Kirjoitan seuraavassa joistakin teemoista, jotka ovat herättäneet kysymyksiä siitä, onko julkinen poliittinen keskustelu ”mätäkuun juttu” vai ”onko syytä huolestua”. Kallistun jälkimmäisen näkemyksen kannalle. Tarkastelen ensin yksityisviesteissä esitettyjä rasistisia vitsejä, jotka on julkaistu ja pohdin sitten hieman tulkintani mukaisesti vaikutustarpeisen journalismin julkaisupolitiikkaa. Lopuksi esitän huomioita kysymyksestä: mikä on totuus?
Yksityisyydensuoja, natsismin torjuminen ja etiikka
Helsingin Sanomat on julkaissut ministeri Wille Rydmanin hävyttömiltä vaikuttavia viestejä. Onko tämä oikein vai väärin? Toisten mielestä julkaiseminen on ansiokasta, toisten mielestä alhaista journalismia.
Toimintaa arvostelevat ovat viitanneet perustuslailliseen kirjesalaisuuteen ja yksityisyydensuojaan. Nämä pätevät muihinkin kuin kirjeellisiin viesteihin. Ulkopuolisen ei ole luvallista avata suljettua kirjettä tai yksityistä muuta viestiä.
Viestin lähettäjä ei kuitenkaan siirrä salassapitovelvollisuutta viestin saajalle. Saadessaan asiattomaksi kokemansa viestin, viestin saajalla on oikeus julkistaa se. Ei ole laitonta julkaista esimerkiksi saamaansa häväistysviestiä. Jos naapurit laittavat postilaatikkooni viestin ”Jos te Järveläinen ei heti lopeta paskanpuhumista, me varastetaan teiltä kissan”, saan julkaista tämän, kunniasanalla ja lain nimessä, harkintani mukaisesti.
Julkaisemisen oikeutuksen arvioiminen ei kuitenkaan pysähdy tähän. Oikeutettu julkaiseminen voi muuttua oikeudettomaksi, mikäli viesti esitetään vääristeltynä tai siihen liitetään osoittavia tulkintoja, jotka eivät ilmene viestistä itsestään.
Asiattomien viestien julkaisemisen tarpeellisuutta arvioidaan monin tavoin. Helsingin Sanomien toimituksen tekemä arvio on kiinnostava. Siinä vedotaan yhteiskunnalliseen merkitykseen.
Onkin yhteiskunnallista merkitystä, mikäli merkittävässä asemassa oleva poliitikko viestittää yksityisesti esimerkiksi kansanryhmiin liittyviä sortavia katsomuksia. Yhteiskunnallinen merkitys olisi kuitenkin vaivattomampaa arvioida, mikäli viestit sisältäisivät tarkoitushakuisen suunnitelman jonkin yhteiskunnalle vaarallisen toimenpiteen toteuttamiseksi ja olisi kiistatonta, että ne ovat yhteiskunnallisia kannanottoja.
Intiimialueilla lähetettyjen viestien sisällön arvioiminen on vaativampaa. Periaatteessa hämäräperäisissä viesteissä voi olla kyse myös huonolla maulla muotoillusta itseironiasta. Jos henkilöä syytetään jostakin moitittavasta asenteesta, hän voi jossakin yksityiselämänsä keskustelussa ikään kuin pukeutua tämän asenteen edustajaksi ja kirjoittaa siihen liittyvän viestin minämuotoisena. Kuka heittää ensimmäisen kiven?
Pelkkä viestien julkaisemisen oikeutus ei siksi riitä viestien sisältöanalyysiksi ja sen arvioimiseksi, onko niiden julkaiseminen perusteltua. Tulisi tietää viitekehys ja tarkoitus. On selvä, että moitittavat yhteiskunnalliset näkemykset myös yksityisessä keskustelussa voivat olla julkistamisen arvoisia. Ei kuitenkaan ole aivan kiistatonta, milloin henkilö on tarkoittanut viestittelynsä yhteiskunnallisten katsomusten ilmaisemiseksi.
