Tallinnan tuomiokirkko. Kuva: Kwong Yee Cheng/Flickr

Viron uusi arkkipiispa tarvitsee hyvän tiimin uudistusten toteuttamiseksi

Priit Rohtmets luennoimassa Tarton yliopistossa. Kuva: Mikko Ketola

Priit Rohtmets luennoimassa Tarton yliopistossa. Kuva: Mikko Ketola

Viron luterilaisen kirkon arkkipiispaksi valittiin marraskuun 2014 lopussa Viron luterilaisen kirkon kansleri ja Tallinnan piispallisen tuomiokirkon pappi, 41-vuotias Urmas Viilma. Hänet siunataan virkaansa 2.2.2015.

Haastattelin Viilman valinnasta tarttolaista teologian tohtori Priit Rohtmetsia. Hänen väitöskirjansa ja muut kirkkohistorialliset tutkimuksensa ovat käsitelleet monipuolisesti maailmansotien välistä Viron luterilaista kirkkoa.

Arkkipiispan vaalien alla hän julkaisi yhdessä Tarton teologisen tiedekunnan dekaanin Riho Altnurmen kanssa kirjoitussarjan aiemmista Viron luterilaisen kirkon piispan- ja arkkipiispanvaaleista vuodesta 1919 lähtien. Kirjoitussarja ilmestyi Kirik ja teoloogia -verkkolehdessä. Kirjoitussarjan viimeisen osan lopusta löytyvät linkit muihin osiin.

MK: Millaisia yhtymäkohtia näet tällä piispanvaalilla ja aiemmilla vaaleilla alkaen Jakob Kukkin valinnasta ensimmäiseksi itsenäisen Viron piispaksi 1919?

Priit Rohtmets: Kun vertaillaan vaaleja, täytyy ensin lähteä kirkon tilanteesta ja jatkaa sitten vaaleihin ja valitun arkkipiispan näkemyksiin. Aivan aluksi minusta voi hyvin sanoa, että vuoden 2014 vaalit muistuttavat vuoden 1934 vaaleja. Vaikka vuonna 1934 Viron luterilaista kirkkoa saattoi sanoa todelliseksi kansankirkoksi (vuoden 1933 väestönlaskennassa 78 prosenttia virolaisista piti itseään luterilaisina), ja nyt uskonnon ja luterilaisen kirkon merkitys on huomattavasti vähentynyt (vuoden 2011 väestönlaskennassa luterilaisten määrä oli enää 10 prosenttia), kirkossa on silti paljon samaa silloin ja nyt.

Viron luterilaisen kirkon uudeksi arkkipiispaksi valittiin Urmas Viilma. Kuva: Tallinnan tuomiokirkkoseurakunta

Viron luterilaisen kirkon uudeksi arkkipiispaksi valittiin Urmas Viilma. Kuva: Tallinnan tuomiokirkkoseurakunta

Ensinnäkin, kirkkoa voi yhä pitää yleisellä tasolla kansankirkkona siinä hengessä kuin se perustettiin vuonna 1917 eli se voi olla kirkko kaikille. Se tarkoittaa, että kirkossa on erilaisia suuntauksia kuten oli sotienvälisen ajan kirkossakin. Näiden suuntauksien pitäminen samassa kirkossa on vaikeaa silloin, kun suunnitellaan uudistuksia, ja tämä on uuden arkkipiispan suurin haaste, mikäli hän aikoo uudistaa kirkkoa.

Kuten 1920–1930-luvuilla kirkossa on nyt riitoja ja skandaaleja. Silloin ne liittyivät virolaisten ja baltiansaksalaisten suhteisiin tai teologisiin erimielisyyksiin, ja nyt kaikkein kuumin asia on prosessi, joka on menossa virolaisessa yhteiskunnassa eli kysymys samaa sukupuolta olevien avioliitosta ja kirkon negatiivisesta asenteesta siihen.

Kuten tuolloin, kirkolla on nytkin omat hereetikkonsa. Liberaali pastori Voldemar Kuljus potkittiin pois kirkosta 1920-luvulla, ja Theodor Tallmeisterin kanssa kirkon johto yritti samaa. Vuonna 2010 taas homoseksuaali pastori Heino Nurk sai tylyä kohtelua kirkolta. Toiseksi, kysymys kirkon omaisuudesta on aiheuttanut ongelmia niin silloin kuin nyt. Juuri arkkipiispanvaalin aikaan lehdistössä pidettiin esillä konsistorin toimia – tai pikemminkin toimimattomuutta – Narvan Aleksanterin kirkon asiassa, kun seurakunta oli julistanut olevansa vararikossa. Samaan aikaan kirkko toivoo valtiolta kompensaatiota Nigulisten kirkosta, jonka ylläpidosta valtio on luopunut.

