Suomen yleisradion nettisivuilta Areenasta voi löytää toinen toistaan hienompia näytelmiä ja kuunnelmia, jotka ovat katseltavissa ja kuunneltavissa toistaiseksi. Erityisen kiitoksen ansaitsevat vuosikymmenten takaiset tallenteet, joista monet ovat onneksi säilyneet. Ne vievät vanhemman katsojan ja kuuntelijan lapsuuteen ja nuoruuteen saakka. Nuoremmille vastaanottajille ne ovat oiva muistutus, kuinka korkealaatuista teatteria televisio ja radio tarjosivat aikana, jolloin radionkin puolella päivittäinen lähetysaika oli paljon nykyistä lyhyempi. Televisiolla oli vain pari kanavaa ja ohjelma-aikaa arkisin muutama tunti. Mutta silti – vaiko siksi? – eetteriin ei päästetty yksinomaan viihdehömppää, vaan tarjottiin täysipainoista: klassikkoja ja modernismin merkkiteoksia.
Suomenruotsalaisen Walentin Chorellin (1912 – 1983) painajaismaisessa näytelmässä Ariadne (1965) mies nimeltä David Ebenmann (Lasse Pöysti) etsii labyrinttimäisessä, monikerroksisessa ja sokkeloisten käytävien virastossa työskentelevää vaimoaan – löytämättä. Herra Ebenmann eksyy monesti: ei huomaa puolisoaan muitten naisten joukossa vaan on vaimon (Hilkka Östman) sanojen mukaan sokea kuin myyrä. Mies ei käsitä, että ero on lopullinen. Vaimon mukaan hänellä ei ole koskaan ollut vastausta miehen kysymyksiin. Mies sanoo, ettei hän jaksa elää ilman puolisoaan, joka vakuuttaa ettei tule enää kotiin, siis miehensä kotiin, kuten vaimo myrkyllisesti lisää.
Näytelmän taustana on kreikkalainen myyttitarina. Ariadne oli Kreetan prinsessa, joka erään taruversion mukaan eksyi sumussa Naksos-saarelle. Ariadnen puoliso Theseus oli taistellut labyrintissa sinne teljettyä Minotauros-hirviötä vastaan ja joutui palaamaan kotiin yksin, ilman vaimoaan.
Chorellin näytelmässä elämän labyrintti on kuin radiotalo, jonka yöportieeri Kaase (Nils Brandt) – eräänlainen epäonnistunut mutta julma jumalhahmo, siis hirviö – pitää yhteyksiä työntekijöihin, siivoojanaisiin, kielistudiota muistuttavan äänipöydän välityksellä. David Ebenmann saa puheyhteyden kovaäänisten kautta vaimoonsa muttei muuten. Ihmiset etsivät koko ajan näytelmässä toisiaan siinä onnistumatta ja hakevat rakkautta sitä löytämättä.
Tämä arvoituksellinen ja tiivistunnelmainen draama voitti ensimmäisen palkinnon Suomen Yleisradion televisionäytelmäkilpailussa 1965.
Psykologisen dramatiikan mestarin Chorellin toinen näytelmä yli puolen vuosisadan takaa on nimeltään Kattorna (Kissat) – oikeastaan kai suomeksi Narttukissat, koska alkukielisessä otsikossa monikon tunnus on ensimmäisen deklinaation mukainen, –or- (jolloin yksikkömuoto on katta). Teos tarkastelee naisten suhteita pesulassa, jonka johtajattaren Martan (Lisa Bergström) väitetään vaativan seksuaalisia palveluksia alaisiltaan työpaikalla menestymiseksi. Hilkka Östman valheellisen Riken roolissa tekee niin huikean intensiivisen roolisuorituksen, että sillä voisi luoda kansainvälisen karriäärin sekä elokuva- että teatterimaailmassa. – Molemmat Chorellin näytelmät on televisiolle kekseliäästi ohjannut Tom Segerberg. Jorma Lindforsin osuvat lavastukset ja Osmo Ihalaisen taidokas valaistus korostavat mustavalkean filmin puhuttelevaa estetiikkaa. *
Marja-Liisa Vartion (1924 – 1966) kuunnelmassa Saara (1964) loistaa Eila Pehkonen. Ei Saaran vaan hänen seuraajansa roolissa. Saarakin pääsee ääneen Aila Arajuuren tulkitsemana taannehtivana muistona. Eletään vielä kotiapulaisten aikaa. Apulainen on kuin perheenjäsen, monesti maalta asutuskeskukseen muuttanut nuori nainen. Vartio asettaa teoksissaan usein rinnatusten vanhemman ja nuoremman naisen.
