Donald Trumpin eteneminen republikaanien presidenttiehdokkaaksi on johtanut siihen, että vähitellen erilaiset republikaaniset vaikuttajat ja instituutiot ovat häipymässä takavasemmalle. He eivät haluakaan enää tulla yhdistetyksi holtittomaan ehdokkaaseen, joka on vaarassa tuhota koko republikaanisen puolueen ja jopa republikaaniset enemmistöt Yhdysvaltain senaatissa ja edustajainhuoneessa.
Yksi kuitenkin pysyy uskollisena – valkoiset evankelikaalit, joiden valtaosa pysyy toistaiseksi tiukasti Trumpin tukena. Tämä on tietenkin aiheuttanut hämmennystä monissa kommentaattoreissa. Mikä evankelikaaleja vaivaa? Miksi he ovat valmiita antamaan tukensa miehelle, joka on kolmatta kertaa naimisissa, jonka vaimo on esiintynyt pehmopornokuvissa, joka suoltaa herjaa suuntaan jos toiseen ja jonka kristillinen vakaumus on selvästi varsin pinnallista laatua?
Vielä viime toukokuussa enemmistö evankelikaalisista johtajista sanoi, että he eivät aio äänestää Trumpia tämän moraalisen epäkelpouden vuoksi. Nyt on ääni kellossa kuitenkin vaihtunut. Sama ääni kellossa tosin on ollut koko ajan Jerry Falwell juniorilla, jonka isä Jerry Falwell oli yksi kristillisen oikeiston tukipylväitä. Hänen poikansa on sitä mieltä, että Obama ja Clinton ovat myönnytyksillään terroristeille tehneet itsestään tämän ajan nevillechamberlaineja, ja nyt Trumpissa amerikkalaisille on tarjolla Winston Churchillin kaltainen vahva johtaja.
Maailmanlaajuisissa evankelikaalisissa verkostoissa työskennellyt Deborah Fikes sanoo, että evankelikaalit muualla maailmassa eivät ymmärrä, miksi heidän amerikkalaiset uskonsisarensa ja -veljensä aikovat antaa tukensa Trumpille.
Fikes on luetellut mielenkiintoisia eroja muun maailman ja Yhdysvaltain evankelikaalien välillä näiden kannoissa tiettyihin asioihin. Vain Yhdysvalloissa ilmastonmuutoksesta on tullut evankelikaalien keskuudessa kiistelty ja politisoitunut asia. Muualla evankelikaalit tukevat omien maidensa hallitusten yrityksiä saada muutos kuriin. Muualla kuin Yhdysvalloissa evankelikaalit eivät pidä kansallista terveydenhuoltojärjestelmää kiistanalaisena aiheena vaan hyvin kannatettavan tavoitteena. Muun maailman evankelikaalit eivät ymmärrä sitä, että amerikkalaiset evankelikaalit ovat niin henkeen ja vereen ampuma-aseiden valvontaa vastaan. Muissa maissa evankelikaalit työskentelevät pakolaisten ja kotinsa menettäneiden ihmisten puolesta ja ihmettelevät, lukevatko amerikkalaiset evankelikaalit eri Raamattua kuin he. Heidän Raamattunsa kehottaa kristittyjä toivottamaan muukalaisen tervetulleeksi.
Daniel K. Williams, joka on historian professori University of West Georgiassa, on sitä mieltä, että evankelikaalit ovat tietenkin tietoisia Trumpin moraalisista puutteista. Nyt heille on kuitenkin tullut ratkaisevaksi Trumpin lupaus, että hän nimittäisi korkeimman oikeuden tuomareiksi henkilöitä, jotka olisivat ymmärtäväisiä evankelikaalien toiveille ja tarpeille, etenkin heidän pro-life-kannoilleen. Teologia ja moraali jäävät tässä katsannossa toiselle sijalle. Williams kysyy, ovatko evankelikaalit panneet peliin liian paljon: arvot, jotka liittyvät säädyllisyyteen, aviolliseen uskollisuuteen ja kristillisten hyveiden noudattamiseen julkisessa elämässä. Ovatko amerikkalaiset evankelikaalit vaarassa menettää sielunsa?
