Tallinnan tuomiokirkko. Kuva: Kwong Yee Cheng/Flickr

Viro – sekulaari vai ei?

Uskonnollisuutta tutkivien piirissä on viime vuosina vallinnut melko yleisesti sellainen käsitys, että Euroopassa on kolme tai neljä maata tai aluetta, jotka ovat selvästi sekulaarimpia kuin muut. Ne ovat Tšekin tasavalta, Saksan itäosa eli entinen DDR ja Viro. Joskus myös Ruotsi lasketaan joukkoon. Tämä on tarkoittanut eri tutkimuksissa hieman eri asioita. Toisissa on tarkasteltu kirkkoon kuulumista, kirkkojen jäsenyyttä. Toisissa taas on kyselty kristinuskon Jumalaan uskomista tai muita vastaavia tekijöitä.

Jos Viroa katselee siitä näkökulmasta, kuinka suuri osa väestöstä kuuluu kirkkoihin, Viroa voi todella pitää varsin sekulaarina maana. Tosin luvut eivät ole täysin tarkkoja, ja jonkinlainen virhemarginaali täytyy ottaa huomioon. Luterilaiseen kirkkoon Virossa kuuluu noin 10 % ihmisistä. Venäjänkieliseen ortodoksiseen kirkkoon lukeutuu 16 %. Kaikki muut yhteisöt ovat pieniä, ja yhteensä voi arvioida, että noin kolmannes, jos sitäkään, virolaisista on enemmän tai vähemmän virallisesti jonkin uskonnollisen yhteisön jäsen.

Nykytilanne on hyvin erilainen ennen neuvostoaikaa vallinneeseen tilanteeseen nähden. Silloin luterilainen kirkko kokosi piiriinsä lähes 80 % virolaisista ja oli valta-asemaltaan lähellä tyypillistä pohjoismaista luterilaisuutta. Viron luterilainen kirkko olikin alkanut 1930-luvulla suuntautua kontakteissaan yhä enemmän kohti Suomea ja muita pohjoismaita. Papit pitivät yhteisiä kokouksia ja suomalais-ugrilainen heimoaate yhdisti. Ortodoksinen kirkko oli Virossa tuolloin selvästi virolainen, vaikka kirkossa oli myös venäjänkielinen vähemmistö. Lähes viidennes virolaisista oli ortodokseja. Se taas oli selvä ero Suomeen, jossa ortodoksinen kirkko samoihin aikoihin oli kuitenkin pieni vähemmistökirkko. Myös herätysliikkeiden osalta Suomen ja Viron tiet kulkivat eri suuntiin. Suomessa nämä olivat kirkossa vahvassa asemassa, kun taas Virossa sellaista edusti lähinnä herrnhutilaisuus.

Viron luterilaisuuden ongelma ensimmäisen itsenäisyyden kaudella oli se, ettei siitä kunnolla ehtinyt muodostua kansaa yhdistävää toimijaa ja arvostettua henkistä auktoriteettia. Osaksi sen vuoksi se oli myös helppo kukistaa ja pitää kurissa neuvostohallinnon kaudella. Viro toimi eränlaisena ateistisen propagandan koekenttänä, ja tulokset olivatkin vallanpitäjien kannalta ilahduttavia. Virolaisten vastustuskyky osoittautui heikoksi, vaikka poikkeuksiakin luonnollisesti oli.

Kirkon saksalainen menneisyys piinasi sitä eri tavoin. Suuri osa kirkon papistosta oli baltiansaksalaisia aina toiseen maailmansotaan asti, jolloin Hitler syksyllä 1939 kutsui kaikki baltiansaksalaiset niin Virosta, Latviasta kuin Liettuasta heim ins Reich eli ”kotiin valtakuntaan”. Siellä heitä asutettiin esimerkiksi Saksan Puolalta valloittamille alueille. Myös loput saksalaiset papit lähtivät jotakuinkin kaikki tällöin Virosta Saksaan. Viron luterilaisessa kirkossa kansalliset kiistat virolaisten ja saksalaisten välillä näkyivät varsinkin itsenäisyyden alkuaikoina kamppailuina kirkon johtamisesta, kirkkorakennusten omistamisesta, kirkon tunnustuksesta ja teologisesta koulutuksesta. Kaikki ne varmasti heikensivät kansan luottamusta kirkkoon.

Kun Viro itsenäistyi uudestaan 1991, seurasi hetkellinen kirkon suosion nousu, mikä näkyi muun muassa kasteiden suuressa määrässä. Silloin eläteltiin toiveita, että luterilaisesta kirkosta voisi tulla uudestaan vaba rahvakirik, vapaa kansankirkko, joka taas yhdistäisi suuren osan kanssa. Ongelma on vain siinä, että kirkko ei ehkä koskaan ollut ollutkaan todellinen kansankirkko. Tällä hetkellä eräänlainen kansankirkon status on pikemminkin Moskovan patriarkaatin alaisella ortodoksisella kirkolla, joka yhdistää vahvasti Virossa asuvaa venäläistä vähemmistöä ja on jäsenmäärältään puolitoista kertaa luterilaisen kirkon suuruinen.

Viron luterilaisen kirkon arkkipiispa Urmas Viilma kiinnittää haastattelussa huomiota siihen, että vaikka virolaiset eivät ole suuria järjestäytyneen uskonnon ystäviä, erilainen henkisyys ja erilaiset spiritualiteetin muodot ovat kuitenkin suosittuja ja julkisuudessa näkyvästi esillä. Hänen mielestään tämä antaa aiheen kysyä, onko Viro todellisuudessa niin sekulaari kuin väitetään. Iivi Anna Masso puolestaan tuo esille näkökohtia, joiden valossa sekulaarisuudella on Virossa pitkä ja luonnollinen historia. Luterilaisuudella on tämän rinnalla ollut oma kulttuurinen merkityksensä, joka usein jää tiedostamatta.

Kristel Engman puolestaan kuvaa kirkon vaikeaa asemaa neuvostoajan Virossa. Kirkko on tarvinnut vahvoja vaikuttajia säilyttääkseen identiteettinsä ja juuri nykyisinä aikoina se tarvitsee uudenlaista näkyvyyttä ja uudenlaista visiota pysyäkseen yhteiskunnallisena ja kulttuurisena vaikuttajana. Tallinnan teologisen instituutin dekaani Randar Tasmuth avaa teologin näkökulman Viron maallistumiseen, ja hänen Tarton kollegansa Riho Altnurme tietää kertoa, että teologia tieteenä on Virossa voimissaan.

Lahden takana toimineet Suomen kirkon papit Hannele ja Markku Päiviö avaavat kirjoituksessaan maanläheisesti Viron kirkollisen työn arkea, ja isä Andrei Sõtsov kuvaa seikkaperäisesti Viron ortodoksisen kirkon aseman kehitystä. Nojatuolimatka lahden taakse voi alkaa.

Mikko Ketola
Matti Myllykoski
Vartijan 5–6/2015 pääkirjoitus.
Artikkelikuvassa Tallinnan tuomiokirkko (Kwong Yee Cheng/Flickr).

Tilaa nyt Vartija edullisesti – katso joulutarjous!


Vartija

Kirjoittaja

Tällä nimimerkillä julkaistaan Vartijan printtiversiossa ilmestyneitä juttuja sekä Vartijan vain verkkoon tarkoitetut artikkelit.


'Viro – sekulaari vai ei?' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.