Jesajan kuva 1300-luvun evnkeliumikäännöksestä. Kuva: Wikipedia.

Vierivä teksti ei sammaloidu: Pohdintoja profeettojen ja muiden kirjoitusten synnyn äärellä

Tekstissä on aina jotakin keinotekoista

Se, mikä on tekstiä, on kai pysyvää ja kiveen hakattua. Se ei muutu. Kirjallinen dokumentti kelpaa todistusaineistona. Kirjoitus on arvokasta, se tallentaa ajatuksen.

Sokrates ajatteli päinvastoin: suullinen keskustelu on todellista ajatustenvaihtoa, kirjoitetut sanat ovat vain ajatusten aviottomia lapsia. Ajatus on ensisijainen. Sokrates keskusteli, kyseli ja väitteli hyvinkin paljon, muttei koskaan kirjoittanut riviäkään.

Tulee mieleen muuan opettaja Nasaretista. Puhui paljon, muttei kirjoittanut mitään. On jotenkin symbolisesti kuvaavaa, että vain yksi tekstikriittisesti myöhäinen traditio kertoo hänen piirustavan jotakin, ja silloinkin hiekkaan (Joh. 8:6, 8) – eikä sellaisesta ole tarkoitus pysyviä jälkiä jäädäkään.

Sokrateella oli Platoninsa, Jeesuksella apostolinsa. Yksi kylvää siemeniä ympäriinsä, toinen korjaa satoa ja säilöö sen – kukin säilykepurkittaja omalla tavallaan.

Kirjoittamisessa on jotakin syvästi paradoksaalista. Teksti säilyttää asian mutta samalla jäykistää sen, kivettää sen tiettyyn muotoon, on ajatukselle samaan aikaan sekä kuolinisku että ikuisen elämän antaja. Kirjoitettu ajatus ei enää lennä vapaana, se on laskeutunut mustina täplinä paperille, kuin hapan sade täynnä epäpuhtauksia verrattuna siihen ajatukseen, jonka kuvittelin olevan kirkkaana mielessäni. Jos orastava ajatus on kuin perhosen siiven heilahdus, sen tallennettu muoto on kuin sama perhonen lävistettynä neulalla ja liitettynä osaksi kokoelmaa. Säilyy kyllä, muttei enää lennä. Säilyy, kunnes hapertuu tai unohtuu, niin kuin muinaiset käsikirjoitukset.

Se oli musteen ja paperin aikaa. Mutta sähkö muutti kaiken: nyt voin muokata tekstiäni loputtomiin, siirrellä ja järjestää. Tallennetunkin ajatuksen voi nostaa uuteen lentoon. Mitä siitä seuraa? Uudenlainen vapaus. Olen oman elämäni editori. Kokoelma karttuu loputtomiin, paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua, ja alituinen tutkistelu väsyttää ruumiin (Saarn. 12:12).

Kirjoittaminen ei ole rekonstruktiota vaan konstruktiota (ellei peräti dekonstruktiota): vaikka muistelisin menneitä, kirjoittaessani rakennan jotakin uutta, jonka suhde todella tapahtuneeseen on parhaimmillaankin vain hyvin viitteellinen. Valikoin, mitä kerron ja mistä näkökulmasta. Jos tämä pätee jo poliisiraporttiin, kuinka paljoa ennemmin se pätee kertomuksiin ja historiantulkintoihin.

Johanneksen evankeliumin kuva Jeesuksesta on kautta aikojen puhutellut – syvällisenä, mystisenä, lohduttavana tai miten itse kukin tekstin kokeekin. Mutta jos neljännen evankeliumin kohtauksia yrittää siirtää sellaisenaan näyttämölle, lumous haihtuu: dialogit ovat yksinkertaisesti outoja – puhumattakaan siitä, kuinka usein ne kääntyvät loputtoman pitkiksi monologeiksi. Kohtausten äärimmäisen tekstiuskollinen dramatisointi teatterin lavalle kääntyisi tahattoman parodian puolelle. Ei ihme, että Jeesus-filmit ammentavat mieluummin synoptikoilta ja Uuden testamentin ulkopuolisesta aineistosta kuin Johannekselta.

Silti neljäs evankeliumi puhuttelee. Mutta silloin taustalla vaikuttaa tekstin ja lukijan välinen sanaton ja tiedostamaton sopimus: heittäydyn tekstimaailmaan kuin elokuvaan, antaudun sen symbolisen universumin vietäväksi. Silloin teksti toimii – kuten unet, runous tai liturgia. Teksti, jonka luulin olevan jotakin muuttumatonta, onkin lukemattomien pitkien muutosten ketjun tulos, ennen kuin se saapuu eteeni, ja kun luen sitä, teksti voi muuttaa minua mutta yhtä lailla minä muutan tekstiä, koska tulkitsen sen joitakin yksityiskohtia toisin kuin sinä. Ja siksi Johanneksen evankeliumi ei ole minulle täsmälleen sama asia kuin sinulle, vaikka lukisimme molemmat samaa käännöstä emmekä edes vielä syventyisi tekstihistorian haasteisiin.

