”Filosofia ei ole vain – ei ainakaan saisi olla – tiedeyhteisöjen yksityisomaisuutta.” Näin linjaa Markku Kailaheimo tuoreen kirjansa johdannossa. Mistään tiedevastaisuudesta ei ole kyse. Kailaheimo kiittelee kirjansa johdannossa useita akateemisia tahoja, muun muassa minua.
En totta vie muista, mitä kiitoksen ansaitsevaa olisin Kailaheimolle tarjonnut. Ilmeisesti jostain muruistakin hän on osannut hyötyä. Kirjasta taitaa kuitenkin olla kiittäminen ennen kaikkea Kailaheimon omaa innostusta ja perehtyneisyyttä. Harva jaksaa harrastaa yhtä intensiivisesti filosofiaa kuin hän. Mallikelpoinen viisauden rakastaja.
Kirja on päivitetty versio vuosia sitten ilmestyneestä teoksesta. Uudesta kirjasta on karsittu kokonaisia esseitä, ja jäljelle jääneitä on hiottu uuteen uskoon. Kirjan sivuilla seikkailevat ennen kaikkea myöhäisstoalaiset ajattelijat Seneca, Epiktetos ja Marcus Aurelius.
Cicero ja Diogenes Laertios näyttelevät myös omaa osaansa, mutta näitä kohtaan Kailaheimo on varauksellinen. Ciceron tappioksi luetaan se, että hänen filosofinen kukkakimppunsa on varsin kirjava. Eklektikkona hän on stoalaisuuden ohella napannut aineksia muistakin filosofisista koulukunnista, erityisesti platonismista.
Suomessa tuskin kukaan ei-akateeminen henkilö on yhtä perehtynyt stoalaisuuteen kuin Kailaheimo. Täytyy ihmetellä, miten hän on vain suomenkielisistä lähteistä onnistunut kokoamaan näin syvällisen esityksen. Stoalaisten tunneluokituksen esittely kuitenkin kärsii siitä, ettei hän osaa kreikkaa tai latinaa. Suomennoksissa terminologia vaihtelee käännöksestä toiseen, mikä näkyy Kailaheimon esityksen jonkinasteisena sekavuutena. Itse asian hän kyllä näyttää tuntevan.
Nautittavimmillaan Kailaheimon kirja on loppupuolella, jossa hän kirjoittaa kirjeitä Senecalle ja laatii omia diatribejaan Epiktetoksen tapaan. Näissä käsitellään käytännöllisiä kysymyksiä, esimerkiksi juomapullon kanniskelua ja lumikenkäilyä.
Kailaheimo imitoi loppupuolen kirjoituksissaan taitavasti Senecan ja Epiktetoksen tyyliä sellaisina kuin ne näyttäytyvät käännöksissä. Kirjeissä on paljon klassikkojen käännöksille ominaisia vanhahtavuuksia ja monipolvisia virkkeitä. Epiktetosmaiset diatribit puolestaan heijastelevat äskettäin edesmenneen Marja Itkonen-Kailan sujuvia Epiktetos-käännöksiä.
Eroja on toki jo Senecan ja Epiktetoksen alkutekstien luonteessa, ja Kailaheimo on niistäkin tietoinen. Hän pohtii asiantuntevasti kirjeiden ja diatribin eroja kirjallisuuslajeina. Lopputuloksesta näkyy, että Kailaheimo on sisäistänyt asian ennen kuin on tarttunut kynään. Niinhän filosofit edellyttävät.
Jos haluaa tutustua stoalaisuuteen, tästä kirjasta voi hyvin aloittaa.
Arvioitu teos: Markku Kailaheimo, Kirjoituksia stoalaisuudesta. Basam Books, 2021. 158 s.