Eurooppa on perimmäisen kysymyksen edessä. Ukrainan tilanteen kirkollisia taustoja ja jännitteitä on ansiokkaasi valotettu Vartijassa, Seurakuntalainen-sivustolla ja Emil Antonin artikkelissa. Olisiko aika etsiä maailmanuskontojen keskinäistä vuoropuhelun ja maailmaneetoksen näkökulmaa?
Palasin Intiasta joulukuussa 2004 noin 10 päivää ennen kuin tsunami surmasi 200 000 ihmistä. Olin ostanut Delhin lentokentän kirjakioskista Karen Armstrongin teoksen Islam, A Short History. Luin sitä lentokoneessa jossain Himalajan yläpuolella. Tuo oli minulle ensimmäinen kunnollinen kosketus islamiin. Sittemmin olen saanut tutustua useisiin kollegoihin ja oppilaisiin ja tavannut ystävyyttä ja kaunista ihmisyyttä tuon uskonnon piiristä.
Karen Armstrongin uraan ja ajatteluun olen paneutunut lukemalla pariin kertaan hänen huikean teoksensa The History of God (suom Jumalan historia) ja kuuntelemalla esitelmiä, haastatteluja ja valaisevia talk-show-keskusteluja. Englannissa irlanninkatoliseen perheeseen 1944 syntynyt Karen liittyi 17-vuotiaana konventtiin Society of the Holy Child Jesus tarkoituksenaan ryhtyä nunnaksi. Henkisyyteen ja sivistykseen tähtäävästä urasta haaveillut tyttö pettyi luostarielämän ”meininkiin”. Hän kertoi kokeneensa psykologista ja fyysistä kaltoinkohtelua, johon kuului mm. lihan kuritusta (mortification) käsivarren ympärillä pidettävä piikikäs nauha jne. Kokemus johti kriisiin ja hän jätti konventin 25-vuotiaana. Muutamia vuosia myöhemmin hän koki syvemmän eksistentiaalisen black-outin arvellen, että ”tuo riitti uskonnosta” hänelle. Kuitenkin eri vaiheiden jälkeen hänen tiensä vei uskonnon tutkijaksi, toimittajaksi ja kirjailijaksi, ja hän on löytänyt uudestaan uskonnon ja henkisyyden tunnustuskuntien ulkopuolelta. Tärkeä kokemus oli Jerusalem. Hän näki suurten monoteististen traditioiden tuskaa, jännitteitä ja vihaa sisältävän yhteiselon tuossa suurenmoisessa ”kidutetussa kaupungissa”. Sympaattinen rehellinen kuvauksensa kohtalon kiemuroista ja etsinnästä löytyy täältä. Karen kertoi henkisen kasvunsa tiestä TED-luennossa 2008, josta tuli eräs hänen uransa merkkitapaus.
Armstrong viittaa kaikkien maailmanuskontojen keskeiseen sanomaan inhimillisen myötätunnon ja lähimmäisyyden ensisijaisuudesta. Samalla hän tulee kuvanneeksi, miten kaikkien uskontojen ideologien kirjoituspöydissä uskonnon yksinkertainen ajatus on kaapattu erilaisten orjuuttavien mekanismien, sääntöjen, vihollisuuden, syrjinnän ja alistamisen työkaluksi. Hän viittaa juutalaiseen patriarkkaan, rabbi Hilleliin, jonka kerrotaan tiivistäneen juutalaisuuden määrittämällä Tooran ytimen näin: ”Älä tee lähimmäiselle sitä, mitä et toivo hänen tekevän sinulle; kaikki muu on kommentaaria. Mene ja opiskele”. Kultaisen säännön periaate oli Jeesuksen sanoman ydin ja se tunnetaan jo Konfutsen opetuksista 500Ekr.
Teoksensa Islam, A Short History alkuluvussa Armstrong kuvaa islamin kirjoituksista löytyvää ohjetta karttaa turhanaikaista teologista järkeilyä (a negative view of theological speculation, called zannah, self-indulgent whimsy about ineffable matters that nobody can ascertain one way or the other). Tuo Armstrongin muotoilema ja hänen mukaansa Koraanista löytyvä luonnehdinta kartettavasta teologisesta viisastelusta, (sanoisin positivistisesta katafaattisesta jumalatiedosta) voitaneen kääntää suomeksi ”omahyväinen surkuhupaisa kiistely ei-käsitettävistä asioista, joista kenelläkään ei voi olla varmuutta suuntaan tahi toiseen”. Tuo olisi vahva puolustuksen puheenvuoro sille syvälle traditiolle, joka löytyy juutalaisesta viisaudesta, ei-kuvattavan jumalan ajatuksesta, kristinuskon perinteessä apofaattisen teologian korostuksesta, kristillisestä mystiikasta ja nöyryyden ideaalista tuonpuoleisen tuntemattomuuden edessä. Suurten kysymysten edessä on reilua sanoa: en tiedä, en ymmärrä.
