Eero Junkkaala tunnetaan sovittelevana ja sovinnonhaluisena viidennen herätysliikkeen kulmakivenä, joka on jyrkimpien viidesläisten keskuudessa herättänyt suorastaan pahennusta ottamalla heidän mielestään liian liberaaleja kantoja muun muassa evoluutioteoriaan ja Raamatun erehtymättömyteen. Myös hänen rento suhtautumisensa yhteistyöhön naispappien kanssa on ärsyttänyt monia ehdottoman kielteistä linjaa vetäviä.
Vartija haastatteli Junkkaalaa vuonna 2013, sen jälkeen, kun hän oli juuri herättänyt kiivasluonteista keskustelua evoluutiota koskevilla näkemyksillään. Vartijassa hän sanoi esimerkiksi näin: ”Raamatun historiallinen luotettavuus on minulle positiivinen ja tärkeä arvo, mutta minun ajattelussani siitä ei seuraa, että Genesiksen alku olisi luettava luonnontieteellisenä informaationa.” Fundamentalistisesti ajattelevat taas ovat juuri päinvastaista mieltä Genesiksen sisällöstä.
Käsillä oleva teos on persoonallinen yhdistelmä Junkkaalan henkilöhistoriaa, viidennen herätysliikkeen järjestöhistoriaa ja kommentaaria viidesläisyyden keskeisiin kehityspiirteisiin ja -vaiheisiin. Kyseessä ei siis ole objektiivinen herätysliikehistoria, sen sijaan kyllä hyvin informatiivinen ja kiinnostava subjektiivinen katsaus siihen. Kirjan alaotsikko sen jo paljastaa: Näin minä sen näen.
Junkkaala tietää luonnollisesti hyvin sisäpuolisena ja sisäpiiriläisenä, millaista kädenvääntöä liikkeen sisällä on ollut ja millaiset seikat ovat johtaneet eriseuraisuuteen ja eri teille lähtemiseen. Hän käy läpi 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alkupuoliskon repeämiä. Kansanlähetyksen syntyminen 1967 oli merkittävä murrosvuosi, toinen oli 1974, jolloin Kansanlähetyksestä erkaantuneet herätysjohtajat perustivat Lähetysyhdistys Kylväjän. Junkkaala toteaa, että Suomi on ”uusien kristillisten järjestöjen syntymisen luvattu maa”. Vähän niin kuin Yhdysvallat siis.
Kun Suomen teologinen instituutti perustettiin 1987, sen johtajaksi kysyttiin ensin Simo Kivirantaa, mutta kun tämä kieltäytyi, valittiin Junkkaala. Hänen mukaansa STI:n puuhamiehet ajattelivat koko ajan toimivansa raamatullisen teologian edistämisen puolesta, ei naispappeutta vastaan. ”Lähtökohtaisesti” ei myöskään torjuttu raamatuntutkimuksen historiallis-kriittistä metodia, vain sen väärinkäyttö. Instituutissa haluttiin tehdä ”parempaa eksegetiikkaa”. Jos näin olikin, yleinen mielikuva instituutista nykyään taitaa olla, että se vastustaa naispappeutta ja pitää historiallis-kriittistä metodia menneisyyden jäänteenä.
Kirjansa sivuilla Junkkaala on paitsi sovitteleva myös monin paikoin itsekriittinen ja joskus ironinen. Hän toteaa, että ”kirkkomme suurin herätysliike on entiset viidesläiset”. Vaikka liike on hänen nähdäkseen paljon elävöittänyt ja rakentanut Suomen luterilaista kirkkoa, hän on myös huolissaan joistakin sen piirteistä: ”se on myös sulkenut ovia ja joskus paiskonut niitä kiinni niin, että karmit rytisevät”. Hän kysyy, onko viidesläisyyden ongelmana ”jonkinlainen sisäänrakennettu, tiedostamaton lakihenkisyys”. Monet liikkeen jättäneet varmasti vastaavat tähän kysymykseen, että kysymyksestä voi hyvin jättää sanan ”tiedostamaton” pois.
Eero Junkkaala: Viides herätysliike. Kansikuva: Sari Savela.
Karismaattisuuden liika korostaminen ei Junkkaalaa miellytä, ja uskonnollisesta TV7:stä hän toteaa, että sen edustama yltiökarismaattisuus ja menestyksen teologia ”pitää tyhjää maljaa janoisen huulilla”. Itse hän sanoo kulkeneensa tien ”korkealle viritetystä hengellisyydestä kohti armon kerjäläisen asemaa”. Lähetystyö Suomen Lähetysseuran palveluksessa antoi hänelle uutta näkökulmaa kristittyjen yhteyteen. Kaikkiaan Junkkaala kuvaa hyvin avoimesti hengellistä tietään ja kasvuaan, ja kirja on lukemisen arvoinen kaikille Suomen uusimmasta kirkko- ja uskontohistoriasta kiinnostuneille.
Arvioitu teos: Eero Junkkaala, Viides herätysliike. Näin minä sen näen. Kirjapaja 2016, 198 s.
