Yleistä Wittgensteinista ja johdatusta aiheeseen
Ludwig Wittgenstein (1889-1951) oli yksi 1900-luvun merkittävimmistä filosofeista. Hän vaikutti kahden filosofisen koulukunnan, loogisen empirismin ja analyyttisen filosofian, syntyyn.
Wittgenstein oli myös syvällinen uskonnollinen ajattelija, jonka uskonnollista uskoa koskevat näkemykset muistuttavat muiden fideismiä edustavien filosofien Blaise Pascalin (1623-1662), Søren Kierkegaardin (1813-1855) ja William Jamesin (1842-1910) ajatuksia, vaikka heidän uskontoa koskevissa näkemyksissään on myös selviä eroja.
Lyhyesti ilmaistuna fideismillä (josta on monia erilaisia muotoja) tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan uskonnollisia näkemyksiä ei voi eikä ole tarkoituskaan arvioida rationaalisesti. Fideismin mukaan uskonnossa ei ole kysymys tosiseikoista, vaan elämän ja todellisuuden merkityksestä. Tämän takia uskonnollisia näkemyksiä ei pidä arvioida järkikriteerein.
Kirjassaan Ajatusliikkeitä. Päiväkirjat 1930-1932 ja 1936-1937 (toim. Ilse Somavilla 1997, suom. Tommi Uschanov. Niin & Näin, 2011), Wittgenstein pohtii elämän- ja kuolemankysymyksiä arkisista tapahtumista hyvin abstrakteihin kysymyksiin. Kirjoitusten ytimessä on kysymys siitä, voiko ihminen koskaan – ja jos, niin millä tavoin – tuntea itsensä. Wittgenstein puhuu unistaan ja katuu syntejään sekä etsii Jumalan kohtaamisen mahdollisuutta ja/tai mahdottomuutta. Wittgensteinin teksti on säälimätöntä, vahvaa ja ravitsevaa puhetta elämästä, kuolemasta sekä ihmisestä että Jumalasta. Kirjaa voidaan pitää eksistentiaalis-eettisenä tutkielmana.
Jo vuonna 1922 sekä saksaksi että englanniksi ilmestyneessä Tractatuksessaan (Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis- filosofinen tutkielma, suom. Heikki Nyman, 1971) Wittgenstein esittää tieteen ja elämänongelmien suhteesta seuraavasti:
“Meistä tuntuu, että vaikka kaikkiin mahdollisiiin tieteen kysymyksiin olisikin vastattu, elämänongelmiamme ei olisi vielä edes sivuttu. Tosin silloin ei olisikaan yhtään kysymystä jäljellä – ja juuri tämä onkin vastaus.” (T 6.52)
Toisaalla Tractatuksessaan Wittgenstein viittaa uskontoon muun muassa seuraavasti: “Miten maailma on, on täysin yhdentekevää sille, mikä on korkeampaa. Jumala ei ilmesty maailmassa” (T 6.4.32); “Mystistä ei ole se, miten maailma on, vaan että se on.” (T 6.44) ja “Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.” (T7)
Wittgensteinin mukaan uskonnollisessa uskossa ei ole viime kädessä kysymys perusteluista ja järkeilystä, vaan tahtomisesta ja suostumisesta, samantapaisesti kuin kardinaali John Henry Newmanin (1801-1890) kuvailemassa uskonnollisessa uskossa, jota hän analysoi klassisessa kirjassaan An Essay in Aid of a Grammar of Assent (1870).
Uskonnollisen uskon voi oikeuttaa ainoastaan siihen olennaisesti liittynyt käytäntö, elämä tai elämänmuoto, jota se kannattelee. Näin ollen “intohimoinen ratkaisunteko” ei tässä kontekstissa ilmaise “kylmää viisautta” eikä empiiriseen tietämiseen liittyvää “levollista varmuutta” kuten Wittgenstein sanoo kirjassaan Varmuudesta §:ssä 357: “Voitaisiin sanoa: ‘Tiedän’ ilmaisee levollisen varmuuden, ei enää taistelevaa varmuutta.”
