Helsingin tuomiokapituli teki kokouksessaan keskiviikkona 18.8.2021 päätöksen, jonka seurauksena pastori Kai Sadinmaa menetti pappisvirkansa. Kyseessä on vuosia kestänyt prosessi, jossa Sadinmaasta on haluttu päästä eroon ja lopulta päästiin.
Sadinmaalla oli viimeisenä pappispäivänään mukana joukko ystäviä ja tukijoita, joita hän oli pyytänyt mukaansa vastaanottamaan tuomiokapitulin päätöstä. Olen yksi näistä ystävistä.
Olen tutustunut Kai Sadinmaahan yhteisen kirjailijaystävämme kautta. Maaliskuussa 2017 järjestimme Musiikkiteatteri Kapsäkissä tilaisuuden, jossa heti tasa-arvoisen avioliittolain astuttua voimaan vihimme samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon. Teatterin silloisena toiminnanjohtajana pyysin Kai Sadinmaata vihkipapiksi. Sadinmaa vihki tilaisuudessa useita pariskuntia ja sai toiminnastaan Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulilta vakavan moitteen. Moitetta vastaanottamaan Sadinmaa saapui jalkapuuta mukanaan Kallion kirkolta tuomiokapituliin Bulevardille kantaen. Saman matkan hän halusi kulkea myös eilen. Me tukijat kuljimme hänen rinnallaan.
Matkaan lähdettiin klo 12 jälkeen, ja perille tuomiokapitulin eteen saavuimme noin klo 13. Pitkään odottelimme päätöstä tuomiokapitulin ulkopuolella. Kun sadepisaroita alkoi tippua taivaalta, ja tuulikin kävi kylmästi, päätimme nousta tuomiokapituliin viidenteen kerrokseen päätöstä vastaanottamaan. Kauan ei meidän tarvinnutkaan toimettomina tuomiokapitulin aulassa istua.
Kirkon kannalta häpeällisin hetki koettiin ehkä siinä kohtaa, kun kolme kapitulin jäsentä poistui kokouksesta, mutta kieltäytyi kertomasta Kai Sadinmaalle, siis asianomaiselle itselleen, juuri tekemäänsä päätöstä.
Kai pyysi ystävällisesti saada tietää, mihin päätökseen tuomiokapituli oli häntä koskevassa asiassa päätynyt, mutta päätöksentekijät kieltäytyvät vastaamasta julkisuuslakiin vedoten. Ilmoittivat päätöksen olevan julkinen vasta, kun pöytäkirja on valmistunut. Edes asianosaiselle itselleen he eivät voineet päätöstä paljastaa.
Tässä kohtaa vetosin päättäjiin ihmisinä ja pyysin heitä kertomaan Kai Sadinmaalle, onko hän yhä pappi vai ei. ”Mitä se vaikuttaa tuleeko tieto 15 minuutin päästä?”, kysyi kapitulin jäsen Hanna Mithiku minulta.
Niin, mitä se vaikuttaa, roikkuuko ihminen löysässä hirressä vielä 15 minuuttia, kun on siinä hirressä jo vuosia roikkunut?
Mitä se vaikuttaa, miten valtaapitävät kohtaavat papin ja kirkon työntekijän, jonka lähes kolmekymmentä vuotta kestäneeltä ammatilliselta uralta he ovat juuri vieneet pohjan ja perustan?
Mitä se vaikuttaa, onko valta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kasvotonta vai ihmiskasvoista?
Mitä se vaikuttaa, kohtaammeko toisemme ihmisinä vai hallintokoneiston osasina?
Yksikään päätöksen tehneistä kapitulin jäsenistä ei kyennyt kohtaamaan Sadinmaata ja kertomaan hänelle tuomiota. Lähettivät sitten kokouksen sihteerinä toimineen notaarin viestintuojaksi.
Arvotonta johtamista.
