Uskontoa koskevissa uutisissa ex-alkuiset termit vilisevät. Virtaus ulos tunnustuksellisista ryhmistä, kirkon jäsenyydestä ja herätysliikkeistä on ajan kuvaa. Kuulemani hauskan hirtehisen sanonnan mukaan kirkon merkittävin uskonnollinen liike ovat entiset viidesläiset. Uskonnottomuus on kasvava tunnustautumisen muoto. Kirkon konservatiivinen leiri on esittänyt aiheellisen kysymyksen, mihin katoaa se suuri joukko nuoria, jotka suositun ja positiiviseksi koetun riparikokemuksen jälkeen pian katoavat tutkasta.
Tämä on tärkeä kysymys niin uskontososiologian, kirkkohistorian, eksegetiikan ja uskontofilosofian tutkimukselle. Oma epäilyni on – olkoon peräkylän maallikon hypoteesi, että kaikkien kirkkokuntien ja uskonnon traditioiden piirissä on suuri hiljainen joukko, jotka kunnioittavat oman viiteryhmänsä keskeisiä arvoja, mutta vierastavat ”oikean opin” määrittelyjä, dogmaattisia kaidepuita ja tunnustuspuheiden sanoituksia. Tämä on kirjoitus tuon vaikenevan joukon puolesta.
Nämä uskontojensa hiljaiset ovat näkymätön joukko yksilöitä, jotka vierastavat ortodoksisia tai ortopraksisia korostuksia ja ovat taipuvaisia laveampaan suvaitsevuuteen kuin kirkkokuntiensa mustakaavut ja valaistuneet tosiuskovat. Tämä piilevä kansa on kuin vaitelias pinnan alla lymyävä virtahepo, josta näemme vain silmät ja sieraimet. Maltillinen väki on samalla maailmanrauhan turva.
Aabraham ja apostasia
Tunnustuksellinen viilentyminen ja keskiöstä etääntymisen ilmiö näkyy kaikkien Aabrahamin juuresta lähteneiden suuntausten keskuudessa (katolisuus, protestanttiset kirkot, juutalaisuus, islam). Perintönsä kanssa kipuilevia ryhmiä ovat myös post-mormonismi ja monet muut. Epäilijät, erkaantuneet ja vastaan hangoittelijat kokevat yleensä eri asteista paheksuntaa. Poikkeus näyttäisi olevan juutalaisuus, joka on ilmeisen suvaitsevainen keskuudestaan nousseiden reformisten suuntausten ja maallistuneiden (non-practising Jews) elämäntapaa ja ajatuksia kohtaan. Islamin piirissa puolestaan apostasia merkitsee joskus suoranaista turvallisuuden ellei hengen uhkaa.
Vuosituhannen vaihteen tienoilla vauhtia ottanut uusateismin aalto on vaihe maailmankatsomusten evoluutiossa. Ilmiön syiksi on arveltu WTC 2001 -iskua, kommunismin materialistisen maailmanvallan romahdusta, koulujen kreationismi–evoluutio-sotia USA:ssa, mahdollisesti jopa vuosiluvun 2000 magiikkaa. Ennustajien kompastelu antoi syytä rationalismin ähäkutti-kiljahduksiin.
Mainitsen muutamia tämän ilmiön nimiä. Sivuutan Richard Dawkinsin kumppaneineen. Tiedeuskon julistus on ruutinsa kastellut ja saanut mielestäni liikaa palstatilaa ja mainetta. Tämän artikkelin teemaa sivuavat paremmin poleemiset mutta teologisesti syvällisemmät debatoijat, kuten Uuden Testamentin tekstihistoriaan paneutunut professori Bart Ehrman sekä psykologian ja tieteenhistorian professori Michael Shermer. Molempien henkilökohtainen elämänura kulki teini-iässä koetun uskonnollisen innostuksen, heräämisen ja born-again-Christian vaiheen jälkeen syvenevään etsintään, epäilyyn ja lopulta kristinuskon tunnustuksen ulkopuolelle kuin keskipakovoiman heittämänä.
Ex-uskovaiset Ehrman ja Shermer
Bart Ehrmanin opintopolku johti kahden teologisen instituutin (Moody Bible Institute, Wheaton College) kautta Princetoniin ja hän on tällä hetkellä Uuden Testamentin ja varhaisen kristinuskon tutkija ja professori Chapel Hill -yliopistossa. Lukuisia Bart Ehrmanin Youtube-esityksiä löytyy verkosta. Arvostan kovasti tämän tutkijan perehtyneisyyttä UT:n tekstien historiaan ja tekstikritiikkiin. Nuoruudessa koettu ”born-again” -kokemus vei teologiaan ja Raamatun tutkimukseen. Matkan varrella karisi vähitellen nuoruuden uskonnon into ja totuusväitteet. Kertomansa mukaan etääntyminen evankelikaalisesta tunnustuksesta alkoi, kun huolellinen tekstihistorian tutkimus alkoi paljastaa kasvavan määrän epäselvyyksiä, ristiriitoja ja kummallisuuksia Raamatun teksteissä. Kipuilun tuloksena hän päätyi aluksi ”liberaalin kristinuskon” kategoriaan. Lopullinen hyppy laivasta oli seurausta omantunnon taistelusta koskien pahuuden ja kärsimyksen ongelmaa. On iso harmi, että hän tulkitsi kapinointinsa johtaneen johtopäätökseen, että hän ei voi lukea itseään kristityksi. Mielestäni kristinusko nimenomaan tarvitsisi hänen kaltaisiaan tinkimättömiä syvään päähän kahlaajia….