Uskonnollinen usko sen sijaan on enemmänkin “taistelevaa” ja “intohimoista” varmuutta. Wittgenstein kirjoittaa kirjassaan Yleisiä huomautuksia: “Wenn Du also im Religiösen bleiben willst, musst Du kämpfen.” Uskonnollisen uskon empiirinen pohja on “kapein ajateltavissa oleva”, mutta sillä “voi silti todella kulkea.” (“Sein Boden ist der schmalste, der sich denken lässt. Und doch lässt sich auf ihm wirklich gehen. “). Sen varmuus ei ole siis rationaalisilla perusteluilla tai päättelyillä saatua varmuutta, vaan sen varmuus on “kielipelin luonteessa”. Tähän liittyen Wittgenstein kirjoittaa kirjassaan Varmuudesta §:ssä 459 seuraavasti:
“Jos kauppias haluaisi tutkia jokaisen omenansa ilman mitään perustetta – ollakseen täysin varma – miksi hänen ei (siinä tapauksessa) olisi tutkittava tutkimusta? Voimmeko puhua tässä yhteydessä uskosta (tarkoitan uskonnollisen uskon, en otaksuman mielessä)? Kaikki psykologiset sanat johtavat tässä vain pois pääasiasta.”
Wittgensteinin päiväkirjamerkintöjä vuosina 1930-1932 & 1936-1937
Ajatusliikkeiden ensimmäisessä päiväkirjamerkinnässään 26.4.1930 Wittgenstein kuvaa suhtautumisestaan seurustelukumppaniinsa Marguerite Respingeriin seuraavasti:
“Aivoni ovat hyvin ärtyiset. Sain tänään syntymäpäiväkseni nenäliinoja Margueritelta. Ne olivat minulle mieleen, vaikka mikä tahansa sana olisi ilahduttanut enemmän & suudelma vielä paljon enemmän.
Kaikista elossa olevista ihmisistä hänen menettämisensä olisi minulle kovin isku; en halua sanoa tätä kevytmielisesti, sillä rakastan häntä tai toivon rakastavani.”
Wittgenstein menetti nuoruutensa suuren rakkauden Margueriten ennen joulua vuonna 1932, jolloin Marguerite ilmoitti kirjeessään menneensä kihloihin Talla Sjögrenin kanssa, häät olivat vuoden 1932 uudenvuoden aattona.
Marguerite Respinger (1904-2000) oli vauraan sveitsiläisen liikemiehen tytär. Marguerite oli Wittgensteinin sisaren Margareten pojan Thomas Stonborough’n (1906-1986) tuttava Cambridgen yliopistossa. Tallan kuoltua vuonna 1945 Marguerite meni naimisiin Benoît de Chambrier’n kanssa vuonna 1949.
Samana päivänä eli 26.4. 1930 Wittgenstein kertoo omasta psyykkisestä tilastaan seuraavasti: “Usein minusta tuntuu, että sisälläni on jonkinlainen möykky, joka antaisi minun itkeä, jos se sulaisi, tai löytäisin silloin oikeat sanat (tai ehkä jopa melodian). Mutta tämä jokin (onko se sydän?) tuntuu minussa nahkaiselta & ei ota sulaakseen. Voi onko vain niin, että olen liiaksi pelkuri antaakseni lämmön nousta riittävästi?” Ja hän jatkaa: “On ihmisiä, jotka ovat liian heikkoja oksentaakseen (Wittgensteinin käyttämä sana Brechen tarkoittaa ‘oksentaa’, mutta myös ‘murtua’). Myös minä kuulun heihin.”
2.5. 1930 Wittgenstein kuvaa riippuvuuttaan muista, myös luentojensa kuulijoista: “Luennoissani tavoittelen usein kuulijoitteni suosiota hiukan koomisin sanankääntein; pyrin viihdyttämään heitä, jotta he kuuntelisivat minua halukkaasti. Tässä on varmasti jotakin pahaa.”
Wittgenstein kirjoittaa päiväkirjoissaan aika usein Jumalasta ja uskonnosta. Hän pyytää Jumalalta apua erilaisissa asioissa. 4.10.1930 hän kirjoittaa: “Minua surettaa ajatus, etten voi auttaa M:ää [Wittgenstein tarkoittaa Margueretia]. Olen hyvin heikko & puuskainen [sana katkoalleviivattu]. Jos säilyn vahvana, Jumalan avulla, voin ehkä siten auttaa häntä. – Mahdollisesti hän tarvitsee kaikista eniten vahvaa & [&-merkki katkoalleviivattu] lujaa tolppaa, joka pysyy pystyssä, vaikka hän itse lepattaisi kuinka tahansa. Onko minulla voimaa siihen? Ja vaadittavaa uskollisuutta? Antakoon Jumala minulle sen, mitä vaaditaan.” 26.11.1930 Wittgenstein sanookin: “Olento, joka on yhteydessä Jumalaan, on vahva.”
