Helsingin Sanomien päätoimittaja Yrjö Niiniluoto (1900–1961) luki 1950-luvulla Saksaa ja Neuvostoliittoa koskevien kirjojen arvostelut, ennen kuin ne julkaistiin hänen lehdessään. Muitakin yksityiskohtaisia mutta kohdehenkilöä – ja aikaa – erinomaisesti valaisevia seikkoja tarjoaa Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori H. K. Riikonen.
Alkuidea Niiniluodon kirjojen tarkastelusta laajeni käsittelemään henkilön elämää ja toimintaa maan valtalehden päätoimittajana. Näin laajenee myös teoksen tarkasteluaika ja tekstilajisto. Näin kuvautuu sekin, kuinka esseeteokset ovat kasvaneet päivälehtikirjoituksista. Kaunokirjallisuuskriitikkona aloittanut Yrjö Niiniluoto julkaisi viisi esseististä teosta.
Jatkosodan aikainen Helsingin Sanomat näyttäytyy tutkijalle varovaisissa kannanotoissaan varovaisen kriittisenä Saksaa kohtaan, ei sen ihailijana – ainakin konservatiiviseen Uuteen Suomeen verraten. 1950-luvulla Niiniluoto arvosteli poliitikkojen muistelmia ja elämäkertoja. Mannerheimin osalta Niiniluoto painotti, kuinka tuntematon tämä oli tullessaan Venäjältä vallankumouksen jaloista ja vertasi valtiomiehen toimintaa näyttelijän suureen rooliin postuumin teoksen otsikkoa myöten. Paasikiven muistelmat päätoimittaja koki ankarana itsetilityksenä ja omantunnon kamppailuna.
Germaanisen ja englantilaisen filologian maisteri Niiniluoto näki 1930-luvulla englantilaisen kansallistunteen perustuvan maahan, ei rotuun eikä vereen vaan kotiin ja kauneuteen. Ei ole vaikea havaita, minkä valtion kansallistunne perustui tuohon aikaan rotuun. Englantilaisuus näkyi Niiniluodolle iloisuutena, huumorin ja satiirin viljelynä. Paitsi klassikkoja hän käsitteli kirjoituksissaan myös modernisteja kuten T. S. Eliotia ja Virginia Woolfia.
Kirkollinen kulttuuri kiehtoi päätoimittajaa. Sitä hän havainnoi jo Englannin anglikaanisuudessa, jossa piispat saattoivat olla vakaumukseltaan agnostikkoja. Uskonnon kulttuurinen analyysi jatkui idässä Kreikan ja Bysantin tradition tarkasteluna ortodoksisessa kuvataiteessa.
Arvostelu havaitsi Niiniluodon esseistiikan henkevyyden, hillityn huumorin ja asiantuntemuksen, vaikka erheistäkin huomautettiin.
Jatkosodan aikaisia kirjoituksia myöhemmin kirjana julkaistuihin vertaillessa Riikonen osoittaa, että 1940-luvulla oli pidettävä suu supussa, mutta seuraavana vuosikymmenellä oli varaa puhua suoremmin.
Kansanluonnetta tarkasteleva Mitä on olla suomalainen? (1957) sai ristiriitaisen vastaanoton, eikä ihme. Vaikka teoksia on tarkasteltava aikaansa vasten, kuten Riikonenkin viisaasti kehottaa, silti huvittaa jälkijättöinen näkemys naisesta. Niiniluoto totesi, että nainenkin voi ehkä päästä teoriassa (!) vaikka valtion päämieheksi, mutta tasavallan vihtori olisi liian koomillinen käsite. No, vihtori nähtiin Suomessakin jo vajaan viidenkymmenen vuoden kuluttua, ja tuskinpa se ketään nauratti.
Riikonen huomaa muutkin Niiniluodon ylilyönnit, mutta herrasmiesmäisesti pitää niitä aikansa tuotoksina todeten hienotunteisesti, että kansanluonnetta käsittelevät teokset pikemmin vahvistavat kuin purkavat kansallisia stereotypioita.
Arvioitu teos: H. K. Riikonen,Suomesta ja maailmalta. Yrjö Niiniluoto ja hänen kirjallinen tuotantonsa. Suomen Tiedeseura 2021.