Eila Pehkonen. Kuva: Finna.fi.
Mutta Saaraa seuraakin perheessä 30 vuotta erään tohtorinnan taloudenhoitajana toiminut originelli neiti Kaarne, jolla on piintyneet tavat. Hän elää ja toimii kuin kello; valmistaa ja nauttii aamukahvin ja päivällisen perheelle (ja samalla itselleen) joka päivä tiettyyn aikaan, ei missään tapauksessa enää puolta tuntia myöhemmin. ”Mutta jos rouva haluaa…”, lausuu neiti alentuvasti. Ja jos rouva (Terttu Soinvirta) sattuu katsahtamaan ikkunalasia, uusi apulainen ymmärtää sen vihjeeksi huonosta pesusta ja kiillotuksesta. –
Saara on mukana keskusteluissa koko ajan, minkä ylikohteliaita fraaseja suoltava, mutta myös hyvin tarkkanäköinen, isäntäperhettään vanhempi neiti Kaarne tulkitsee ikäväksi ja epäedulliseksi vertailuksi. Ihmiset tajuavat toisiaan näytelmässä koko ajan väärin: ei vain perheessä ja apulaisten kanssa vaan myös naapureiden kesken. Keskinäiset väärinymmärrykset kärjistyvät yhä hullunkurisemmiksi; Vartiolle tunnusomainen tragikomiikka juhlii Marja Rankkalan vilkkaasti etenevässä ohjauksessa monia voittojaan. Tämä Vartion mainio kuunnelma on julkaistu myös painettuna Jyrki Mäntylän toimittamassa valikoimassa Suomalaisia kuunnelmia 1964 – 1965 (Otava 1966).
Toinen suomalainen modernisti Eeva-Liisa Manner (1921 – 1995) asui 1960-luvulla Espanjan Churrianassa, Málagan esikaupungissa. Sille seudulle sijoittuu hänen lyyrinen kuunnelmansa Vuorilla sataa aina, jonka ohjasi Pekka Lounela 1970.
Vastakohdille rakentuvassa draamassa kohtaavat etelä ja pohjoinen, arabialainen ja eurooppalainen, mies ja nainen, kesän kuivuus ja talven kosteus. Myöhästyttyään bussista sateisena talvi-iltana nainen, Helena, saa taksin, jota ajaa maurilaismies. Kuljettajan kanssa syntyy yhden illan intensiivinen kontakti. Keskustellaan ihmisen olemassaolon
Ritva Oksanen. Kuva: Yle.fi.
peruskysymyksistä: rakkaudesta, vapaudesta, sodasta, vallasta, Jumalan olemassaolosta. Ritva Oksasen intiimi mutta pohjoisen viileä tulkinta asettuu kitaramusiikki taustana Pertti Roiskon maurin sensuellin äänen ja lämpimän persoonallisuuden rinnalle. Mannerin muusta tuotannosta tuttuja aihelmia ovat hevonen, linnut ja niille vastakkaisena ihmisen eroottinen arkuus. Vahvasti seksuaalisessa dialogissa on leikkimieltä mutta myös filosofista syvyyttä.
Vaikka Jumalaa ei ole, on elettävä niin kuin hän olisi, sanoo Helena, ja että eteläisessä Euroopassa aurinko ei nouse, se syttyy. Eikä aurinko laske, se putoaa. Naisen mielestä Espanjasta puuttuu kevät. Tyypilliseen tapaansa Manner siteeraa maailmankirjallisuutta itse suomentaen. Niin tässäkin, kun Helena lainaa T. S. Eliotin runoelmaa Autio maa (The Waste Land) todeten, että kevät on kaunis ja julma, ajaa kukat kuolleesta maasta, solmii muiston ja himon.
Artikkelikuvassa Lasse Pöysti ja Nils Brandt ovat pääosissa tv-näytelmässä Ariadne.