Saksalaisen filosofin Johann Georg Hamannin (1730-1788) jumalakäsitystä Wittgenstein pohtii 22.2.1931 näin: “Hamann näkee Jumalan osaksi luontoa & samaan aikaan luonnon kaltaiseksi. Ja eikö tämä ilmaise uskonnollisen paradoksin: ‘Kuinka luonto voi olla osa luontoa?’” Hamann, joka oli Immanuel Kantin (1724-1804) läheinen ystävä, vastusti sitä, miten valistusajan rationalismi väheksyi ihmisen historiallista luonnetta. Hamannin mielestä järkeä ei kykene erottamaan intuitiosta, ymmärryksestä ja historiallisesta kokemuksesta. Ajattelua ei ole myöskään ilman kieltä. Eli jotain yhtäläisyyttä Hamannin ja Wittgensteinin näkemyksillä kuitenkin näyttää olevan.
15.[11. tai 12] 1931 Wittgenstein kirjoittaa paljon – ja myös uskonnosta. Hän sanoo: “Kristinusko sanoo oikeastaan: anna kaiken viisauden mennä menojaan.” Ja hän jatkaa samana päivänä puhuen uskonnollisesta rienauksesta seuraavasti:
“Uskonnollisesta rienauksesta voisi myös sanoa: tu te fache (oikeastaan fậches), donc tu as tort (suom. “Olet vihoissasi, olet siis väärässä”). Sillä yksi asia on varmaa: Sinulla ei ole oikeutta olla vihainen, vihasi tullaan varmasti voittamaan. Ja sitten on enää kysymys, onko toisen sanoma loppujen lopuksi totta. Kun Paavali sanoo, että ristiinnaulittu Kristus on herjaus juutalaisille, tämä on varmaa & myös se, että herjaus on vääryys. Mutta kysymys kuuluu: Mikä on oikea ratkaisu tähän herjaukseen?”
Saman päivän merkinnöissään Wittgenstein pohtii kiinnostavasti Jumalan ja ylipäätään elämämme paradoksaalisuutta. Hän kirjoittaa: “Jumala Historiallisena Tapahtumana maailmassa on niin paradoksaalinen, aivan yhtä paradoksaalinen kuin se, että tietty teko elämässäni oli synnillinen siellä & silloin. Toisin sanoen se, että silmänräpäyksellä omaa [sana alleviivattu] historiaani on ikuinen merkitys, ei ole sen enempää eikä vähempää paradoksaalinen kuin että tietyllä maailmanhistorian silmänräpäyksellä tai aikavälillä on ikuinen merkitys. Voin epäillä Kristusta vain niin kauan kuin voin epäillä omaa syntymääni. – Sillä Kristus eli samassa ajassa, jossa syntini tapahtuivat (vain aiemmin). Ja niinpä on sanottava: Jos hyvä & paha ovat lainkaan historiallisia, jumalallinen maailmanjärjestys & ja sen ajallinen alku & keskikohta ovat myös kuviteltavissa.”
Wittgenstein jatkaa vielä pohtien synnin olemusta: “Mutta jos ajattelen nyt syntejäni & on vain hypoteesi, että olen tehnyt nämä teot, miksi kadun niitä ikään kuin niitä ei olisi lainkaan mahdollista epäillä? Se, että muistan ne nyt, on todisteeni & perusteeni katumukselle & moitteelle, että olen liiaksi pelkuri tunnustaakseni ne.”
21.11.1936 Wittgenstein kirjoittaa Kristuksen jumaluudesta: “Et voi nimittää Kristusta Vapahtajaksi nimittämättä häntä Jumalaksi. Sillä ihminen ei voi vapahtaa sinua.”
1.12.1936 Wittgenstein vertaa erikoisella tavalla lauseen syvyyttä, jonka sen pinnalla olevaa absurdius peittää, ajatukseen kuolleiden ylösnousemuksesta: “Lause voi näyttää absurdilta & sen pinnalla oleva absurdius voi peittyä syvyyteen, joka on ikään kuin sen takana. Tätä voi soveltaa ajatukseen kuolleiden ylösnousemuksesta & muihin siihen liittyviin ajatuksiin. – Ajatukselle antaa kuitenkin syvyyttä sen käyttö: elämä [sana alleviivattu], jota elää ajatukseen uskova.”
Wittgenstein pohtii aika usein kuolemaa, 4.2.1937 hän kirjoittaa: “Ajattele esim. enemmän kuolemaa – & olisi outoa, jos et sen myötä tutustuisi uusiin mielteisiin, uusiin kielen alueisiin.”
Wittgenstein, joka kovin arvosti Kierkegaardia, kirjoittaa 13.2.1937 seuraavasti: “Omatuntoni soimaa minua & ei anna minun työskennellä. Olen lukenut Kierkegaardin kirjoituksia & se sai minut vielä entistäkin rauhattomammaksi. En halua kärsiä; rauhattomuuden syy on siinä. En halua luopua mistään mukavuuksista tai nautinnoista. (En esim. voisi paastota tai edes hillitä syömistäni.)”