Muutama vuosi sitten kuollut akatemiaprofessori Juha Sihvola esitti presidentti Bill Clintoninseksiskandaalia koskeneessa keskustelussa äkkiseltään oudon väitteen. Sihvolan mukaan Clintonin olisi pitänyt puolustaa yksityisyydensuojaa eikä kertoa avoimesti hairahduksestaan, joskin julkisen ja oikeudellisen paineen alaisena. Tämä oli hänen asemassaan pahempi virhe kuin itse hairahdus. Toki ongelmallista oli myös se, että Clinton oli julkisesti valehdellut asiasta.
Sukupuolielämän hairahduksia on luontevampaa pitää yksityiselämän alueelle kuuluvina kuin yhteiskunnallisia näkemyksiä, mutta on paikallaan kysyä, milloin on kysymys jälkimmäisistä. Erityisen hienovaraiseksi tämän kysymyksen tekee syystäkin kehkeytynyt keskustelu rasismista.
Äskettäin professori Sami Pihlström kirjoitti aiheeseen liittyen, että keskustelu on tärkeää, koska se liittyy myös siihen arvoperustaan, joka on ollut länsimaisissa yhteiskunnissa keskeistä toisen maailmansodan jälkeen.
Asia on kuitenkin monimutkainen. Yleensä etiikan oppikirjoissa esitetään, että erityisesti Nürnbergin oikeudenkäynti merkitsi siirtymistä pykäläperusteisesta ”oikeuspositivismista” niin sanottuun ”luonnonoikeudelliseen”, kaikkia ihmisiä koskevaan, yhteiskunnallisia lakeja ja säädöksiä ylempään moraaliin. Väite vaikuttaa yksinkertaistukselta. Jos niin olisi menetelty, miksi olisi ollut siten, että natsirikollisia rekrytoitiin oikeudenkäynnin aikana niin itään kuin länteenkin rakentamaan uutta inhimillisempää maailmaa?
Ylipäänsä sellaisista termeistä kuin fasismi ja woke ei vallitse yleisesti hyväksyttyä kriittistä luonnehdintaa, vaan niitä käytetään helposti ideologisiin tarkoituksiin melko huonosti määriteltyinä leimakirveinä.
On myös niin, että yhteiskunnallisessa toiminnassa suosittu argumentti ”lakia ei rikottu” ei ole kaikissa tapauksissa välttämättä yhteensopiva väitteen ”toimenpide ei ollut moraalisesti moitittava” kanssa. Olisikin toivottavaa, että pelkkä lakien mukaisesti toimiminen ei olisi yhteiskunnallisesti riittävä peruste sen arvioimiseksi, onko toimittu hyvin. Tällainen kysymys on mielestäni aiheellinen myös viimeaikaisen journalismin luonnetta koskevan keskustelun piirissä.
Mikä on totuus?
Olettakaamme, että esimerkiksi johtavan päivälehden toimittaja ahdistuisi tilanteestaan, muun muassa journalismin eettisissä ohjeissa velvoitetun objektiivisen todellisuuden kuvaamisen velvoitteen ja henkilökohtaisen, varmastikin ”erityisherkän” persoonansa välillä vallitsevasta ristiriidasta ja hakeutuisi psykiatrin vastaanotolle. Monien analyyttisten istuntojen jälkeen hoitava taho, konsultoituaan myös muita asiantuntijoita, kertoisi asiakkaalle: ”Olen vihdoin saanut selville taudinkuvanne. Te olette säälittävä rääpäle.”
Tämä voisi tuntua prima facie totuudelta. Mutta se voisi olla myös erehdys.
Uuden testamentin mukaan Jeesuksen oikeudenkäynnissä tuomarina toiminut Pilatus pesi kätensä ja lausui: Mikä on totuus?
Kerrottu huomautus vaikuttaa radikaalilta roomalaisen vallanpitäjän edustajan toteamukseksi noina aikoina, sikäli kuin niistä muodostunut kuva yleisen lukeneisuuden perusteella on oikeansuuntainen. On erikoista, ettei jokin korkein neuvosto ristiinnaulinnut häntäkin.
