sukupuoleen, naiseuteen.

Kriisi-essee kuvaa Steniuksen henkistä romahdusta ja romahdukseen johtaneita syitä. Ammatillisen valta-aseman menetys ei yksin selitä sitä, miksi kaikkien vahvana pitämä Yrsa Stenius sairastui. Työpaikasta luovuttuaan Steniuksen kokemat menetykset saavat yhä uusia muotoja: rakastaja hylkää, vanha äiti sairastuu ja rakas ystävä menehtyy tapaturmaisesti.

Jokainen ymmärtää, että tällainen määrä tuskaa ja menetystä herättäisi kenessä tahansa vihaa ja raivoa, mutta juuri näitä tunteita Stenius ei halua itsessään kohdata. ”Yhden asian itsestäni olen aina tiennyt, nimittäin että minun on huomattavan vaikea suoraan ja selkeästi ilmaista aggressiivisuutta. Nyttemmin tiedän, että se johtuu  helvetillisestä pelosta näitä minussa olevia hillittömiä tunteita kohtaan. Olen vältellyt niitä kaikin ajateltavissa olevin tavoin.”

Erityisen osuvasti Stenius analysoi rakkauteen ja ihmissuhteisiin liittyviä menetyksiään esseissään Riivattu ja Toinen nainen.

Riivattu sukupuoliristiriita

Riivattua Stenius kuvaa (hieman akateemisesti) tutkielmaksi narsismista, riivauksesta ja sielullisten äärimmäisyyksien kosketuskohdista. Tekstiä uudestaan lukiessani tulkitsen sen myös tutkielmaksi älykkään ja lahjakkaan naisen kokemasta inhosta omaa sukupuoltaan, naiseuttaan, kohtaan.

Stenius kuljettaa lukijan 1800-luvun lopun Kööpenhaminaan, jossa ruotsalainen kirjailija Victoria Benedictsson (1850-1888) tutustuu tanskalaiseen kirjallisuustutkijaan, kirjailijaan ja kriitikkoon Georg Brandesiin. Käynnistyy tuhoon tuomittu rakkaussuhde, Danse Macabre, joka päättyy Benedictssonin itsemurhaan. On selvää että Bendictssonista ja Brandesista kirjoittaessaan Stenius kirjoittaa itsestään ja suhteestaan varattuun mieheen. Benedictssonin sisäistä myrskyä kuvaillessaan Stenius samalla kuvaa omia tukahdutettuja aggression tunteitaan, raivoaan ja pettymystään parisuhteeseen, jossa nainen rakastaa enemmän kuin jumaloinnin kohteena oleva mies, rakastaa niin riivatun järjettömästi, että menettää lopulta otteensa omasta elämästään.

Stenius kiinnittää tutkielmassaan erityistä huomiota siihen, miten Benedictsson, joka julkaisi kirjansa nimimerkillä Ernst Ahlgren, koko elämänsä ajan halveksi fyysistä naiseuttaan, jopa siinä määrin, että parisuhteen fyysinen ulottuvuus tuotti hänelle suurta vastenmielisyyttä. Myös lapset olivat Benedictssonin mielestä vastenmielisiä, sillä hän ei voi olla ajattelematta, miten ne on aikaansaatu.

Kun luen Benedictssonin kokemasta vahvasta inhosta seksiaktia kohtaan, ensimmäinen ajatus, joka mieleeni nousee, on epäily siitä, että Benedictsson on saattanut kokea, ehkä jo hyvin nuorenakin, epäasiallista seksuaalista kohtelua. Esko Varilo ja Leena Linna kirjoittivat vuonna 1992 Duodecimissä julkaistussa tekstissään: ”Tieto insestin yleisyydestä ja sen vakavista seurauksista on levinnyt hämmästyttävän hitaasti, vaikka jo Freud (1896) ensimmäisissä tutkimuksissaan 1800-luvulla päätyi siihen, että psyykkisistä sairauksista ainakin hysteria on useimmiten insestin aiheuttama.”

Vaikka Stenius monessa nojaa psykoanalyysiin, hän ei mainitse insestiä tai seksuaalista hyväksikäyttöä tutkielmassaan lainkaan. Sen sijaan hän ei kaihda tehdä Benedictsonille psykoanalyyttistä ”ruumiinavausta”, jossa kirjailijattaren käytös ja itseinho palautetaan vanhempien väliseen parisuhteeseen ja avioliiton onnettomuuteen. Kirjaa lukiessani mietin useasti analyysin oikeutusta. Vähääkään epäröimättä Stenius julistaa sekä Benedictssonin että Brandesin narsisteiksi, joiden ainoa tavoite on saada heijastaa omaa kuvaansa toisessa. Steniuksen mukaan Victoria Benedictssonin suhde omaan sukupuoleensa oli niin julma ja neurotisoitunut, että se suorastaan invalidisoi hänet. Itse pohdin, että moni muukin nainen olisi saattanut ”invalidisoitua” ja aloittaa ”makaamislakon”, jos olisi ahdistavia kotiolojaan paetakseen nainut 27 vuotta vanhemman hampaattoman miehen, joka ajan tavan mukaan väkisinmakaa vaimonsa hääyönä.

