Paul Troger, Harmonia uskonnon ja tieteen välillä (1735). Kuva: Wikipedia.

Yliluonnollinen – anakronistinen ja vieras

Itä-Suomen yliopistolla Joensuussa oli 2018 Veritas forumin keskustelutilaisuus, jonka otsikkona oli Usko ja tiede – kaksi kieltä, yksi todellisuus? Tilaisuudessa keskustelivat avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja ja Kuopion hiippakunnan piispa Jari JolkkonenKysyin Valtaojalta, puhutaanko tieteessä yliluonnollisesta ja sisältyykö sen kieleen yliluonnollisuus-käsite. Valtaoja vastasi kieltävästi,  koska tiede antaa ilmiöille aina luonnollisen selityksen. Jolkkonen halusi myös kommentoida kysymystäni. Hän piti käsitettä uskonnollisellekin kielelle vieraana, Raamatussakaan ei puhuta yliluonnollisesta.  – Voisiko tästä tehdä johtopäätöksen, ettei yliluonnollisuus-käsitteellä ole asemaa niin sanotussa virallisessa kielenkäytössä?

 Tarkastelen seuraavassa muutamia anakronistisia käännösvirheitä antiikin klassikoista ja teen erään vastausyrityksen kysymykseen: Miksi selittämättömätkään ilmiöt eivät olleet antiikin ihmiselle yliluonnollisia? 

Anakronistisia käännösratkaisuja

Vaikka antiikissa puhuttiin jumaluuksista muodonmuutoksineen ja seikkailuineen, harjoitettiin  jumalien palvontamenoja, tarkkailtiin enteitä ja korotettiin keisareita kuoltuaan jumaliksi, ei näissä yhteyksissä kuitenkaan viitata yliluonnolliseen. Ja vaikka esimerkiksi Platonin (427-347 eaa.) dualistinen filosofia  jakoikin maailman  tosiolevaisiin ideoihin ja näitä vajavaisesti heijastelevaan aineelliseen maailmaan, ymmärsivät antiikin ihmiset maailman materialistiseksi ykseydeksi, joka oli ’tämänpuoleinen’. Sekään, että keski- ja uusplatonistien, samoin kuin gnostikkojen, teologiset tarkastelut alkoivat puhua Jumalasta transsendenttina, ei välttämättä merkinnyt yliluonnollinen-käsitteen tarpeellisuutta, koska Jumala oli järjen – mietiskelyn – avulla saavutettavissa. Käsite kuitenkin vilahtelee melko helpohkona käännösratkaisuna useissa antiikin suomennoksissa. Seuraavaksi muutama satunnainen poiminta.  

Plutarkhoksen (n. 45-125 jaa.) Kuuluisien miesten elämäkertoja –teoksen Brutus-elämäkerrassa sanotaan: ”Cassius oli Epikuroksen filosofian kannattajia ja väitteli mielellään Brutuksen kanssa yliluonnollisista asioista…” Hetkeä aiemmin Brutus (85-42 eaa.) oli kertonut Cassiukselle (85-42 eaa.) yöllä näkemästään haamusta. Kreikankielisen alkuteoksen lähempi tarkastelu kuitenkin paljastaa, että Plutarkhos sanoo Cassiuksen vain epäilleen ’henkimaailman’ olemassaoloa, pitäen sitä  ’uskomattomana’ tai ’mahdottomana uskoa’ [οὔτ’ εἶναι πιθανόν].  ”Yliluonnollinen” on siis teoksen suomentajan Kalle Suurosen (1901-1951) anakronistinen ilmaus.

 Plinius nuoremman (n. 60-114 jaa.) kirje VII 27 sisältää kolme kummitustarinaa, joista hän esittää kirjeen alussa kysymyksen: ”Tahtoisin tietää, onko sinun mielestäsi kummituksia olemassa. Onko niillä erityinen hahmo ja yliluonnollisia kykyjä vai ovatko ne vain omien pelkojemme synnyttämiä harhakuvia?” Tässä käännöksen perusteena on latinankielen ’numen’-termi ja sillä tarkoitetaan sellaisten olentojen ’voimaa’, jotka ovat luonteeltaan yleisesti henkistä tai ruumiitonta. Kun toisaalta Rooman keisarikultissa uhrattiin keisarin ’numen’ille, ei tämäkään Marja Itkonen-Kailan (s.1935) työryhmineen tekemä suomennos ole aivan kohdallinen.

