Jostakin luin tuon lauseen vastikään. Se on niin totta. Mietin omaa elämääni, pitkäaikaista avioliittoani suuresti rakastamani miehen kanssa. 30 vuotta on tullut yhteistä taivalta tallattua. Tuohon aikaan mahtuu paljon kaikkea laidasta laitaan, ilosta suruun, nuoruuden tarmoa ja uhkua ja täydellistä uupumusta.
Minulla ja miehelläni on paljon asioita, mielenkiinnon kohteita, jotka yhdistävät meitä. Ensinnäkin tietty 11 lasta, rakkautemme heitä kohtaan ja heistä huolehtiminen on ollut alusta lähtien yhteinen asia ja yhtä tärkeä molemmille. Se on ollut yhdistävä tekijä, koska arvomaailmamme lapsiamme kohtaan on ollut samanlainen.
Tästä yksi esimerkki: saimme eräältä iäkkäämmältä sukulaiseltamme neuvon, että lasta ei saa opettaa liialliselle sylinpidolle ja että lapsi menee sellaisesta pilalle. Mieheni torjui heti moisen vanhanaikaisen käsityksen, johon minun oli helppo yhtyä, ja halusimme antaa lapsillemme niin paljon syliä ja läheisyyttä kun ikinä ehdimme.
Toinen yhteinen mielenkiinnon kohde meillä on jo seurustelun ajoista lähtien ollut Helsinki, katuineen, putiikkeineen, toreineen ja lukuisine ulkoilualueineen muun muassa Suomenlinna. Ai että! Ehkä myös siksi, että katseemme kohtasivat juuri Helsingissä eräässä porttikongissa Fredrikinkadulla, Helsinki on lähes pyhä paikka meille, johon suuntaan kumartelemme lämpimissä tuntemisissa. Helsinki on meille romantiikkaa, se on virkistäytymistä lapsirumbasta, se on tuulisia kirpakoita katuja ja helteistä Esplanadia helteessä mango- tai lakritsijäätelö kädessä. Siellä on vihkikirkkomme Temppelinaukion kirkko ja siellä on Ursula-kahvilan vieressä oleva laituri Kaivopuiston rannassa, jossa kihlauduimme. Kun kuulen sanan Helsinki, ilo täyttää sydämeni ja tiedän, että myös miehelleni käy samoten. Helsinki yhdistää meitä.
Meillä ei ole koskaan tylsää tai ikävää toistemme seurassa. Viihdymme hyvin keskenämme, missä ja milloin ikinä olemme ja liikummekin. Pelkkä toisen läsnäolo viihdyttää ja tekee eheäksi, kokonaiseksi. Ja kun toinen on poissa, pala itsestäkin on poissa. Tämä asia tietty yhdistää meitä eniten: rakkautemme toisiamme kohtaan. Toivon sen kestävän loppuelämämme!
Olen usein miettinyt, että onko yhteiskuntaamme kovasti vaivaavan ihmissuhteiden kestämättömän kehityksen osasyynä yksilöllisyyden liikakorostus ja yhteisten asioiden merkityksettömänä pitäminen. Pitkät parisuhteet, kestävät avo- tai avioliitot ovat aika harvinaisia yhteiskunnassamme. Joidenkin mielestä siihen ei kannata edes tähdätä, sillä ”ei saman ihmisen kanssa jaksa kuitenkaan kovin pitkään elää”. Miksi ei?
Jos löytää vaikkapa ihan nuorena jo rinnalleen ihmisen, jonka kanssa tulee tunne, että tuon kanssa haluan elää loppuelämäni, jakaa ilot ja surut ja lähteä pitkälle seikkailulle elämänpoluilla, niin miksi asian olisi pakko muuttua matkan varrella? Ei ole pakko, ei periaatteessa. Käytännössä joskus voi tulla ja tulee yllätysmomentteja mukaan, mutta lähtöasetelma on mielestäni siltikin sellainen, että tällainen läheinen ihmissuhde voi kestää hamasta nuoruudesta hautaan asti.
Parisuhde on yhteiselämää, ei yksilöllisyyteen ja itsensä toteuttamiseen tähtäävää, joskin niitäkin asioita pitää elämässä olla. Jos yhdessä halutaan olla, yhteisiä asioita, jotka yhdistävät, pitää olla. Muuten parisuhde ei ole läheinen, ihana ja kestävä. Kun se on sitä, se on – ainakin minulle – parasta elämässä.
Artikkelikuva on Katajanokalta, kuvan ottaja ezioman/Flickr.