Juutalaisen Forward-lehden päätoimittaja Jane Eisner on puolestaan sanonut, että Trumpille annettu tuki poistaa evankelikaaleilta oikeuden tuomita toisten käytöstä, saarnata perhearvoista tai tarpeesta pitää yllä uskonnollisia traditioita. He ovat näin menettäneet oikeutensa asettaa moraalisia vaatimuksia muille.
Voikin kysyä, johtaako Trumpin tällä hetkellä väistämättömältä näyttävä vaalitappio siihen, että häviäjien joukossa on silloin republikaanisen puolueen lisäksi myös evankelikaalit. Johtaako tappion aiheuttama pesänselvitys siihen, että republikaaneihin poliittisesti sitoutunut evankelikaalisuus on tiensä päässä?
* * *
Tämän numeron teemana on kristittyjen asema Lähi-idässä. Se on noin viimeisen viiden vuoden aikana noussut yhä suuremmaksi kansainväliseksi huolenaiheeksi, kun on tajuttu, että alue on yhä kasvavalla vauhdilla tyhjenemässä kristityistä. Sodat, uskonnollispohjainen väkivalta ja suoranaiset vainot ovat tyhjentämässä kristinuskon ensimmäistä leviämisaluetta kristityistä. Tässä numerossa tähän teemaan liittyvät Timo Ruohon artikkeli ”Koptit ja Egyptin vallankumous”, Svante Lundgrenin ”Armenialaisten kansanmurha ei unohdu” sekä Anna-Liisa Tolosen ”Palestiinan kristityt ja palestiinalainen kristillisyys”.
Timo Ruoho käsittelee Egyptin koptiyhteisön tilannetta vuoden 2011 vallankumouksen jälkeen. Koptit ovat Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan suurin kristillinen yhteisö, jonka lukumäärän arvioidaan olevan 8–10 miljoonaa. Vuoden 2011 alussa alkunsa saanut ”arabikevät” ilmeni Egyptissä vallankumouksena, joka johti vanhan vallan syrjäyttämiseen. Koptinuoret osallistuivat liikehdintään muslimien rinnalla. Vallankumouksen jälkeen koptit aktivoituivat poliittiseen toimintaan sekä kirkkonsa avulla että ilman sitä. Se ei kaikkia miellyttänyt, vaan etenkin kovan linjan islamistit hyökkäsivät väkivaltaisesti kopteja vastaan. Ruoho toteaa, että ”koptien lisääntynyt näkyvyys kasvatti kristittyihin negatiivisesti suhtautuneiden antipatiaa heitä kohtaan”. Koptien selviytymisen avain saattaa olla siinä, että he korostavat egyptiläistä identiteettiään.
Svante Lundgren tarkastelee vuonna 1915 huipentunutta kristittyjen armenialaisten kansanmurhaa Turkissa. Hän huomauttaa, että armenialaisten vainot eivät alkaneet vasta tuolloin tai päättyneet siihen, vaan ilmiö oli pitkäkestoisempi. Usein jää varjoon se, että samaan tapahtumaketjuun kuului kahden muun kristityn vähemmistön, assyrialaisten ja kreikkalaisten, joukkomurha. Lundgren toteaa, että kansanmurhissa ei kuole ainoastaan ihmisiä vaan myös kulttuureja. Niinpä nyky-Turkissa ei ole enää juuri jälkiä siellä kerran kukoistaneesta rikkaasta kristillisestä kulttuuriperinnöstä.
Anna-Liisa Tolonen kuvailee omien havaintojensa pohjalta sitä, millaisia kysymyksiä liittyy palestiinalaisten kristittyjen identifioitumiseen ja miksi suomalaisten kristittyjen voi olla vaikea ymmärtää asiaa. Ovatko palestiinalaiset kristityt ensisijaisesti arabeja, palestiinalaisia vai kristittyjä? Voiko olla yhtä puhdasta palestiinalaista kristillistä identiteettiä? Käsiteltyään ensimmäisen ja toisen intifadan vaikutusta palestiinalaisten kristittyjen itseymmärryksen muotoutumiseen hän toteaa, että ”nykyaikainen palestiinalainen kristillisyys – – – on muotoutunut pitkittyneen konfliktin vaihtelevissa vaiheissa sekä jatkuvan miehityksen ja väkivallan läsnäollessa”.
Mikko Ketola
Vartijan 3/2016 pääkirjoitus.
Artikkelikuvassa Yhdysvaltain presidenttiehdokas Donald Trump. Kuva: Gage Skidmore/Flickr (CC).
