Lapsi kuoli kavereidensa kiduttamana ja tänään me sytytämme kynttilän tämän lapsen muistoa kunnioittaaksemme.
Ehkä symbolisilla eleillä on merkitystä.
Murhan uutisoinnissa huomiota on herättänyt muun muassa se, että väkivaltaisen kohtelun kohteena ollut poika palasi toistuvasti kiduttajiensa seuraan. Kerta toisensa jälkeen hän palasi ”ystäviensä” luokse. Helsingin Sanomat uutisoi 16.2.2021: ”Uhri oli syyttäjän mukaan hiljainen ja sosiaalisia tilanteita välttelevä henkilö, joka oli ollut lastensuojelun asiakas jo usean vuoden ajan. Kaksi syytettynä olevaa poikaa olivat hänen ainoita kavereitaan. Väkivallasta huolimatta uhri palasi syytettynä olevien seuraan kerta toisensa jälkeen.”
Viime sunnuntain (28.2.2021) Helsingin Sanomissa julkaistiin artikkeli (maksumuurin takana), jossa eläkkeellä oleva toimittaja Hannu Marttila kertoi oman poikansa väkivaltaisesta kuolemasta. Myös Marttilan poika oli ”ystäviensä” tappama. Haastattelussa isä muistelee vuonna 1998 murhattua poikaansa, joka kerta toisensa jälkeen palasi kaveripiiriin, jossa häntä kiusattiin. ”Pojan suhtautuminen kiusaamiseen muistutti [Marttilasta] Tukholman syndroomaa: ihan sama, mitä he tekevät, jos vain kuitenkin vielä kelpaisin heille.”
Tukholman syndrooma on nimitys psykologiselle tilalle, jossa vastoin tahtoaan kaapattu ihminen alkaa suhtautumaan myötämielisesti kaappaajaansa. Vastaavaa psykologista suhtautumista esiintyy myös koulukiusatuilla ja insestin uhreilla.
Marttilan lause nosti mieleeni oman yliopistoaikani Upsalassa, jonne saavuin 19-vuotiaana kielipuolena ja ummikkona elokuussa 1992. Olin kotikunnassani aina ollut sosiaalinen ja rohkea lapsi, minulla oli ystäviä ja rakastava perhe, pärjäsin elämässä. Ruotsissa kaikki muuttui. Yhtäkkiä en ollutkaan enää mitään. En osannut kieltä tarpeeksi hyvin, olin rahaton, eivätkä vanhempani pystyneet auttamaan minua taloudellisesti. Kuljin itseompelemissani vaatteissa, olin toisen luokan kansalainen. Vieläkin vähemmän: olin näkymätön, tarpeeton ihminen. Upsalan yliopistossa opiskelivat nuoret tulivat paremmista perheistä. Minä tulin suoraan lukion penkiltä, lama-Suomen betonilähiöstä. Muistan sen murskaavan yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteen, joka tuntui fyysisenä kipuna. Tunsin vaipuvani mustaan aukkoon, josta kukaan ei voinut minua nostaa ylös. En kuitenkaan halunnut palata takaisin Suomeen, sillä paluu olisi ollut epäonnistuminen enkä minä aikonut epäonnistua.
Jossain vaiheessa sain kielestä kiinni ja kolme ystävää. Nämä kolme nuorta naista opiskelivat kanssani samalla kurssilla ja heidän joukossaan koin olevani osa yhteiskuntaa. Valitettavasti tämä ”ystävyyden” hinta oli se, että minusta tuli kiusattu. Aivan kuin kolme ystävääni olisivat itse loistaneet sitä kirkkaammin, mitä enemmän halveksuntaa he minua kohtaan kohdistivat. Minä kärsin, mutta en halunnut luopua ystävistäni, sillä yksinäisyys olisi ollut kiusaamistakin kovempi kohtalo.
Minua kohtaan osoitettu kiusaaminen ei ollut fyysistä. Se oli henkistä. Se näkyi pieninä halveksunnan ja ulossulkemisen eleinä ja arvosteluna. Se näkyi epäystävällisinä sanoina, joihin en osannut vastata. Otin iskut vastaan.
Kun yksi tytöistä järjesti rapujuhlat, ja rapuveitsiä oli yksi liian vähän, minulle jaettiin tavallinen veitsi. Kun en osannut kuoria rapuja, koko lauma pilkkasi osaamattomuuttani. Kun ystäväni eivät pärjänneet opinnoissa, minä harsin kokoon ryhmätyömme ja toivoin salaa, että ystäväni olisivat oppineet näkemään arvoni.
Yhtenä iltana olimme taas matkalla juhlimaan. Yksi tytöistä, se kaunein, sanoi minulle taas jotain ikävää. Suutuin silmittömästi ja nousin puolustukseen. En muista mitä sanoin, olin päissäni. Mutta sen muistan, että seuraavana päivänä tyttötrio vaati, että pyydän heiltä anteeksi loukkaavaa käytöstäni. Minä pyysin anteeksi, mutta sen jälkeen en enää palannut heidän luokseen.
Vähän tämän jälkeen tapasin nuoren miehen, jonka kanssa muutin saman katon alle. Menimme naimisiin ja myöhemmin saimme lapsen. Tämä mies antoi minulle sukunimensä ja uuden elämän. Hänen itsevarmuudestaan riitti rakennusainetta myös minulle. Sain uusia ystäviä, mutta ulkopuolisuuden tunne ei ole koskaan lähtenyt minusta. Huomaan herkästi epäasiallisen sävyn puheessa, voin huonosti ympäristöissä, joissa minua nokitaan.
Tämän tarinan opetus ei ole se, että avioliitto pelastaa kiusaamiselta. Tämän tarinan opetus on se, että kuka tahansa meistä voi joutua kiusaajien kynsiin, ja jos olosuhteet ovat otolliset, me palaamme kiusattaviksi, sillä hylätyksi tuleminen on kiusaamistakin kovempi kohtalo. Tämän tarinan opetus on se, että kiusaaminen loppuu vasta, kun hierarkiajärjestelmässä tapahtuu muutos.
Olisi hienoa osata lähteä, jättää sellaiset yhteisöt, jotka eivät minua arvosta. Olisi hienoa pystyä puolustamaan itseään, asettaa rajat. Niin kauan kuin kiusaamisen lopettaminen on kiusatun tehtävä ja velvollisuus, kiusaaja voittaa. Ei ole suurempaa valtaa kuin kiusaajan kyky saada muut mukaansa ja nekin, jotka eivät mukana ole, oppivat sulkemaan silmänsä.