 V.H.V. eli Väinö Henrik Valvanne (1887-1919)  kääntää Horatiusta (65-8 eaa.) Kristinuskon alkuperäinen oppi elämästä ja kuolemasta –teoksessaan (1. osa 1911) näin: 

”Minne, minne te rikolliset syöksytte? Ei susilla eikä leijonilla ole tavat tällaiset, sillä eiväthän he toisiaan raatele. Raivotautiko teitä sokeita vimmaa vai joku yliluonnollinen voima vai syyllisyyden tunto? Vastatkaa!”                                                                                                                                             

Tässäkään ei alkuperäistekstissä puhuta yliluonnollisesta. Latinan ’vis acrior’  tarkoittaa osuvammin ’katkerampaa voimaa’ mutta ’acer’ voi kääntyä myös ’raa´aksi’ ja  ’teräväksi’. Teosofi Valvanteen  tekemä oma käännösratkaisu selittynee hänen teoksensa tarkoitusperillä, koska tuosta Horatiuksen oodista olisi ollut jo käytössä A. Leinon (1858-1897) käännös vuodelta 1891, joka on tällainen:

”Mutta sellaista tapaa ei ole ollut susilla eikä jalopeuroillakaan, jotka ovat julmia ainoastaan erilaista sukupuolta vastaan. Tokko teidät hurmaa sokea raivo vai joku väkevämpi Voima vai oma rikoksenne?”

Samassa teoksessa V.H.V. siteeraa vielä Plinius vanhemman (23-79 jaa.) Naturalis historiaa näin:

”Kaikki tämä usko yliluonnolliseen vain hämmentää lyhytnäköistä ihmissukua ja se ainoastaan on varma, ettei ole mitään varmaa ja ettei ole mitään kurjempaa eikä samalla ylpeämpää olentoa kuin ihminen.”

Myöskään tässä ei alkuperäisteksti puhu yliluonnollisesta, vaan Pliniuksen käyttämä latinan ’quae’, viittaa vain ’näihin’ tai ’joihin’ asioihin.

Väinö Henrik Valvanne kirjoitti myös teoksen Joka miehen filosofiaa (1920).

Väinö Henrik Valvanne kirjoitti myös teoksen Joka miehen filosofiaa (1920).

                                                                                       

Näiden muutamien poimintojen valossa näyttäisi, että yliluonnollinen on liiankin käyttökelpoinen ja siten liian itsestäänselvä yleiskäsite, kuvaamaan kaikkea selittämätöntä. Tästä löytyy oivallinen professoritason esimerkki Edvin Linkomiehen (1894-1963) johdannosta Suetoniuksen ( 70-n.130 jaa.) Rooman keisarien elämäkertoja –teokseen. Todettuaan ensin  Suetoniuksen ”vahvasti taikauskoiseksi”, hieman myöhemmin tämä Rooman kirjallisuuden professori sanoo: ”Mutta muutenkin Suetonius vie kirjaan kaikki yliluonnolliset seikat yhtä tarkasti kuin varsinaiset tosiasiat. Niillä ei hänen käsityksessään ollut eroa.” Kun itse teoksessa ei  J.A. Hollon (1885–1967) käännöksenä esiinny yliluonnollinen-käsite kertaakaan, voinee tätä pitää juuri osoituksena, ettei Suenoniukselle ollut sellaisia. 