Myös Uuden testamentin lukeminen saa hänet vakavaan pohdintaan 15.2.1937. “Kiertelen Uutta testamenttia kuin hyönteinen valoa [alkuperäinen muotoilu: ’Kuten hyönteinen valoon tunnen minä nyt vetoa Uuteen testamenttiin.’].”
16.2.1937 Wittgenstein tahtoo lähestyä Jumalaa ja kirjoittaa antaen myös samalla neuvoja, jopa käskyjä, itselleen: ”Jumala! Miten pääsisin kanssasi suhteeseen, jossa voin ‘iloita työstäni’! Usko, että Jumala voi [sana alleviivattu] minä hetkenä hyvänsä vaatia sinulta kaiken [sana alleviivattu]! Ole todella tietoinen tästä! Pyydä sitten, että hän antaisi sinulle elämän lahjan! Sillä voit vaipua milloin tahansa mielipuolisuuteen tai tulla tyystin ]sana alleviivattu] onnettomaksi, jos et tee jotakin sinulta vaadittua!”
Ja hän jatkaa: ”On eri asia puhua Jumalalle & puhua Jumalasta muille. Pidä ymmärryksesi puhtaana & tahrattomana! – Haluaisin olla syvällinen; – & kuitenkin kavahdan ihmissydämessä avautuvaa kuilua!!-.”
18.2.1937 päiväkirjamerkinnöissään niin kuin monina muinakin päivinä Wittgenstein ruotii itseään ankarasti: “Harvat asiat ovat minulle yhtä vaikeita kuin vaatimattomuus. Huomaan tämän nyt taas, kun luen Kierkegaardia. Mikään ei ole minulle vaikeampaa kuin tuntea itseni alempiarvoiseksi; vaikka minun kuuluisi vain nähdä todellisuus sellaisena kuin se on. Kykenisinkö uhraamaan kirjoitukseni Jumalalle? Kuulisin paljon mieluummin sanottavan: ‘Jos et tee niin, leikit elämälläsi’ kuin ‘Jos et tee niin, sinua rangaistaan.’ Edellinen tarkoittaa todellisuudessa: Jos et tee niin, elämäsi on näennäisyyttä (sana alleviivattu), siitä puuttuu totuus & syvyys.”
Wittgenstein pohtii Uuden testamentin sanomaa 20.2.1937 päiväkirjamerkinnässään näin:
“Minulle voisi sanoa: ‘Sinun ei pidä sekaantua niin syvälle UT:hen, se voi vielä viedä sinulta järjen.’ – Mutta miksei minun ‘pidä’ [sana alleviivattu], – ellen itse koe, ettei minun pidä [sana alleviivattu].”
Saman päiväiset päiväkirjamerkinnät jatkuvat seuraavasti: “Kiitän Jumalaa, että olen tullut Norjan yksinäisyyteen! Kuinka voi olla niin, että tänään lukemani psalmit (katumuspsalmit) ravitsevat [sana alleviivattu] minua & UT ei toistaiseksi varsinaisesti. Onko se minulle vain liian [sana alleviivattu] vakava?” (Wittgenstein viittaa ehkä Lutherin toimitteeseen Seitsemän katumuspsalmia vuodelta 1517.) Samana päivänä hän kirjoittaa aika paljon uskonnosta ja toteaa muun muassa: ”(Varsinaista kristinuskoa [sana alleviivattu] – erotuksena uskosta [sana alleviivattu] – en ymmärrä toistaiseksi vielä lainkaan.)”
Seuraavana päivänä 21.2.1937 Wittgenstein kirjoittaa päiväkirjaansa kärsimyksen ja uskonnon suhteesta: “Hengen kärsimyksistä irtautuminen tarkoittaa uskonnosta irtautumista.” Ja hän jatkaa:
“Kunpa synkkyys, kurjuuden tunne, jotenkin puhdistaisi, kun kirjoitan tämän kaiken!
Luen yhä uudelleen apostoli Paavalin kirjeitä & en pidä [sana alleviivattu] niiden lukemisesta. Enkö tiedä, juontuvatko kokemani vastarinta & vastentahtoisuus ainakin osittain kielestä [sana alleviivattu], nimittäin saksasta, germaanisesta kielestä, ja siten käännöksestä. Mutta en tiedä [sana alleviivattu] sitä. Minusta näyttää siltä kuin pelkkä [sana alleviivattu] opetus ei inhottaisi minua raskaudellaan, suuruudellaan, vakavuudellaan, vaan (jotenkin) [sana suluissa ja katkoalleviivattu, mutta alun perin aaltoviivattu tyytymättömyyden tai epävarmuuden merkiksi] myös opettajan persoonallisuus. Minusta näyttää kuin opetuksessa olisi tämän lisäksi jotakin minulle vierasta [sana alleviivattu] & siten [sana alleviivattu] inhottavaa. Kun hän esim. sanoo: ‘Ei suinkaan!’, jokin näyttäytyy minulle epämiellyttävänä jo pelkässä järkeilyn tavassa. Mutta eikö ole mahdollista, että tämä vaikutelma katoaisi kokonaan, jos kirjeen henki liikuttaisi minua enemmän. Mutta pidän mahdollisena, että tämä ei [sana alleviivattu] ole vähämerkityksistä.”