On siis olemassa hyvin perusluonteisia samankaltaisuuksia, joilla oli vaikutusta kirkolliskokouksessa käytyihin keskusteluihin ja vaalin lopputulokseen.

MK: Toivotko uuden arkkipiispan oppineen jotakin Viron luterilaisen kirkon historiasta? Mitä virheitä ei pitäisi toistaa?

Priit Rohtmets: Voin puhua tässä asiassa tietenkin vain kirkkohistorioitsijana. Viron kirkon historia 1900-luvulla on osoittanut, kuinka tärkeää on käsittää kirkko kokonaisuutena. Kuten sanoin, voimme vaalia analysoidessa vetää paralleelin vuoden 1934 vaaleihin. Erojakin tietenkin on, esimerkiksi piispojen persoonallisuudessa. Vuonna 1934 valittu Hugo Bernhard Rahamägi oli pehmeä neuvottelija, Urmas Viilma taas on antanut itsestään kuvan tiukkaotteisena johtajana. Kummatkin miehet olivat nelissäkymmenissä piispaksi tullessaan, Rahamägi lähempänä viittäkymmentä, Viilma lähempänä neljääkymmentä. Se tarkoittaa, että Viilma voi olla pitkän aikaa, yli 20 vuotta, virassaan.

Se, mitä hän voi ottaa opiksi Rahamäeltä, on huolellisuus oman tiimin valinnassa. Hänen kannattaa myös ottaa huomioon kirkon sydänäänet suunnitellessaan uudistuksia. On luonnollista, että nuorena miehenä hänellä on suunnitelmia, jotka hän haluaa toteuttaa. Jo kootessaan taspainoista tiimiä hänen on pidettävä langat käsissään ja oltava johdonmukainen. Yhtä tärkeää on, että hän pysyy itse tasapuolisena, muuten  hän aiheuttaa väistämättä opposition muodostumisen. Niin kävi 1930-luvulla, ja vaikka nykyään valtion ei ole mahdollista puuttua kirkon asioihin ja poistaa  arkkipiispaa virastaan, kuten Rahamäelle kävi vuonna 1939, levottomuus kirkon sisällä on ehdottomasti epätoivottavaa ja voi vahingoittaa kirkkoa.

On tärkeää kiinnittää huomiota myös eräisiin aloitteisiin, jotka ovat menneisyydessä aiheuttaneet kirkossa levottomuutta. Yksi näistä on uusien hiippakuntien perustaminen [Virossa on vain yksi hiippakunta], mikä on vaalien jälkeen nostettu jo esille Eesti Kirik -lehdessä. Se on asia, joka oli suuressa määrin syy siihen, että Rahamägi erotettiin virastaan 1939, ja vuoden 1994 arkkipiispanvaalissa se maksoi voiton piispa Einar Soonelle. Soone oli silloin selvä ennakkosuosikki, mutta voiton vei Jaan Kiivit nuorempi, joka ei kannattanut uusien hiippakuntien perustamista. Yksi kiistakysymys on myös naisten pappisvihkimys.

Tasapuolisuus on siis tärkeää, jotta kirkon ykseys voidaan säilyttää, mutta toisaalta se tekee uudistusten aloittamisen vaikeaksi. Arkkipiispan täytyy olla erinomainen neuvottelija, mutta samalla hänen täytyy pitää langat tiukasti kädessään.

Hugo Bernhard Rahamägi oli Viron luterilaisen kirkon piispana 1934–1939. Kuva: Wikimedia Commons

Hugo Bernhard Rahamägi oli Viron luterilaisen kirkon piispana 1934–1939. Kuva: Wikimedia Commons

MK: Suomalaisen lukijan on ehkä vaikea ymmärtää, miksi uusien hiippakuntien perustaminen on niin merkittävä ja mielipiteitä jakava asia. Voitko selittää asiaa hieman?

Priit Rohtmets: Tavallinen argumentti uusia hiippakuntia vastaan on ollut se, että Viron luterilainen kirkko on niin pieni, että useampi hiippakunta olisi liioittelua. Tämä on se syy, miksi Johan Kõpp, joka muotoili Viron luterilaisen kansankirkon teoreettisen perustan vuonna 1917 ja josta tuli Hugo Bernhard Rahamäen jälkeen piispa vuonna 1939, korvasi Rahamäen nimittämät neljä piispanvikaaria yhdellä piispanvikaarilla. Vasta kun piispan titteli muutettiin arkkipiispaksi, piispanvikaarista tuli piispa. Johan Kõppin mielestä piispa kyllä tarvitsi apulaista, mutta tarvetta neljälle tai viidelle hiippakunnalle piispoineen ja asiaan liittyvine byrokratioineen ei ollut. Eksiilikirkossa sitten piispanvikaari olikin, kun taas Virossa toimineessa luterilaisessa kirkossa piispalla oli henkilökohtainen apulainen siihen asti, kunnes Einar Soone valittiin arkkipiispan rinnalle piispaksi 1992.