Tässä hetkessä ymmärsin täydellisesti sen, mitä teatterissa tarkoitetaan, kun roolissa otetaan ns. ”ylästatus”. Edessään näillä päättäjillä oli mies, joka halusi tietää, onko hän vielä pappi. Mies, joka oli odottanut vastausta jo pitkään. Ainoa vastaus, jonka vallan päällä istuvat pystyivät antamaan oli hallinnollisten koukeroiden taakse piiloutuminen.
***
Yksi syy Kai Sadinmaan tuomioon on se, että hän on kehottanut kirkon maallikkojäseniä jakamaan ehtoollista keskenään. Tämä on kirkon tunnustuksen vastainen kehotus. Kyse on siitä, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon teologiassa ehtoollinen on sakramentti, pyhä toimitus, jonka toimittamiseen tarvitaan pappi. Ehtoollisessa pappi siunaa leivän ja viinin ja pyhittäessään nämä elintarvikkeet ne muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Kyseessä on siis lähes taianomainen tapahtuma, konsekraatio.
Hanna Mithiku on Facebook-seinällään 18.8.2021 kirjoittanut, että ehtoolliskysymys oli hänelle merkittävin syy siihen, että hän päätti muiden kapitulin jäsenten mukana tuomita Kai Sadinmaan menettämään pappisvirkansa. ”Kysymys ehtoollisen vietosta oli osaltani ratkaisevin: voisiko kuka vain toimia näin, tai voimmeko antaa erivapauksia vain yhdelle papille?”, Mithiku kirjoittaa.
Kun kerran ehtoollisella on näin merkityksellinen osa kokonaisuudessa, niin puhutaanpa hetki ehtoollisesta.
Kun syksyllä 2018 erosin kirkosta, minulle kävi selväksi se, että en ole enää oikeutettu osallistumaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ehtoolliselle, sillä ehtoolliselle saa osallistua lähtökohtaisesti vain kirkon konfirmoitu jäsen ja lapset vanhempiensa seurassa. Ehtoollisella ei tietenkään kenenkään jäsenyyttä kysytä, eikä ketään käännytetä pois, mikä kertoo vain siitä, että kirkko soveltaa oppejaan luovasti sen mukaan, mikä kulloinkin sopii tilanteeseen.
Myönnän, että asia on minulle kipeä. Sen jälkeen, kun erosin kirkosta, olen osallistunut messuun muutaman kerran, mutta ehtoolliselle en ole enää mennyt. Kun muut ovat nousseet kirkonpenkistä ja polvistuneet alttarille ehtoollista vastaanottamaan, minä olen jäänyt kirkonpenkkiin ulkopuolisena istumaan.
Ehtoollinen on ollut minulle merkityksellinen toimitus, sillä olen ajatellut, että se symbolisoi Jumalan suurinta rakkautta ihmistä kohtaan. Olen ajatellut, että ehtoolliselle astuessaan ihminen asettuu Jumalan eteen sellaisena kuin on, virheineen, vääryyksineen, kaikkineen. Ehtoollisessa Jumalan armo ihmiselle ruumiillistuu. Ehtoollisessa tiivistyy kristinuskon mysteeri, mutta siinä tiivistyy myös pappisvallan julmin puoli ja sen armoton ulossulkevuus. Ei ole suurempaa hengellisen väkivallan lähdettä kuin pappien valta erotella Kristuksen muistoaterialle kelpaavat ihmiset.
Olen tämän asian kanssa oppinut elämään, koska ymmärrän, että päätöksillä on hintansa. Mutta kun ehtoollisesta tulee puhe ja kun taas kerran huomaan, minkä muodon pappisvalta kristittyjen keskellä saa, en voi olla hiljaa. Olen kuitenkin kaikesta huolimatta kristitty.
***
Olen puhunut kirkon papeille ja johtajille siitä, etten kirkosta eroamisen jälkeen ole enää voinut osallistua ehtoolliselle.