Sitten Wittgenstein vielä esittää toivomuksensa: “Toivon, että tämänhetkinen surullisuus & piina polttaisivat minusta omahyväisyyden [sana alleviivattu]. Mutta eikö se palaa takaisin heti kun piina on ohi? Ja eikö se siksi lopu koskaan?? [kaksi kysymysmerkkiä ja sana alleviivattu] Jumala siltä varjelkoon. Sielussani on (nyt) [sana suluissa ja katkoalleviivattu] talvi, kuten ympärilläni. Kaikki on lumen peitossa, missään ei mikään viherrä & kuki. Minun pitäisi siis odottaa kärsivällisesti, suodaanko minun nähdä kevättä.”
23.2.1937 päiväkirjamerkintä käsittelee uskon ja käsitteen ‘Jumala’ kielioppia:
“Polvistutaan & katsotaan ylöspäin & ristitään kädet & puhutaan & sanotaan puhuttavan Jumalan kanssa, sanotaan Jumalan näkevän kaiken mitä teen; sanotaan että Jumala puhuu minulle sydämessäni [sana alleviivattu]; puhutaan Jumalan silmistä, kädestä, suusta, mutta ei muista ruumiinosista: opi tästä sanan ‘Jumala’ kielioppi! (Olen lukenut jostakin, että Luther olisi kirjoittanut teologian olevan ‘Jumalan sanan kielioppia’, pyhän kirjoituksen kielioppia.)”
Tätä merkintää seuraavana vuonna, siis vuonna 1938, Wittgenstein kysyi uskonnollista uskoa koskevalla luennollaan, että puhutaanko Jumalan silmien yhteydessä myös hänen kulmakarvoistaan. Myöhemmin keskustellessaan opiskelijansa, ystävänsä ja kirjallisen toimeenpanijansa filosofi Rush Rheesin (1905-1989) kanssa Wittgenstein totesi, että miksi Jumalalle ei kuviteltaisi myös “hampaat ja silmäluomet ja mahalaukku ja sidekudokset ja varpaankynnet”.
Samana päivänä Wittgenstein jatkaa merkintöjään uskonnollisesta kysymyksestä ja uskonnollisesta kielipelistä: “Uskonnollinen kysymys [sanat alleviivattu] on joko kysymys elämästä tai (tyhjää) [sana suluissa ja katkoalleviivattu] lörpöttelyä. Tätä kielipeliä – voisi sanoa – pelataan vain kysymyksillä elämästä. Aivan kuten sana ‘auuu’ on vailla merkitystä – paitsi tuskanhuutona.”
24.2.1937 Wittgenstein pohtii Jumalan maailman luomisen ihmettä:
“On merkillistä, että sanotaan ‘Jumala on luonut maailman’, ei ‘Jumala luo jatkuvasti maailmaa’. Miksi tosiseikan, että maailma on alkanut olla, pitäisi näet olla suurempi ihme kuin sen, että se jatkaa olemassaoloaan. Vertaus käsityöläisestä johtaa harhaan. Että joku tekee kengän, on saavutus, mutta kun se on tehty (käsillä olevista aineksista) [suluissa oleva on alleviivattu], se jatkaa olemassaoloa omillaan jonkin aikaa. Mutta jos Jumala mielletään luojaksi, eikö maailmankaikkeuden säilymisen pitäisi olla aivan yhtä suuri [kolme edellistä sanaa alleviivattu] ihme kuin sen luomisen, – niin eivätkö nämä kaksi ole yksi ja sama [kolme edellistä sanaa alleviivattu]? Miksi minun pitäisi postuloida kertaluonteinen [sana katkoalleviivattu] luomisteko eikä jatkuvaa säilyttämisen tekoa – joka alkoi jossakin vaiheessa, jolla oli ajallinen alku – tai jatkuvaa luomista, mikä on sama asia.”
17.3.1937 Wittgenstein tahtoo riidellä Jumalan kanssa: “Pilvien takia on mahdotonta nähdä, onko aurinko jo vuoren yllä vai ei & olen melkein sairas kaipuusta nähdä se lopultakin. (Haluan riidellä Jumalan kanssa.)”