Toiseksi, Viron evankelis-luterilainen kirkko on rakenteeltaan piispallis-synodaalinen. Lyhyen historiansa aikana (kirkko viettää 100-vuotisjuhlaansa 2017), Viron luterilainen kirkko on kallistunut välillä synodaaliseen, välillä piispalliseen suuntaan. Kun se perustettiin, se oli rakenteeltaan enemmän synodaalinen, mikä johtui historiallisista syistä kuten Venäjän evankelis-luterilaisen kirkon rakenteesta ja saksalaisesta (preussilaisesta) traditiosta. Uusien hiippakuntien perustaminen nostettiin esiin 1930-luvulla, mihin vaikuttivat lisääntyneet skandinaaviset yhteydet ja kirkon sisäiset teologiset kiistat, joiden yhteydessä kirkollisen kurin ylläpitäminen ei ollut onnistunut synodaalisen rakenteen puitteissa. Se oli myös aikaa, jolloin valtio alkoi tukea kirkkoa enemmän, ja Rahamäen näkemykseen kirkkojärjestyksestä kuului hiippakuntareformi.

Konservatiiviset piirit, joihin kuului monia baltiansaksalaisia pastoreita, eivät ottaneet uudistusta hyvin vastaan. Uusien hiippakuntien kannattajia vastaan on aina esitetty syytös, että he haluavat piispallisen kirkon, joka väistämättä etääntyy kansasta ja on liian juhlava, korkeakirkollinen instituutio.

Toinen tavallinen kritiikki koskee katolisia vaikutteita. Tämä tuotiin keskusteluun, kun uusien hiippakuntien perustamista esitettiin uudelleen 1990-luvun alussa. Ryhmä virolaisia pappeja oli vieraillut neuvosto-Liettuassa ja ihaillut paitsi Liettuan katolilaisten kamppailua kommunismia vastaan myös heidän liturgiaansa ja sosiaalista koheesiota. He halusivat saada aikaan jotakin samanlaista Viron luterilaisessa kirkossa ja tekivät sen vuoksi aloitteen hiippakuntareformista. Reformi hylättiin sen jälkeen, kun Jaan Kiivit nuoremmasta tuli arkkipiispa 1994. Itse asiassa Viron luterilaisen kirkon rakenne on edelleen hyvin seurakuntakeskeinen, jollaiseksi se alun perin suunniteltiinkin.

Tänä päivänäkin kirkossa näkyy jännite piispallisen kirkon ja rovastikuntakeskeisen kirkon kannattajien välillä. Viimeksi mainitut tavallisesti huomauttavat, että kirkossa on tärkeämpiäkin asioita kuin hiippakuntien perustaminen kuten se, mitä tehdä maaseudun tyhjien kirkkorakennusten kanssa. On paikkoja, joissa sunnuntain jumalanpalveluksessa käy alle kymmenen ihmistä.

MK: Toinen ajatus, joka lienee vieras suomalaisille, on se, että arkkipiispa tuo muassaan oman tiiminsä konsistoriin johtamaan kirkkoa. Mitkä ovat tämän käytännön historialliset juuret? Onko mahdollista, että Viilman tiimissä olisi mukana naisia?

Priit Rohtmets: Kun Viron luterilainen kirkko oli perustettu 1917, sen peruskirjan mukaisesti kirkkopäivät (kirikupäev) valitsi kirkon hallintohenkilöt. Kirkkohallitukseen eli konsistoriin kuului yhtä monta jäsentä papistosta ja maallikoista. Konsistorin varaesimies oli aina joku maallikko. Tällä tavalla haluttiin säilyttää tasapaino papiston ja maallikoiden välillä ja varmistaa päätöksenteon korkealaatuisuus. Usein konsistorin maallikkojäsenet olivat lakimiehiä. Mukana on ollut monia hallituksen ministereitä; esimerkiksi viimeinen laillinen pääministeri ennen vuoden 1940 miehitystä, Jüri Uluots, toimi konsistorin maallikkoasessorina 1920-luvulla. Friedrich Akel, joka oli riigivanem (pääministeri) vuoden 1924 kommunistien vallankaappausyrityksen aikana, toimi konsistorin varaesimiehenä 1920-luvulla.

