Eeva-Liisa Mannerin Poltetun oranssin hullu tyttö näkee miehet päättöminä. A. H. Tammsaaren Judit menee pidemmälle. Hän katkaisee humalaansa nukkuvan vihollispäällikön Holoferneksen kaulan ja käärii pään kangasmyttyyn ja kuljettaa sen kotikaupunkiin merkiksi ja todisteeksi kansansa pelastuksesta. Renessanssin ja barokin ajoista lähtien lukuisat ellei lukemattomat taiteilijat ovat kuvanneet tätä kiihdyttävää tapahtumaa itse teossa: Donatello, Lucas Cranach, Tintoretto, Caravaggio, Gustave Doré, Goya, Gustav Klimt, Peter Minchell ja muut. Anna Ostoyan geometris-abstrakti fotomontaasisarja vuodelta 2016 lienee tuoreimpia viittauksia aiheeseen, nyt barokin naistaiteilijan Artemisia Gentileschin kuulua tulkintaa jatkaen.
Esko Karppanen on suomentanut A .H. Tammsaaren raamatullisaiheisen tragedian Judit (1921). Hän on kääntänyt teoksen kauniisti ja kirjoittanut siihen erinomaisen esipuheen. Esipuheen esityshistorian osuus kertoo, että Neuvosto-Virossa Juditia esitettiin ensimmäisen kerran Tallinnan draamateatterissa 1960 ja sitten 1969, jolloin oli myös Eeva-Liisa Mannerin Poltetun oranssin maailmankantaesitys samassa teatterissa.
Tammsaare on Viron suuria kirjailijoita, asemaltaan samankaltainen kuin meille Aleksis Kivi tai Väinö Linna. Judit ei kuitenkaan ole se teos, joka häneltä Virossa ensimmäisenä muistetaan. Se teos on viisiosainen romaani Totuus ja oikeus. Mutta kiehtovalta ja moniulotteiselta tämä outo näytelmä Judit tuntuu suomalaisesta ensitutustujasta. Jos kulttuuririnnastuksia halutaan jatkaa, niin onhan Kivelläkin varhainen Kullervonsa ja Linnalla Musta rakkautensa.
Judit-aihe pohjaa vanhan testamentin apokryfisiin kirjoituksiin yli kahdentuhannen vuoden takaa. Suomeksi Juditin apokryfi on luettavissa teoksesta Vanhan testamentin apokryfikirjat, mutta ei Raamatusta.
Assyria on näännyttämässä janoon Juudean vuorten kansaa ja valmistautuu viimeiseen iskuun. Piiritetyn kaupungin johto lupaa väelleen, että jos viiden päivän kuluessa ei apua tule Jahvelta, antaudutaan viholliselle. Judit on nuori, rikas leski, lapseton, paljon paastonnut ja surrut, kaunis vartaloltaan ja suloinen kasvoiltaan, kuten apokryfikirja kertoo. Hän moittii johtomiehiä vähäuskoisiksi ja jumalan kanssa kauppaa hieroviksi ja kertoo itse lähtevänsä vihollispäällikön luo. Hän valmistautuu rukouksin ja kaunistautuu. Hän pukeutuu upeaksi ja lähtee luotetun palvelijattaren kanssa vihollisleiriin tapaamaan Holofernesta, Nebukadnessarin sotapäällikköä.
Tammsaaren näytelmän lähtökohdat ja tarinan pääkohdat ovat apokryfikirjan mukaiset. Mutta henkilökuvauksen monimutkaisuus ja yllätykset ja sen myötä tarinan käänteet ovat Tammsaarella toiset ja monet. Keskeiset henkilöt ovat ristiriitaisia ja moniulotteisia. Oma persoona ja intohimot, asema ja tehtävä, uskonto ja politiikka, yhteisön paineet vaikuttavat heihin ja raskauttavat ratkaisuja. Heissä on modernin ihmisen ambivalenssia ja eksistentiaalisuutta, mutta klassisen tragedian ankaruus ja pohjaltaan klassisen pyhimystarinan kaava asettavat tapahtumille rajansa. Ehkä tässä on yksi syy tekstin hämmästyttävyyteen ja raikkauteen.