Seuraavana päivänä, 18.3.1937, hän jatkaa samasta aiheesta: “Auringon pitäisi nyt olla vuoren yllä, mutta sitä ei sään takia näy. Jos haluat riidellä Jumalan kanssa, se tarkoittaa, että Sinulla on väärä jumalakäsite. Olet taikauskossa. Sinulla on paikkansapitämätön käsite, jos olet vihoissasi omasta kohtalostasi. Sinun pitää järjestää käsitteesi uudelleen. Tyytyväisyyden kohtaloosi pitäisi olla viisauden ensimmäinen anti.”
20.3.1937 Wittgenstein puhuu uskosta, sovituksesta ja armosta:
“Uskon: ymmärrän, että uskomisen sieluntila voi tehdä ihmisen autuaaksi. Kun ihmiset näet uskovat, täydestä sydämestään [kaksi edellistä sanaa alleviivattu], että Täydellinen on uhrannut itsensä, elämänsä heidän hyväkseen, että hän on näin – alusta alkaen – sovittanut heidät yhteen Jumalan kanssa, niin että tästedes on yksinkertaisesti elettävä tavalla, joka on tämän uhrauksen arvoinen – niin tämän on silloin jalostettava koko ihminen, nostettava hänet niin sanoakseni aatelissäätyyn. Ymmärrän – tahdon sanoa – että tämä on [sana alleviivattu] sielun liikettä kohti autuutta.”
Tämän jälkeen hän vielä jatkaa armon teemasta: “Sanotaan, uskoakseni: ‘Usko olevasi nyt sovitettu & älä tästedes tee enää syntiä!’ – Mutta on myös selvää, että tämä usko on armoa. Ja uskoakseni sille on edellytyksenä, että teemme kaikkemme & näemme ettei se johda mihinkään, että niin paljon kuin piinaammekin itseämme, jäämme silti vaille sovitusta. Sitten [sana alleviivattu] sovitus tulee oikeutetusti. Mutta onko se kadotettu, joka ei jaa tätä uskoa? En voi uskoa niin; tai paremminkin en voi uskoa sitä vielä. Ehkä [sana alleviivattu] näet tulen vielä uskomaan sen. Jos tässä puhutaan tuon uhrin ’salaisuudesta’: sinun täytyisi tässä ymmärtää sanan ‘salaisuus’ [sana alleviivattu] kielioppi!”
Seuraavana päivänä 21.3.1937 Wittgenstein taas soimaa itseään säälimättömästi: “Olen alhainen & halpamainen & menee aivan liian hyvin. Ja kuitenkin olen iloinen, ettei mene huonommin! Armas kirje Maxilta.” Max Salzer (1868-1941) oli Wittgensteinin yhden sisaren Helenen aviomies ja Itävallan valtiovarainministeriön korkea-arvoinen virkamies.
Parin päivän kuluttua 23.3.1937 Wittgenstein kirjoittaa: “Olen kuin kerjäläinen, joka toisinaan tunnustaa reluctantly, ettei ole kuningas.” 24.3. 1937 hän toteaa: “Pyydän & minulla on jo asiat niin kuin haluan: nimittäin puolittain taivasta, puolittain helvettiä!”
24.3. ja 25.3.1937 hän pohtii vakavasti velkaa, lunastuskuolemaa ja kuolinkamppailua:
“Ajattelin tänään ulkosalla oppia lunastuskuolemasta & pohdin: Voisiko lunastus uhrin kautta koostua siitä, että uhri teki [kaksi edellistä sanaa alleviivattu] sen minkä me kaikki haluamme tehdä, mutta emme voi. Mutta uskottaessa samaistutaan uhriin [sana alleviivattu], ts. velka maksetaan nyt nöyrällä tunnustuksella; täten uskovan pitää tulla aivan alhaiseksi [sana alleviivattu], koska hän ei voi tulla hyväksi. Sain ajatuksen, että minun pitäisi paastota huomenna (pitkäperjantaina) & ajattelin: teen niin. Mutta heti sen jälkeen se vaikutti minusta käskyltä, ikään kuin minun olisi pakko [sana alleviivattu] tehdä niin, & vastustin sitä. Sanoin: ‘Haluan tehdä niin, jos se tulee sydämestäni & en, koska minun käskettiin [sana alleviivattu]’ Mutta eihän tämä ole kuuliaisuutta! Ei ole itsensä kuolettamista [sana alleviivattu], jos tekee sydämestä kumpuavan asian (vaikka se olisikin ystävällinen tai tietyssä mielessä hurskas). Siihen ei sentään kuole [sana alleviivattu]. Kun taas kuolee, jos toteuttaa käskyn kuuliaisesti pelkästä kuuliaisuudesta. Tämä on kuolinkamppailua, mutta se voi olla, sen pitäisi olla hurskasta kuolinkamppailua. Niin ainakin minä ymmärrän asian. Mutta minä itse! – Tunnustan, etten halua kuolla pois, vaikka ymmärrän, että se on korkeampaa. Tämä on kauheaa; & voisipa jokin valonkajo valaista tätä kauheutta!”