Professori Michael Shermerin tarina kulki niin ikään high school -vaiheen uskonnollisesta herätyksestä ja katuevankelioinnin urasta teologian opintoihin (Pepperdine University). Hän perehtyi C.S. Lewisin kirjoituksiin ja vaihtoi sittemmin psykologiaan ja kulttuuriantropologiaan. Opintojen kuluessa hänen uskonnolliset näkemyksensä alkoivat murentua ja dogmaattisen kehyksen tilalle tuli näkemys, jonka mukaan ”kulttuurimme on muokannut Jumalan kuvan ihmisen kaltaiseksi eikä päin vastoin”. Shermerin tyttöystävä kohtasi järkyttävän kohtalon auto-onnettomuudessa, ja tämä oli sysäys, joka ehkä katkeroitti hänen ajatuksensa lopullisesti uskontoa kohtaan. Shermer päätyi radikaaliin skepsismiin, uskonnon kiihkeäksi kriitikoksi, Sceptics Societyn perustaksi ja puheenjohtajaksi. Hän opettaa tieteen historiaa ja ilmeisenä missionaan on pseudotiedon ja rajatiedon kritiikki. Tässä Bart Ehrman ja Michael Shermer keskustelevat ja tilittävät kokemuksiaan ja happamia tuntoja uskonnosta.
´Nuo tarinat ovat jotenkin masentavia mutta valaisevia. Amerikkalainen evankelikaalinen kristillisyys on paikoin niin lapsenomaista, älyllisesti matalaa hömppää, että sen piiristä pakenevat katsovat mieluummin oikeaksi kutsua itseään uskonnottomaksi tai ateistiksi. Kristinusko voisi rakentua, uudistua ja vahvistua, jos tuon kaltaiset pohtijat löytäisivät ravistelijaroolinsa nimenomaan kirkon sisäpuolelta.
Totuudesta kiivailun sävyt
Euroopan henkinen perintö tarjoaa enemmän sävyjä ja lokeroita – uskonto ei ole kaksipuoluesysteemi. Täällä voi tunnistaa ”etsivän ja epäilevän” takapenkkien uskonnollisuuden piiristä mm diagnoosiluokat agnostinen juutalainen/katolinen/protestantti. Luin äskettäin, että ortodoksisen kristinuskon historiassa tunnetaan kiinnostava ”hesykastinen” traditio, johon kuuluu mm. köydenveto rationalismin ja mystiikan välillä. Tuntuu jotenkin tutulta, pitänee perehtyä.
Ehrmanin ja Shermerin päällisin puolin ilkeä naljailu kristinuskon konservatiivisia traditioita kohtaan sisältää ehkä yllättävästi raikasta piruilua myös ateismin eliittiä kohtaan. Kun Ehrman kertoo olevansa vakuuttunut ja uskoo historiallisen Jeesuksen olleen olemassa useiden lähteiden perusteella ja arvostavansa syvästi hänen opetuksiaan, hän kuvaa miten ateistiyhteisön silmissä tämä on porukan pettämistä (not atheist enough). Hän on haluton luokittelemaan itseään mihinkään diagnoosiluokkaan.
Hänen piikittelynsä ns. naturalismin kriitikkoja kohtaan on myös opettavainen ja terävä. Esimerkiksi me kristityt yleensä hyväksymme historiallisena tosiasiana, että ”liittoutuneet voittivat toisen maailmansodan”. Sen sijaan juuri kukaan ei etsi tähän uskomukseen selitystä luonnollisten, kausaalisten vaikka äärimmäisen mutkikkaiden sotatapahtumien (materiaalitappiot, sääolot, talous, kansojen henkinen tila ja puolustustahto, sodanjohdon taidot) ulkopuolelta. Persoonallisia piirteitä ja aktiivisen tahdon omaavan kosmisen agentin salattua roolia ei ole tarpeen loihtia näyttämölle. Sodan kulku oli traaginen mutta ”luonnollinen” tapahtumasarja, samalla taatusti mystinen ja käsittämätön kausaalisen selittämisen mielessä, kuten koko historia ihmeineen. Saatamme kyllä sanoa suurten historian voimien olleen maailman tapahtumisen taustalla.