Teksti vierii, ja niin vierin minäkin. Mutta enpähän sammaloidu.

Kertakäyttöteksteistä kohti kierrätystä: varhaisten profeettatekstien muuttuva rooli

Ostoslista tai ”to do” -muistilappu on kaikessa rouheudessaan alkuperäisintä kirjoittamista: se toimii muistin tukena niin kauan kuin tarvitaan. Kun lapulle kirjatut asiat on hoidettu, teksti on täyttänyt tehtävänsä ja saa mennä.

Toinen alkuperäinen ja alkuvoimainen kirjoittamisen laji on hallinnollinen asiakirja. Vero- ja omaisuusluetteloita ja velkakirjoja on laadittu siitä lähtien kun kirjoitustaitoa on ollut – ehkäpä taloudelliset seikat ovat olleet edesauttamassa kirjoitustaidon kehittymistä jo sellaisena aikana, jolloin myytit ja runous kulkivat eteenpäin ennen kaikkea suullisena perimätietona. Myytit osattiin kertoa ilman kirjojakin, mutta naapurin velasta piti olla mustaa valkoisella. On siis tainnut raha olla konsultin roolissa jo muinoin, taloudelliset intressit ovat ajaneet avarampien humanististen päämäärien yli. Ei mitään uutta auringon alla.

Sikäli kuin profetiaa ja profetismia ilmiönä voidaan jäljittää, kyseessä on historian hämärissä – siis aikana ennen Vanhaa testamenttia – ollut ennen kaikkea suullinen tapahtuma. Se, mitä on kirjoitettu, on ollut vain tapahtuman tukena, ikään kuin vähän tukevampi versio muistilapusta. Profeetta välittää tiedoksi Jumalan tahdon tietyssä tilanteessa. Kun tilanne on ohi, profetia on täyttänyt tehtävänsä.

Muinaisen Babylonian profetiat Marin kaupungin alueelta (1800–1700-l. eaa) näyttävät olleen enemmän tai vähemmän kertakäyttötuotteita: ne olivat jumalallisia uutisia tiettyyn ajankohtaiseen tilanteeseen ja siinä vaiheessa tärkeitä, mutta sen jälkeen ne olivat kuin eilispäivän sanomalehti. Toki Marin profetioita on säilynyt kirjallisessa muodossa – mitenpä muuten tietäisimme niistä mitään – mutta tallenteita ei ole tehty tulevia sukupolvia varten vaan profeetan omana aikana livetilanteissa käytettäväksi (näin ainakin asian esittää hollantilainen uskonnontutkimuksen professori Karel van der Toorn).

Uus-Assyrian ajalta (600-l. eaa.) säilyneet profetiat (joiden huippututkijana ja kääntäjänä on kunnostautunut suomalainen assyrologi Simo Parpola) olivat statukseltaan toisenlaisia: niitä kerättiin kokoelmiin, ja teksteillä näyttää olleen käyttöarvoa pitempäänkin kuin vain yhdessä yksittäisessä tilanteessa.

Muistilistat ja asiakirjat alkavat muuttua kirjallisuudeksi, profetiasta alkaa tulla tekstilaji omine tyypillisine tyylipiirteineen.

Kierrätys on siis päivän sana profeetoillakin. Uusassyrialaisten profeettatekstien uudelleenkäyttöä auttaa se, että profetiat on muotoiltu riittävän yleisellä tasolla: kun teksti puhuu ”vihollisesta”, se puhuu yleisellä tasolla, yksilöimättä tarkemmin, mainitsematta nimiä. Niinpä viholliskuvaus sopii hyvin käytettäväksi uudelleen toisessa vastaavassa tilanteessa.

Vastaava strategia selittää, miksi myös Vanhan testamentin psalmien ja profeettakirjojen viholliskuvat ovat säilyneet elinvoimaisina: jokainen sukupolvi on voinut yhä uudelleen projisoida niihin omia sisäisiä tai ulkoisia demonejaan. Vastaavasti lupaukset paremmasta tulevaisuudesta ovat puhutelleet yhä uusia sukupolvia, jotka ovat kokeneet tekstin puhuvan ”juuri meille”.

Kierrätyskelpoisuus antaa tekstille siivet.

Mielikuvat profeetasta: ulkopuolinen huutelija ja ennustaja?

Millaisia mielikuvia sana profeetta herättää? Tummapartainen räyhäävä hahmo nousee mieleeni – mutta mistä?

Romantiikan aikana suunnattiin katse tunteisiin ja suuriin ihmisyksilöihin. Taitaakin siis heijastaa romantiikan ajan henkeä, kun maalaan silmieni eteen kuvan villistä ja vapaasta yksilöstä, historian myrskylinnusta, yksittäisestä huutavan äänestä autiomaassa, joka korottaa äänensä establishmenttiä vastaan. Yhdistelmä viikunanviljelijä Aamosta (”minä vihaan teidän juhlianne”, Aam. 5:21) ja heinäsirkkoja syövää Johannes Kastajaa (”kirves on jo pantu puun juurelle”, Matt. 3:10). Räjähtävää alkuvoimaa, jota sitten ihailevat lukuisat myöhempien aikojen (self-made-)profeetat.