Ja hän lopettaa tämän päiväkirjamerkintänsä seuraavasti: “Olen nukkunut parina yönä jokseenkin huonosti & tunnen itseni kuolleeksi, en pysty työskentelemään; ajatukseni ovat sumeita & olen masentunut, mutta pahaenteisellä tavalla. (Ts. pelkään tiettyjä uskonnollisia ajatuksia.)”
6.4.1937 Wittgenstein pohtii kristinopin selitystä:
“Kristinopin eräs selitys: Herää aivan kokonaan! Silloin huomaat, että sinusta ei ole mihinkään & näin ilosi tästä maailmasta lakkaa. Ja se ei voi myöskään palata, jos pysyt [sana alleviivattu] hereillä. Mutta nyt tarvitset pelastusta [sana alleviivattu], – muuten olet hukassa. Mutta sinun täytyy pysytellä hengissä (ja tämän maailma on sinulle kuollut), joten tarvitset uuden valon jostain muualta. Tässä valossa ei voi olla terävyyttä tai viisautta; sillä tälle maailmalle olet kuollut. (Sillä tämä maailma on paratiisi, jossa et syntisyytesi vuoksi voi kuitenkaan ryhtyä mihinkään.) Sinun täytyy tunnustaa itsesi kuolleeksi & saada toinen [sana alleviivattu] elämä (sillä ilman sitä sinun on mahdotonta tunnustaa itseäsi kuolleeksi joutumatta epätoivon valtaan). Tämän elämän täytyy ikään kuin pitää sinut häälymässä tämän maailman yläpuolella; ts. kun kävelet maan päällä, et silloin enää varaa [sana alleviivattu] maahan vaan riiput [sana alleviivattu] taivaasta; sinua pidellään ilmasta ylhäältä [sana alleviivattu], ei tueta alhaalta. – Mutta tämä elämä on rakkautta, inhimillistä rakkautta, rakkautta Täydelliseen. Ja tämä rakkaus (kaksi edellistä sanaa kaksinkertaisesti alleviivattu) on usko. ‘Kaikki muu järjestyy.’”
Sitten hän jatkaa: “Jumala olkoon ylistetty, että olen tänään selkeämpi & voin paremmin.” 9.4.1937 Wittgenstein kirjoittaa päiväkirjaan vain seuraavat virkkeet: “Sinun täytyy rakastaa Täydellistä yli kaiken, silloin tulet autuaaksi. Tässä näyttää minusta olevan kristinopin ydin.”
17.4.1937 Wittgenstein kirjoittaa aika mystisesti: “Onko oleminen yksin itsensä kanssa – tai Jumalan kanssa – erilaista kuin oleminen yksin petoeläimen kanssa? Se voi käydä kimppuusi koska tahansa. – Mutta eikö sinun juuri siksi pitäisi olla juoksematta pakoon?! Eikö tämä ole niin sanoakseni ihanuutta?! Eikö se tarkoitakin: kiinny tähän petoeläimeen! – Ja silti on pyydettävä: Älä saata meitä kiusaukseen!
Parin päivän kuluttua 19.4.1937 Wittgenstein puhuu Kristukseen uskomisesta ja Kristuksen rakastamisesta varsin kiinnostavasti seuraavasti: Uskon: sana ‘uskoa’ on saanut aikaan hirvittävästi tuhoa uskonnossa. Kaikki solmuiset ajatukset ‘paradoksista’ historiallisen [sana alleviivattu] tosiseikan ikuisesta [sana alleviivattu] merkityksestä ym. Mutta jos, sen sijaan että puhuisit ‘uskosta Jeesukseen Kristukseen’, puhutkin ‘rakkaudesta Kristukseen’, paradoksi katoaa, ts. älyn [sana kaksinkertaisesti alleviivattu] kiihottuminen katoaa. Mitä tekemistä uskonnolla on tällaisen älyn ärsytyksen kanssa. (Jollekulle sekin voi kuulua osaksi hänen uskontoaan.) Ei ole kuitenkaan niin, että nyt voisi sanoa: Kyllä, lopultakin kaikki on yksinkertaista – tai käsitettävää. Yhtään mikään ei ole käsitettävää [sana alleviivattu], se ei vain ole käsittämätöntä [sana alleviivattu]. -”
Wittgenstein puhuu päiväkirjassaan myös hyvin intiimejä, myös terveydentilaansa liittyviä, asioita. 20.4.1937 hän kirjoittaa muun muassa seuraavasti: “Jo joitakin kuukausia ulosteessani on taas ollut verta & minulla on myös hiukan [sana alleviivattu] kipuja. – Ajattelen usein, että kuolen ehkä peräsuolen syöpään. – Niin tai näin, voisinpa kuolla hyvin [sana alleviivattu]! – Wittgensteinia oli tutkittu monta kertaa, mutta vasta vuoden 1949 marraskuussa hänellä todettiin eturauhassyöpä. Hän kuoli siihen 29.4.1951 62-vuotiaana.