Luonnonmukaisuudesta ei-yliluonnolliseen

Sitä, miksi antiikin ihmiset eivät tarvinneet yliluonnollisuus-käsitettä, voitaisiin lähestyä stoalaisten luonnonmukaisuus-käsitteen avulla. Tarkastelua helpottaa, että stoalaisen fysiikan mukaan maailmankaikkeus on ’tämänpuoleinen’. Luonnonmukaisuuden käsitteellä tarkoitetaan yleensä kahta asiaa. Luonnosta puhutaan paikkana sekä tapahtumisena. Paikkana luonnolla tarkoitetaan olevaista maailmankaikkeutta. Tapahtumisena luonto tarkoittaa kunkin olevan olemisen tapaa.  Kun maailmankaikkeudella paikkana on oma olemisen tapansa, se on silloin ikään kuin luonnostaan oma itsensä. Tätä on luonnonmukaisuus. Tapahtumista voisi havainnollistaa näin. On luonnonmukaista, että vesi ei jäädy auringon paisteessa. Mutta jos se jäätyisi, tämä ei olisi luonnotonta, vaan luonnonvastaista. Luonnotonta se ei ole siksi, että aurinko, vesi ja jäätyminen kuuluvat luontoon. Niiden yhdessä esiintyminen vain on luonnonvastaista. Tässä oikeastaan jo on vastaus myös yliluonnollisuuden käsitteen tarpeettomuuteen.

Jos muinaisessa Roomassa joku olisi kokenut jossain sivukujalla ilmiön, jonka hän olisi tulkinnut yliluonnolliseksi, niin mistä siinä olisi ollut kysymys. Tuo kokemus ja tulkinta on tapahtunut tuolla nimenomaisella kujalla, siis osassa maailmankaikkeutta ja luontoa. Eli mitään ’ylitystä’ ei ole tapahtunut. Niinpä yliluonnollisesta puhuminen on mieletöntä, koska jos jokin olisi sellaista, se ei voisi ilmetä mitenkään täällä luonnossa eikä siitä voisi puhua. Jos ilmiö onkin selittämätön, se ei ole yliluonnollinen, vaikka menisikin yli ymmärryksen. Jos joku herättyään huomaisi ulkomaailman vinksahtaneen ja muuttuneen vääristyneeksi, eivät asiasta kuulleet varmaankaan oikopäätä menisi luotilankoineen tarkastelemaan talojen nurkkia, vaan kokeilisivat kertojan otsaa.

Kiitokset FT Antti Lampiselle alkuperäistekstien käännöksistä ja selityksistä. 

Artikkelikuva: Paul Troger, Harmonia uskonnon ja tieteen välillä (1735). Kuva: Wikipedia.

Lähteet:                                                                                                                                         

Plinius (1974) Kirjeitä keisariajan Roomasta. Toim. ja suom. Marja Itkonen-Kaila ja työryhmä. Tapiola: Gaudeamus.                                                                                                              

Plutarkhos (1989) Kuuluisien miesten elämäkertoja. Suom. Kalle Suuronen. Helsinki:WSOY.

Seneca, Lucius Annaeus (2011) Kirjeet Luciliukselle. Suom. Antti T. Oikarinen. Helsinki: Basam Books.

Suetonius (1999) Rooman keisarien elämäkertoja. Suom. J. A. Hollo. Juva: WSOY.

V.H.V. (1911) Kristinuskon alkuperäinen oppi elämästä ja kuolemasta, osa 1: Kristinuskon opin ydin. Helsinki:Teosofinen kirjakauppa. https://www.teosofia.net/e-kirjat/VHValvanne-Kristinusko.pdf

Usko ja tiede – kaksi kieltä, yksi todellisuus?  https://www.youtube.com/watch?v=CXOkTo7GF0Y


Avatar photo

Kirjoittaja

Olen kontiolahtelainen kirjailija ja julkaissut esseekokoelmat Kirjoituksia stoalaisuudesta (Kirjokansi, 2015), Brutuksesta - stoalaisesseitä (Kirjokansi, 2016), uudistettu painos esikoisesta (Basam Books, 2021) ja Stoalaisia kummitusjuttuja & Tuberon saviastioista (Atrain & Nord, 2022). Esseet ovat filosofian harrastajan populaarifilosofisia pähkäilyjä.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.