Kunnioittavaa kritiikkiä, myyttien punnintaa
Oma hengellinen kotiympäristöni on kristinuskon protestanttinen perinne, ja sen piirissä olevia ilmiöitä olen ravistellut rajustikin toisaalla. Tässä koskettelen islamin, kristinuskon katolisen perinteen ja juutalaisuuden kohtaamista ja dialogin tarvetta. Maailmanuskontojen reformaation, kunnioittavan kritiikin, vuoropuhelun ja keskinäisen sparraamisen tarve nousi taas esiin kahden äsken kuulemani YleAreenan ohjelman pohjalta. Tiedeykkönen julkaisi professori Jaakko Hämeen-Anttilan haastattelun koskien islamin perustajaa Muhammedia. Valaiseva luento sisälsi tietoa ja muutamia yllättäviä kohtia, joista kaipaisin syventävää aineistoa, tarkennuksia ja perusteluja. Esitys korosti Muhammedia koskevan historiatiedon ja tulkintojen moninaisuutta ja kiistanalaisuutta. Uskallankin sanoa, että islamin yhteisö kaipaisi historialliskriittistä tutkimusta samalla lailla ja samassa merkityksessä kuin kristinusko ja juutalaisuus.
Kovin yllättävä pointti oli se, miten joissakin islamin traditioissa opetetaan profeetta Muhammedin olleen ei-luotu olento, jonka profeetallinen valo on siirtynyt ketjuna maailman luomisesta asti. Yhtä outo oli kertomus (myytti?), jonka mukaan Muhammed oli parin vuoden iässä käynyt läpi leikkauksen, jossa hänen sydämestään poistettiin musta synnillisyyttä edustava möykky. Tämä kolisee yhteen tunnetun Jeesusta ja Logos-ajatusta koskevan kertomuksen ja samoin Jeesuksen täydellisen viattomuuden ajatuksen kanssa. Kristinusko kiisteli noista vuosisadat, ja kenties yli puolet kristikunnasta julistettiin kerettiläisiksi jo ennen islamin tuloa. Olisiko kummassakin leirissä syytä palauttaa voimaan monoteismin syvällinen maailmankuva ja pitäytyä ajatukseen kaikkien maailmaan syntyvien ihmisten luonnollisesta alkuperästä? Myyttejä voidaan toki kunnioittaa hartaudella mutta pitäen mielessä juuri se, kunnioitus myytteinä. Vaikuttaa siltä, että islamin opetus, Koraanin sisältö kihisee rikkaasta vuorovaikutuksesta juutalaisuuden ja kristinuskon kertomusten kanssa, myyttien ja traditioiden omaksumisesta. Tämän auki analysointi ja tunnustaminen olisi rakennukseksi kaikille.
Hagiokratia?
Toinen riemastuttava kuunteluelämys oli YleAreenassa Sari Valton ohjelma ”Voimmeko oppia jotain keskiajan pyhimyksiltä?” Ohjelma käsitteli katolisen kirkon pyhimysuskomuksia, legendoja ja pyhimysten nimeämiseen ja pyhimyskultin ylläpitoon liittyvää kirkollista protokollaa, hagiologista ”koodia”. Esittelyssä oli kaksi kiinnostavaa tekstiä ja niiden takana olevat kirjoittajat. Toinen teos paneutuu historiaan, toinen valottaa viehättävällä tavalla myös ajankohtaista uskontokulttuuria. Esillä ovat Marianne Kiskolan kirja 24 pyhimystä pahan päivän varalle sekä myöhäiskeskiajan pyhimysuskoa kuvaava Jenni Kuulialan, Sari Katajala-Peltomaan ja Marika Räsäsen teos Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä. On eittämättä kulttuurintutkimuksen, historian ja teologian aarreaitta, että keskiajan pyhimyslegendat ja pyhimyskultin rakenteluun liittyvät asiakirjat ovat taltioituna arkistoissa. Näistä voidaan oppia paljon keskiajan ihmisten elämäntavasta ja ajattelusta ja länsimaisesta ihmisyydestä.
Jatkuvasti ajankohtainen pohdittava ja tutkittava asia olisi se vedenjakaja ja maailmankuvien repeämä, joka syntyi pyhimyskulttiin, palvontaan ja maagisiin uskomuksiin nähden reformaation aikakautena. Oliko kyseessä äkillinen hyppäys ajatusmaailmasta toiseen uskalikkomunkin perässä, vai oliko epäilys pyhimystaruihin, itse pyhimyksen käsitteeseen ja korkeamman laatutason uskonnollisuuteen nähden ollut muhimassa jo yhteisen kirkon vuosisatoina ennen reformaatiota ja joka sitten levähti näkyviin kuin omput torikärryn kaatuessa. Tässä yksi teema, jossa protestantismi, katolisuus, islam ja juutalaisuus saisivat pitää intensiiviset vuosia kestävät kinkerit ja joko puolustaa, kumota tai tarkentaa käsitystä, jonka mukaan:
– kaikki ihmiset ovat moraalisesti puutteellisia, heikkoja ja virheisiin taipuvaisia.