Hieman myöhemmin samana päivänä, 20.4.1937, hän pohtii: “Teen tänään jotakin väärää & huonoa: nimittäin oleilen tahtoa vailla. En näytä pystyvän tekemään mitään kunnollista & olen lisäksi eräänlaisen ummehtuneen pelon vallassa. – Tällaisissa olosuhteissa minun pitäisi ehkä paastota & rukoilla; – mutta olen taipuvainen syömään & syömään – sillä tällaisena päivänä pelkään katsoa itseäni.”
Muutaman päivän kuluttua 29.4.1937 Wittgenstein toteaa: “Ajatukseni jotenkin juoksettuvat [sana alleviivattu] nyt, kun koetan ajatella filosofiaa. (alkuperäinen muotoilu “logiikkaa”.) – Onko tämä filosofisen urani loppu?” Päiväkirjan viimeinen merkintä on 24.9.1937. Sen lopussa Wittgenstein kirjoittaa: “On oikein pelätä jopa suurmiesten henkiä. Ja hyvien [sana alleviivattu] ihmisten. Millä näet voit olla häneen terve vaikutus, voikin olla minuun epäterve vaikutus. Sillä henki ilman ihmistä [sana alleviivattu] ei ole hyvä – eikä huono. Minussa se voi kuitenkin olla paha henki.”
Myöhemmin kirjassaan Varmuudesta (1969) Wittgenstein sanoo rohkeasti ja viisaasti moniin Ajatusliikkeiden päiväkirjamerkintöjen sisältöön ja niiden opetuksiin liittyen §:ssä 344:“Elämäni sisältö on siinä, että tyydyn moniin asioihin.”
Ajatusliikkeitä on varsin puhutteleva kirja. Se on hieno osoitus siitä, kuinka tärkeänä, voi sanoa jopa elintärkeänä – Wittgenstein piti perimmäisten kysymysten, ennen kaikkea uskonnollisen uskon, pohdintaa. Ristiriitaisuudestaankin huolimatta päiväkirjat tarjoavat erittäin kiinnostavan kuvauksen Wittgensteinin elämästä 1930-luvulla.
Kirjallisuus
Työrinoja, Reijo 1984. Uskon kielioppi. Uskonnollisten väitteiden ja käsitteiden luonne Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofian valossa. 2. painos. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran Julkaisuja 141: Helsinki.
Wittgenstein, Ludwig 1979. Yleisiä huomautuksia. (Alkuperäisteos Vermischte Bemerkungen / Culture and Value 1977. Ed. G. H. von Wright in collaboration with Heikki Nyman. Trans. Peter Winch. Basil Blackwell: Oxford 1980. Suom. Heikki Nyman). WSOY: Porvoo & Helsinki & Juva.
Ludwig Wittgenstein 1997. Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. (Alkuperäisteos. Ludwig Wittgenstein Logisch-philosophische Abhandlung, 1921, 1922 saksan- ja englanninkielisenä kirjana. suom. Heikki Nyman). WSOY: Porvoo. = T
Wittgenstein, Ludwig 1999. Varmuudesta (Alkuperäisteos Ludwig Wittgenstein. Über Gewissheit, 1969. Suom. Heikki Nyman). Esipuhe G. H. von Wright. Wittgenstein varmuudesta. Suom. Heikki Nyman. 2. painos. WSOY: Porvoo & Helsinki & Juva.
Wittgenstein, Ludwig 2011. Ajatusliikkeitä: Päiväkirjat 1930-1932 & 1936-1937. (Alkuperäisteos Ludwig Wittgenstein. Denkbewegungen, Tagebücher 1930-1932 & 1936-1937 Hg. Ilse Somavilla, 1997. Suom. Tommi Uschanov). Eurooppalaisen filosofian seura. Niin & Näin: Tampere.