Näytelmässä Judit kuulee unessa lapsen itkevän ja äänen käskevän auttaa. Unen kerrokset avautuvat hänelle kohta kohdalta: hänet on valittu suureen tehtävään. Uni on todellisempi kuin todellisuus. Juditilla on hyvät edellytykset ja valtava palo sankaruuteen. Hänessä on intohimoa ja kvaliteettia. Hän on kunnianhimoinen, liiallisestikin. Miehet haluavat Juditin taloonsa, sänkyynsä, itselleen, mutta Judit haluaa heidät ensisijassa avuksi ja välikappaleiksi. Ehdot ovat vaativat. Kun miehet eivät riitä tai eivät halua, he panevat paremmaksi astuen uljaasti kuoleman rajalle, jolla Juditinkin on pakko seisahtua. Kaikki keskeiset mieshenkilöt kuolevat, Judit jää eloon. Apokryfikirjassa Judit elää pitkän elämän kunnioitettuna. Tammsaarella tuleva jää auki.
Näytelmän lopussa valokeila suunnataan nopeaa tahtia keskeisten henkilöiden kääntöpuoleen tai salaisiin motiiveihin. Heidät tunnistetaan toisenlaisiksi, yleviksi yhtä kaikki. Judit tunnustaa osuutensa miehensä kuolemaan ja määrää itselleen kuolemanrangaistuksen. Hetki sitten sankarina juhlittu Judit kasaa syyllisyyttään: hän tunnustaa rakastavansa Holofernesta, hän herjaa itseään ja jumalaa. Hän sanoo: ”Jumalastani on tullut säikky henkilö, joka hiiviskelee öisin murhanhimoisen naisen selän takana”; ”Minä olen tappanut suurimman miehen, niin kuin ilkeä ja kateellinen maho akka”. Hän jatkaa: ”Jahven teot ovat ihmisten tekoja”; ”Jokaisen on kivitettävä oma jumalansa”. Samaa on sanonut Holofernes, mutta jatkanut: Kaikki jumalat eivät kuole; ne tulevat tapettuina entistä elävämmiksi, ja yhä suuremmassa epätoivossa niitä rukoillaan.
Lopussa vihollisena tapettu Holofernes näyttäytyy hänet tavanneiden kokemuksissa ”puolijumalana”. Miehet kunnioittavat toisiaan, vaikka olisivat vihollisia. Nainen, joka puhuu kuin mies ja tekee kummia tekoja, on kiehtova, outo, pelottava, vähintään mielenhäiriössä. Näytelmän alussa on lapsi–äiti-kohtaus, jossa Juditin ’neitsyt-sankaruus’ epänaiseutena paljastuu, eikä se näytelmän kuluessa paljon muuksi muutu. Lopussa kansanjoukko ehtii hävittää hänen kotinsa, sinne ei ole paluuta. Lapsi, jota hän auttoi, on tapettu. Lapsi, jota hän ei auttanut, on kuollut janoon. Edelleen Judit on kansansa vapauttaja – ja vapahtaja, mihin suuntaan kirjailija on myös halunnut tarinan merkitysulottuvuuksissa vihjata.
Vanha Simeon on näytelmän filosofi ja toisinajattelija, jonka kanssa Judit käy keskustelua, mitä on ihminen, mies, nainen, kasvit ja eläimet, mitä armo itseä ja lapsia kohtaan. Simeonin mukaan jokaisessa eläimessä, kasvissa tai kivessä on enemmän ihmistä kuin yhdessäkään miehessä ja naisessa. Luenko arvoituksia, kun luen Simeonin sanovan, että hyvin vaikea on elää Jahvenkin kanssa, jos se (Jahve/kansa?) vuodattaa vapahtajansa veren. Simeon kertaa vanhan fraasin: ”Me tapamme aina ne joita rakastamme, sillä rakkaus tuo vihan, ja suuri rakkaus tuo polttavan vihan.” Vanha Simeon pysyy Juditin rinnalla. Juditin toivomus enää on, että Simeonin koira rakastaisi häntäkin.
Arvioitu teos: A.H. Tammsaare: Judit. Nelinäytöksinen näytelmä. Viron kielestä suomentanut ja esipuheella varustanut Esko Karppanen. Tallinna-kustannus 2021.
Lue myös: Jukka Tuppurainen, Judit – vihan ja rakkauden draama. Vartija 10.12.2021.