– kenellekään ihmiselle ei kuulu korotetun pyhimyksen arvonimi tai maine. Jokainen aidosti itsensä tunteva löytää itsestään vähintään kätkettyä omahyväisyyttä ja rehellisesti peiliin katsoen tunnistaa jalkapallotermein ainakin vähäistä ”filmaamista” itsensä, lähimmäistensä ja Jumalan edessä, yritystä käydä sisällään kauppaa ja punnita hyviä tekojaan ja ansioitumisia plussan puolelle pyrkien.
– ajatus tavallisen ihmisyyden yläpuolella olevasta ei-luodusta olennosta on epäjumala, rakennelma, jollaisen kieltäminen oli keskeinen ohje juutalaisuuden sanomassa.
Oma hupaisa lukunsa on kanonisaatioprosessiin kuulunut rationalistinen evidenssiapparaatti, todisteluketju, ihmeiden alkuperän dokumentointi. Pyhimyksen status edellyttää kahden ihmeen tapahtumista henkilön toimesta tai hänen vaikutuksensa kautta ja tämän taakse vaaditaan todisteet.
Mieli ja ihmeet
Ihmiskunta on aina historian hämäristä ja alkukantaisista uskomuksista alkaen haaveillut taikavoimista, taikakaluista, amuleteista, loitsuista, joilla vaikuttaa maailman menoon. Erilaista taikauskoa, huijausta, fakiireja, paholaisen karkottajia on liikkunut. Ihmisen biologia ja psyyke on yksi mystisimmistä asioista, ja siellä tapahtuu ihmeitä päivittäin. Myös parantumisen ihmeitä. Lääkärit näkevät joskus kummallisia, selittämättömiä muutoksia, yllättäviä käänteitä, joita voi kutsua ihmeiksi. Sielulla, mielellä, psyykellä on selittämättömiä ominaisuuksia. Näitä ovat esimerkiksi äkilliset halvauksen kaltaiset lukitustilat, äkillinen näön tai kuulon menetys, verenvuoto tai ihottuma, joka voi ilmestyä ja joskus hävitä yhtäkkiä. Kasvaimen metabolismi kääntää suuntaa tms. Selittämättömän muutoksen taustalla on kenties sielullinen tapahtuma, trauma, katkeruus, viha, pelko, häpeä, pitkäkestoinen kärsimys tai yhtäkkinen shokki. Äkkiparanemisen takana voi taas olla koettu rakkauden teko, hoitava ihmissuhde, lähimmäisen sielullinen ymmärrys, parantava kosketus. Arvelen, että tämän kaltaisia paranemisia voi tapahtua myös ns. hengellisissä kohtaamisissa. Kyseessä on luultavasti usein luonnollinen, vaikka hämmästyttävä, tieteellisen selityksen takapihalla oleva ilmiö. Rakkauden ja totuudellisen kohtaamisen ihme. Pyhimystarinoiden perustaminen näiden varaan, usein ajallisten viiveiden jälkeen ja tuskin autenttisten aikalaistodisteiden varassa on kyseenalaista valtamotiiveihin viittaavaa uskomusvallan käyttöä, hagiokratiaa.
Toisenlaisessa maanläheisessä uskonnollisuudessa pyhimyksiä ei ole nähty eikä Kristuksen kaltaisuudesta haaveiltu. Aikalaismuistelijoiden mukaan Padasjoella vaikuttanut maallikkopuhuja, harras maalaismies 1930–50 luvulla, kuvasi muille omaa itsensä tuntemista: ”Min’oon koko vika”. Turvaksi Jumalansa edessä hän kuvasi sitä, miten oma vaimo Miina (nimi muutettu) kodin pirtissä lohdutti viallisuutensa tuntevaa Jumalan armolla. Tämä ”Miinan evankeliumi” armahtavasta Jumalasta oli hänelle ainoa turva, ei oma pyhittymiskertymä tai onnistuminen Kristuksen kaltaisuuteen kasvamisessa. Itse asiassa hengelliseen bodaukseen uskominen oman kilvoituksen tuloksena tulkittaisiin melkoiseksi pöyhkeydeksi. Noissa maan hiljaisissa uskovissa saattoi kyllä olla näkyvissä paljonkin esikuvaksi kelpaavaa arjen vanhurskautta.
Artikkelikuvana kansi Karen Armstrongin teoksesta A History of God.