Monimutkaistenkin psykologisten kiemuroiden kautta Steniuksen tutkielmasta nousee lopulta esiin naiseuden todellinen ongelma: sukupuolen ja älyllisen työn yhdistämisen mahdottomuus. Benedictsson valitsee miehen identiteetin aina kirjailijanimeään myöten, mutta tulee toistuvasti kohdelluksi alempiarvoisena naisena, jonka kehoon Brandes haluaa päästä penetroitumaan.

Katumus ja kielletty naiseus

Valta ja nainen -teoksen päättää essee, jossa Yrsa Stenius jatkaa sukupuoleen liittyvää tutkimustaan Simone de Beauvoirin kautta. Simone de Beauvoir (1908-1986) oli ranskalainen kirjailija, filosofi ja feministi. Beauvoirin tunnetuin teos Toinen sukupuoli nosti esiin naiseuden sosiaalisena konstruktiona, joka on aina tuomittu toiseuteen, vähempiarvoisuuteen, suhteessa mieheen.

Steniuksen kiinnostuksen kohteena on erityisesti de Beauvoirin suhde maailmankuuluun eksistentiaalifilosofiin Jean-Paul Sartreen, jonka kanssa de Beauvoir loi vapaan parisuhteen mallin. Stenius kertoo nielleensä sukupolvensa feministien tavoin näkemyksen vapaan parisuhteen siunauksellisuudesta nahkoineen karvoineen, mutta alkoi keski-iässä kyseenalaistaa vapauden auvoisuutta. Stenius kertoo toteuttaneensa parisuhteissaan ikuisen toisen naisen mallia osaamatta vaatia enempää kuin ohikiitäviä hetkiä jumaloidun rakastetun seurassa. Hän kertoo kasvaneensa naiseksi aikana, jota väritti voimakas kulttuurillinen vallankumous, joka halusi vapauttaa niin naiset kuin miehetkin sovinnaisista parisuhteen säännöistä. Rakkauteen liittyvä omistautuminen nähtiin porvarillisena omistushaluna, jollaiseen tiedostava ihminen ei sorru.

Stenius kertoo tulleensa parisuhteistaan raskaaksi kahdesti ja valinneensa kummallakin kerralla abortin. 26-vuotiaana hän halusi uskoa, ettei vielä ollut valmis tulemaan äidiksi, että vanhemmuuden aika tulisi myöhemmin, parempana hetkenä. Steniuksen tuntema katumus abortteihin liittyen on rajua luettavaa siksikin, että jokainen feministi tietää, miten merkittävä virstanpylväs vapaa abortti on naisten vapautusliikkeelle ollut, eikä tuota kalliilla lunastettua oikeutta pidä liian kevyesti kyseenalaistaa. Tämän toki tietää feministi Yrsa Steniuskin, ja siltikin hän katuu omia valintojaan. Aivan kuin kaikki kauan pidätellyt katkeruuden ja vihan tunteet puskisivat nyt väkisin paperille ja kieltäytyisivät antamaan tilaa poliittisesti korrektimmalle kertomukselle.

Stenius ei anna armoa 26-vuotiaalle itselleen: ”Luultavasti raskaus oli tiedostamattani tahallinen. Mutta en rohjennut – tosipaikan tullen en rohjennut. Rohjennut tunnustaa sitä värisevää ihmeen, huimaavan ylpeyden tunnetta jonka koin saatuani tiedon: Minä synnyttäisin lapsen! Tein abortin. Tapoin kaiken. Tein väkivaltaa sille kimmeltävälle hetkelle jona tajusin mihin armoon olin syntynyt, etuoikeuteen olla nainen. […] Minä olisin voinut vastaanottaa [lapsen] iloisena ja ylpeänä. Mutta minä en vain voinut. En uskonut itseeni naisena, rohjennut hypätä äitiyteen.”

Tunnen myötätuntoa mutta myös kiusaantuneisuutta näiden yksityisten tekstirivien äärellä. Enkä pelkästään siksi, että Stenius kysyy suoraan, olisiko hän valinnut toisin jos abortin saaminen ei olisi ollut niin helppoa. Naiseuden korostaminen äitiyden kautta tuntuu ylipäätään kiusallisen taantumukselliselta aikana, joka mielellään kieltää sukupuolen ja sukupuolielinten välisen yhteyden. Saatan kirjan loppuun ristiriitaisissa tunnelmissa.

