White Dog -elokuvan alkuperäinen mainosjuliste.

White Dog – opittu rasismi

Samuel Fullerin (1912–1997) White Dog (1982) on aiheeltaan edelleen erittäin ajankohtainen. Monitasoinen kauhudraama kertoo, kuinka rasismi opitaan ja kuinka siitä voi myös oppia pois. Teema ei ole menettänyt merkitystä, ja siksi myös Fullerin elokuva ei ole vanhentunut tippaakaan. Ilmestyessään elokuva aiheutti kohua, ja valkoisesta, tummaihoisia ihmisiä tappamaan koulutetusta, saksanpaimenkoirasta kertovaa elokuvaa syytettiin rasistiseksi, mikä tuntuu täysin absurdilta, sillä elokuvan tarkoitus oli päinvastainen – kyseessä oli antirasistinen elokuva, joka analysoi rasismin toimintamekanismeja.

White Dog käynnistyy, kun nuori näyttelijä Julie (Kristy McNichol) ajaa autollaan vahingossa valkoisen saksanpaimenkoiran päälle ja vie tämän kotiinsa hoidettavaksi. Koira paranee, mutta koiran omistajaa ei kuitenkaan löydy mistään. Julie saa huomata, ettei kaikki sittenkään ole hyvin koiran kanssa. Koiran käytös tummaihoisia kohtaan on epänormaali. Julie vie koiran Hollywoodin elokuviin eläimiä vuokraavan tarhaajan (Burl Ives) pakeille, joka toteaa koiran olevan koulutettu siten, että se hyökkää aina nähdessään tumman ihon. Hän toteaa, että koira on välittömästi lopetettava, ennen kuin se tappaa jonkun ihmisen.

Tilalla työskentelevä tummaihoinen eläintenkouluttuja, Keys (Paul Winfield), näkee koirassa muutakin kuin hirviön ja alkaa kouluttaa sitä pois opetetusta vihasta. Keys selittää Julielle miten helppoa on kouluttaa koirasta tappaja, joka hyökkää tummaihoisia vastaan – tarvitaan vain humalainen juoppo, joka on maksettu kiusaamaan pentukoiraa. Näin syntyy helposti viha ja pelko. Koiran uudelleenkouluttaminen ei kuitenkaan käy helposti, ja lisää veritekoja tapahtuu. Nyt myös Julien mielestä koira pitäisi lopettaa, mutta Keys ei suostu luovuttamaan vaan jatkaa koiran kouluttamista oman henkensä uhalla.

White Dog ei ole monellakaan tapaa helppo elokuva lähestyä ja sulatella. Elokuvaa on ensinnäkin vaikea luokitella mihinkään tiettyyn genreen – se ammentaa yhtälailla Hitchcockin Lintujen kuin Spielbergin Tappajahain aloittamista ja suosituksi tehneistä eläinkauhuelokuvista olematta kuitenkaan puhdasverinen kauhuelokuva. Se lipsahtelee ajoittain b-elokuvan ja hollywoodlaisen melodraaman puolelle. Näyttelijäsuorituksetkin menevät välillä ylinäyttelemisen puolelle.

Samuel Fuller. Kuva: Wikipedia.

Samuel Fuller. Kuva: Wikipedia.

Elokuva ei kaunistele mitään ja on sanomaltaan ja toteutukseltaan hyvin rosoinen niin kuin kaikki muutkin Fullerin elokuvat. Tuottajat katsoivat elokuvan valmistuttua sen olevan liian vaikea levitettäväksi, ja sitä näytettiin aikoinaan vain muutamissa elokuvateattereissa, minkä jälkeen se katosi vuosiksi.  Koska elokuvaa ei aikanaan näytetty juuri missään, erehtyivät ihmiset luulemaan syyn olevan elokuvan rasistisuudessa, mikä ei voisi enempää virheellistä tulkintaa – elokuva on rasismin vastainen, eikä sen nähtyään voi muunlaista päätelmää tehdä.

Fuller pettyi karvaasti elokuvansa kohteluun, ja se jäikin hänen viimeiseksi Hollywood-tuotannokseen. Tämän elokuvan jälkeen hän muutti Pariisin tekemään elokuvia ja päätyi myös näyttelemään Kaurismäen veljesten elokuviin. Viime vuosina White Dog on kuitenkin kasvattanut kulttimainettaan ja sitä on maailmalla alettu esittämään teattereissa. Suomessa elokuvaa on harmi kyllä vielä vaikea nähdä. Yle Teema näytti muutama vuosi sitten useamman Fullerin elokuvan, ja kirjoitinkin heille, että näyttäisivät joskus myös White Dogin– lupasivat ottaa harkintaan. Elokuvan käsittelemä teema ei kuitenkaan ole valitettavasti hävinnyt mihinkään, ja elokuva on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Elokuvassa on hieno yksityiskohta: yksi koiran tekemistä veritöistä tapahtuu kirkossa suuren Franciscus Assisilaista esittävän lasimaalauksen edessä. Eläintenkin suojeluspyhimyksenä tunnettu Franciscus saarnasi legendan mukaan eläimille ja sai erään suden, joka oli pidemmän aikaan ahdistellut kaupungin asukkaita, tekemään sovinnon ihmisten kanssa. Fuller haluaa elokuvallaan kertoa, että rasismi on parannettavissa oleva sairaus. Fuller ei kuvaa koiraa pelkästään hirviönä, joka tappaa mielivaltaisesti – hän kuvaa koiraa myös uhrina, jolle viha ja tappaminen on opetettu. Korostaakseen tätä Fuller kuvaa paitsi koiran vihaisessa irvistyksessä näkyviä hampaita myös silmiä, joissa näkyy lempeyttä. Myös ihmisessä näkyvät nämä puolet – kukaan meistä ei ole rasisti syntyessään, vaan vääränlaiset olosuhteet sen opettavat.


Tuomas Hurme

Kirjoittaja

Tuomas Hurme (s. 1987) on teologian maisteri, joka vapaa-ajallaan lukee kirjoja ja katselee elokuvia. Tajusi teini-ikäisenä katsottuaan Stanley Kubrickin elokuvia, että elokuvat voivat olla enemmän kuin viihdettä.


'White Dog – opittu rasismi' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.