”Mutta miksi et ole osallistunut?”, kysyi eräs pappi ja johtaja vilpittömän hämmästyneenä.
”Koska ehtoollinen ei ole enää minulle”, vastasin.
Huomasin, ettei tuo johtaja todellakaan käsittänyt, mistä puhun, eikä se johtunut siitä, etteikö hän tietäisi, että ehtoollinen on vain kirkon jäsenille. Hän kertoi itse osallistuvansa matkoillaan katolisen kirkon ehtoollisille eikä koe asiassa mitään ongelmaa. Yksikön johtaja kertoi kyseessä olevan ”armon varkaissa käymisen” ja kehotti minua samaan lähimmässä luterilaisessa kirkossa.
Hetken tuo ajatus tuntui hyvältä ja oikealta, kunnes ymmärsin, että varkaissa voi käydä vain siellä, missä on jotain varastettavaa. Ymmärsin tuossa hetkessä, että todellinen syy sille, etten enää käy ehtoollisella luterilaisessa kirkossa on se, että ehtoolliselle mennessäni tunnustaisin luterilaisen kirkon papeilla olevan jotain sellaista, jota kenelläkään muulla kristityllä (tai ihmisellä yleensä) ei ole: yksinoikeus armon välineenä toimimiseen. Pappien itseymmärrys ja valta-aseman pohja perustuu tälle kuvitteelliselle monopolille. Vain pappi saa asettaa ehtoollisen, poikkeuksena tilanne, jossa ihminen tekee kuolemaa. Silloin ehtoollisen saa antaa kuka tahansa kristitty.
Aivan kuin meistä jokainen ei joka hetki tekisi kuolemaa.
Kai Sadinmaalle olen avautunut ehtoolliseen liittyvästä surustani, ja hän on suruni kuullut ja ymmärtänyt. Sadinmaa on luvannut ehtoollisen minulle jakaa, ja ehkä olisin sen häneltä kirkon pappina pystynyt jopa vastaanottamaan.
Tulkitsen Sadinmaan radikaalia kehotusta papittomaan ehtoollisen siten, että hän tunnustaa sen, ettei papeilla ole yksinoikeutta armon välikappaleena toimimiseen. Siinä luterilaisuuden ydin. Armo on joko kaikille tai se ei ole kenellekään. Jokainen kristitty on lähimmäiselleen pappi. Jos tämän asian sisäistäminen tekee papista kelvottoman, Sadinmaa on varmasti tuomionsa ansainnut. Kirkon palveluksesta voi erottaa, Jumalan palveluksesta ei koskaan.
Sadinmaan erottamista kirkossa on kommentoitu monella tavalla. Häntä on kutsuttu hovinarriksi, hänen alaistaitonsa on perusteettomasti ja asiaankuulumattomasti kyseenalaistettu. Mikä ikinä Sadinmaan erottamisen todellinen syy onkin, yksi asia on selvä: Tällä päätöksellä kirkko on osoittanut olevansa hallinnollinen instituutio, jonka ensisijainen tehtävä on pappisvallan säilyttäminen. Se joka pappeuden, ja sitä kautta piispan vallan, kyseenalaistaa on sortunut sellaiseen kuolemansyntiin, ettei sitä voida hänelle koskaan anteeksi antaa. Sellainen pappi täytyy panna viralta. Tämä asia ei muuksi muutu ennen kuin viimeinenkin kirkollisveron maksaja on luopunut jäsenkirjastaan.
Kun Sadinmaa eilen päätöksen kuultuaan riisui päältään papin univormunsa ja pukeutui siviilivaatteisiinsa, huomasin että hänen takataskustaan roikkui rukousnauha, jonka olen hänelle tehnyt.
Virka vietiin, mutta rukous jää.
Artikkelikuvassa Kai Sadinmaa tukijoineen matkalla Helsingin tuomiokapituliin 18.8.2021. Kuva: Tiina Kristoffersson.