Vasta myöhemmin saan taas kiinni Steniuksen punoman punaisen langan päästä: Tästä ajasta käsin Steniuksen fyysistä naiseutta korostavaa ja äitiyden lahjaa ikävöivää viestiä on helppo tulkita väärin ja lapioida se menneen talven lumikasoihin. On kuitenkin syytä muistaa, että vaikka sukupuoli nykyaikana näyttäytyykin yhä useammin valintakysymyksenä, asia ei aina ole ollut näin. Itse asiassa näin on ollut vasta hyvin lyhyen aikaa ihmisyyden historiassa. Yrsa Stenius, Simone de Beauvoir, Victoria Benedictsson ovat kaikki naisia, jotka halusivat tulla arvioiduiksi älynsä ja kykynsä ansiosta. Ja jos äly ja kyky kuuluvat vain niille joita miehiksi kutsutaan, silloin helpompaa on uhrata se osa itsestään, jota Stenius kutsuu naiseudeksi.

Eikä tuo naiseuden uhraaminen tässä ajassakaan vierasta ole. ”Miksi niin monella tuntuu juuri nyt olevan polttava tarve sanoutua irti naiseudesta?” on kysymys, joka nousee esiin aina uudestaan jokaisen uuden sukupolven ratkaistavaksi.

***

Aftonbladetin päätoimittajuuden jätettyään Yrsa Stenius omistautui vapaan kirjoittajan työlle. Häneltä julkaistiin useita teoksia, mm. toinen Albert Speeriä käsittelevä teos Mannen i mitt liv (1998) ja tenori Jussi Björlingin elämästä kertova Tills vingen brister (2002). Yrsa Steniuksen tärkeimmät elämänkumppanit olivat hänen rakkaat mäyräkoiransa, joista hän kirjoitti syksyllä 2007 julkaistun kirjan Taxar, kärlek och sorg. Vuonna 2007 Yrsa Stenius valittiin Ruotsissa lehdistöasiamieheksi. Yrsa Stenius kuoli toukokuussa 2018, ja hänet on haudattu sukuhautaan Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.

Vuosi ennen kuolemaansa Yrsa Stenius antoi haastattelun Anna-lehdelle. Haastattelussa hän kertoo vanhenemisestaan ja siihen liittyvästä luopumisesta, mutta myös varhaisen lapsuuden hylkäämiskokemuksista:

”Ensimmäinen elinvuoteni oli pelkkää hylkäämistä. Synnyin keskosena, kaksi kuukautta liian aikaisin […] jouduin viettämään sairaalahoidossa ensimmäiset yhdeksän kuukautta. Vanhempieni ei sallittu tulla minua katsomaan, joten jäin vaille heidän syliään ja kosketustaan. Henkilökuntaa oli ohjeistettu niin, että huutaminen on pienille keskosille vain hyväksi – keuhkot muka vahvistuvat. Joten kun paruin, kukaan ei tullut lohduttamaan.  […] Vanhemmat tekivät paljon töitä: äiti näyttelijänä, isä arkkitehtinä. Minusta ja veljestäni huolehti vaihtuva joukko lastenhoitajia. Jäin siihen käsitykseen, että se joka lähtee, ei koskaan palaa. Vanhempani viettivät vilkasta seuraelämää. Usein, kun he olivat lähdössä juhlimaan ravintola Kämpiin, minä roikuin nilkoissa ja itkin niin, että oksensin. Se ei saanut heitä jäämään.”

Haastattelun luettuani minun on helpompi ymmärtää niitä valintoja, joita Yrsa Stenius oli elämässään tehnyt ja miksi hän koki, ettei ollut oikeutettu vaatimaan rakkaudelta enempää kuin muruja jumaloidun pöydältä. Haluaisin kirjoittaa Steniukselle ja kiittää Valta ja naiseus -kirjasta, johon sattumalta tartuin nuorena ekonomina lähes neljännesvuosisata sitten. Toimikoon tämä teksti kunnianosoituksena lahjakkaalle naiselle ja johtajalle, joka raivasi latua.

 

Arvioitu teos: Yrsa Stenius: Valta ja naiseus. Suom. Kaarina Ripatti. Kirjayhtymä 1994.

Tämän tekstin kirjoittamista on apurahalla tukenut Suomen Tietokirjailijat ry.


Kirjoittaja

KTM Tiina Kristoffersson kirjoittaa Vartija-lehteen erityisesti kirjallisuudesta, elokuvista ja tv-sarjoista. Kirkolliseen keskusteluun hän on osallistunut mm. Taantuvan tasa-arvon kirkko -antologian (toim. Anni Tsokkinen) yhtenä esseistinä. Vapaa-ajallaan Kristoffersson suunnittelee kristillisiä rukousnauhoja ja yrittää pitää viherkasvejaan hengissä. Kuva: Markku Pihlaja.


'Yrsa Stenius: Valta ja naiseus' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.