Mikä lienee ollut Pilatuksen koulutustausta, jos noin meni laittamaan? Vai onko lausahdus myöhemmän oikeudenkäynnin luonnetta arvostelleen editorin sellaiseen suuhun laittama, josta meni sisään viinilajeja ja herkkuja, muttei tullut aforismeja ulos? Oliko hän viettänyt hämäräaikaa skeptikkojen tahi peräti kyynikkojen parissa? Jos niin, kristillisten uskomusten katselmasta kosmisesti merkittävässä tapahtumassa toinen rooli oli inhimillisesti tarkastellen merkittävällä kapinoitsijalla.
Ei se ihmistä tuhoa, mikä menee suusta sisään vaan se, mikä tulee sieltä ulos, oli tapauksessa syytetty kirjoitusten mukaan lausunut. Voi mättää lihaa kuin kuravettäkin sisäänsä. Ei tuhoa. Mutta mitä tulee ulos, tuhoaa.
Pilatusta ei kriittinen lausunto kuitenkaan tuhonnut, ellei vähin erin nakertanut sisäisesti kuin tupajumi. Uran loppu oli toki erottaminen virasta, mikä johtui perusteettomasta aarretta etsivien samarialaisten teloittamisesta.
Mutta että epäili tietoa totuudesta virantoimituksessa. Paha, paha virhe. Vähintäänkin ”mun moka”, josta on paikallaan ilmaista ”sori siitä”. Tuona aikana tiedettiin, mikä oli totuus.
Platonin mukaan se edellytti kolmen ehdon täyttymistä. Totuus on, sikäli kuin Platonin uskoin tiedon olevan totuutta, kuten tulkitsen:
- hyvin perusteltu
- tosi
- uskomus
Ensimmäisen ehdon täyttyminen on monimutkaista. Onko hyvin perusteltu liitettävissä esimerkiksi havaittavaan todistusaineistoon vai esimerkiksi enemmistöpäätökseen?
Toinenkin ehto on moniulotteinen. Onko kyse pragmatismista, korrespondenssista vaiko kenties koherenssista? Ensimmäinen kanta väittää, että totuus toimii. Ei ole syytä epäillä jääkaappia, koska se pitää maidon kylmänä. Toinen kanta tarkoittaa vastaavuutta: lunta sataa, jos havaitaan että näin on näreet. Kolmas on yhteensopivuusteoria: asia ei ole ristiriidassa kaiken sen kanssa, mikä tiedettiin aikanaan jo Sievin pyhäkoulussa, kuten kaikki kirkkohistorialliset seikat. Näiden puoltamiseksi on paljon mustetta kulutettu, toistaiseksi kuitenkin niin, että mahtuu kirjoina tähän maailmaan, toisin kuin Uuden testamentin kuvaaman sankarin uroteot, kuten Johannes oivallisesti toteaa.
Kenties vasta 1900-luvulla tämäkin totuus, jota jo Pilatus epäili, tuli kyseenalaistetuksi niin sanotun Gettier-paradoksin muodossa.
Kuvittele, että ammut ritsoilla kiven takana olevaa Ristoa. Osut kuitenkin Pekkaan, joka on saman kiven takana, mutta et kuten ei kukaan muukaan tiedä, että hän on siellä. Näet että uskomasi Risto mätkähtää selälleen. Tosiasiassa kaatunut olikin Pekka, vaikka oletkin havainto- ja tietoperusteisen uskomuksen piirissä, jonka mukaan osuit Ristoon.
Uskomuksesi hyvä perustelu oli havainto, että kiven takana oleva hahmo kaatui. Sinulle ja kaikille muillekin annettu informaatio oli, että kiven takana on Risto. Olit siis osunut. Et tiennyt, että kyseessä oli Pekka, koska tiedossasi oli vain, että kiven takana on Risto. Tietosi oli hyvin perusteltu. Se oli varsin tosi ja se oli uskomus. Silti se ei suinkaan ollut totuus tapahtumasta, sillä kaatunut oli Pekka eikä Risto.
Artikkelikuvassa Pilatus pesee kätensä Matthias Stomin maalauksessa.