Viron luterilaisen kirkon konsistori. Kuva: Wikimedia Commons

Viron luterilaisen kirkon konsistori. Kuva: Wikimedia Commons

Piispa Rahamäen aikana 1930-luvulla piispa sai lisää valtaa keskitetyn hallintorakenteen ja vuoden 1935 uuden peruskirjan myötä, ja hän sai myös oikeuden valita konsistorin jäsenet. Sama periaate on voimassa tänään. Vaikka kirkolliskokouksen jäsenillä on myös oikeus tarjota ehdokkaita konsistoriin, uudella arkkipiispalla on oikeus ilmoittaa, kuinka monta ehdokasta kirkolliskokous voi valita, ja oikeus esittää tiettyjä henkilöitä. Ehdotetuilla papeilla täytyy olla vähintään seitsemän vuoden työura, ja kaksi konsistorin jäsenistä voi olla maallikoita. Käytännössä kyseessä on luottamusäänestys arkkipiispalle, ja sama kirkolliskokous, joka valitsee arkkipiispan, ei halua esittää epäluottamusta hänen valitsemalleen konsistorille. Joskus arkkipiispa on pannut tarjolle useampia nimiä kuin konsistorissa on paikkoja ja antanut kirkolliskokouksen valita heistä, mutta lista on kuitenkin ollut lyhyt.

Tällä kertaa tavanomaisesta menettelystä on poikettu sikäli, että konsistorin jäseniä ei valittukaan samassa kokouksessa kuin arkkipiispa. Tällä kertaa uudella arkkipiispalla on aikaa harkita, kenen kanssa hän haluaa työskennellä vähän pitemmän aikaa, ja vuoden 2015 alussa on kirkolliskokouksen istunto, jossa hän esittää ehdokaslistansa. Pidän sitä lupaavana merkkinä, sillä se todennäköisesti parantaa mahdollisuuksia saada aikaan tasapainoinen konsistori. En ole lainkaan varma, että mukana tulee olemaan naispappeja, mutta maallikkoehdokkaissa voi olla naisia, jotka ovat päteviä ja jotka täyttävät kirkolliskokouksen vaatimukset. Arkkipiispa päättää, kuka hänen hallinnossaan vastaa mistäkin asiasta.

MK: Sen lisäksi, että ajoittain on epäilty katolisten tendenssien voittavan alaa Viron luterilaisessa kirkossa, Viron luterilaisen kirkon partnerikirkoissa Saksassa ja Pohjoismaissa on välillä oltu huolestuneita siitä, että Viron kirkko lähtisi kulkemaan samaa tietä kuin Latvian luterilainen kirkko eli antaisi Missouri-synodille vaikutusvaltaa kirkon suuntaa koskevissa päätöksissä. Onko tällainen kehitys mielestäsi mahdollista uuden arkkipiispan johtaessa kirkkoa?

Priit Rohtmets: Ensimmäiset merkit (haastattelut) eivät ole antaneet syytä vakavaan huoleen. Vaikka Viilma ilmaisikin Viron valtiollisen tv:n haastattelussa omat epäilyksensä naisten ordinaatiosta ja sanoi, ettei hän ole vielä löytänyt itseään tyydyttävää vastausta sen oikeutukseen, hän kuitenkin korosti, että kirkon peruskirjan mukaan naisten pappisvihkimys on sallittu. Luultavasti hän pyrkii tässä suhteessa säilyttämään tasapainon kirkossa. Luonnollisesti se riippuu hänen tiimistään ja menestyksestään tavoitteiden saavuttamisessa. Jos hän ei onnistu uudistusten läpiviennissä, hänellä on aikaa vaihtaa tiimiään, jolloin hän voi kääntyä konservatiivisempaan suuntaan.

Mitä tulee kirkon ulkomaansuhteisiin, hän on sanonut, että Viron luterilainen kirkko arvostaa nykyisiä kumppaneitaan ja jatkaa yhteistyötä niiden kanssa silloinkin, kun kaikista asioista ei olla samaa mieltä. Samalla täytyy sanoa, että Viron luterilainen kirkko ei varmaankaan lähde kulkemaan samoja polkuja kuin Ruotsin tai Suomen luterilaiset kirkot. Neuvostomenneisyytensä vuoksi se on eksklusiivisempi kuin kirkot Ruotsissa tai Suomessa ja korostaa ennemmin tunnustuksellista tietoisuuttaan kuin dialogia yhteiskunnan kanssa. Yhteenvetona voisin sanoa, että Viron luterilainen kirkko tulee toimimaan välimaastossa, jossa toisella puolella ovat Ruotsin ja Suomen luterilaiset kirkot ja toisella puolella Latvian ja Liettuan luterilaiset kirkot.

Artikkelikuvassa Tallinnan tuomiokirkko (Kwong Yee Cheng/Flickr).


Mikko Ketola

Kirjoittaja

Mikko Ketola (s. 1963) on kirkkohistorian yliopistonlehtori ja dosentti Helsingin yliopistossa. Vartijan päätoimittajana hän on toiminut vuodesta 2010 lähtien. Lue lisää


'Viron uusi arkkipiispa tarvitsee hyvän tiimin uudistusten toteuttamiseksi' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.