Kuva on vain kovasti liioiteltu: useimmiten muinaiset profeetat ovat kiinteä osa oman aikansa yhteisöä, monessa tapauksessa hovin palveluksessa, eivät ulkopuolelta huutavia vapaita radikaaleja. Ehkä pikemminkin hovin meteorologeja, pörssianalyytikkoja tai viestintävastaavia.

Mutta on minulla päinvastaisiakin mielikuvia profeetasta. Taas partainen hahmo, mutta arvokas ja hillitty, juhlava, viisaita sanoja kuulijoilleen tarjoileva. Jonkinlainen protokristitty ajalta ennen Kristusta.

Tämä mielikuva taitaa syntyä kristillisestä perinteestä: profeetta näyttäytyy jonkinlaisena tyyliteltynä Jesaja-hahmona, esittämässä hieman arvoituksellisia messiasennustuksia, joiden todellinen tarkoitus paljastuisi vasta vuosisatoja myöhemmin Jeesuksen toiminnassa. Profeetta samastuu ”ennustajaan” (kuten ”sääprofeetta”), ja iso osa Vanhaa testamenttia välineellistyy Kristus-sanoman johdannoksi. Niinpä messiasennustuksia aletaan nähdä hyvin luovasti sielläkin, missä tekstin alkuperäinen konteksti ei anna sellaiseen aihetta.

Tätä oman aikansa tyylikeinoa soveltaa erityisen vahvasti Matteuksen evankeliumi, jossa vilisevät ns. refleksiositaatit: ”tämä tapahtui, jotta kävisi toteen, mitä on kirjoitettu…”.

Samoja uria ovat kyntäneet kristilliset julistajat vuosisatojen ajan. Hyvänä tarkoituksena on nostaa samaan aikaan sekä Jeesuksen että Vanhan testamentin arvoa, mutta ongelmaksi tulee historiattomuus: monet messiastulkinnat ovat tekstin alkuperäisestä kontekstista katsoen mielivaltaisia, ne ruokkivat tietynlaista tekstimagiaa, ja alkaa helposti näyttää siltä, kuin profeettateksteillä ei olisi ollut mitään ajankohtaista sanottavaa omana syntyaikanaan. Ikään kuin Jesaja tai Deuterojesaja olisi lausunut: tätä seuraavaa puhetta te ette tule ymmärtämään vielä vuosisatoihin, mutta olkaa kärsivällisiä, kyllä se aikanaan avautuu.

Tyylikeino toimii, niin kauan kuin sen nähdään olevan taidetta eikä tiedettä. On selvää, että mikä tahansa teksti voi toimia uusissa tilanteissa aivan toisella tavalla kuin alkuperäinen kirjoittaja oli tarkoittanut. Siinä on aina ollut psalmien suosion salaisuus, ja siksi Vanhan testamentin profeettatekstit ovat kautta historian eläneet myös liturgisessa käytössä.

Mutta ennustus–täyttymys-kaavion sijasta olisi hedelmällisempää puhua tulkinnasta ja uudelleentulkinnasta. Ne tekstit säilyvät, joita tulkitaan yhä uudelleen ja uudelleen. Reilun pelin hengessä on myös hyvä sanoa ääneen, että tällöin kyseessä on luova taiteellinen uudelleentulkinta. Silloin vierivät profetiat eivät sammaloidu, mutta eivät myöskään kiteydy kaavioiksi.

Kilpailevat, vierivät profeettakaanonit

Profeettojen henkilöhahmoihin emme pääse käsiksi, koska profeettakirjat ovat luonteeltaan aivan muuta kuin historiaa tai elämäkertaa. Ne ovat lumipalloja, jotka ovat pitkään vieriessään keränneet mukaan yhä uutta ja uutta aineistoa ja paisuneet vähitellen massiivisiksi. Sellaiset kokoelmat kuin Jesajan tai Jeremian kirja ovat niin laajoja, että kyse ei oikeastaan enää ole yksittäisestä muinaisajan ”kirjasta” vaan tekstikokoelmasta, eräänlaisesta pienimuotoisesta kaanonista, antologiasta.

Ne nimettömäksi jäävät oppineet, jotka muokkaavat Jeremian nimissä kulkevaa tekstiaineistoa vähitellen kohti Jeremian kirjaa, eivät pelkästään luo tekstiä tai ”kirjaa”, vaan he rakentavat vähitellen kokonaisuutta, jota voisi jälkikäteen nimittää Jeremia-kaanoniksi. He haluavat liittää tekstiin kaikkea sellaista, mikä heidän mielestään on olennaista ja tarpeellista, niin että lopulta heidän toimittamansa teos olisi ainoa, mitä tarvitaan: se sisältäisi kaiken oleellisen taivaan ja maan väliltä.

Toinen ryhmä tekee samaa niiden tekstien äärellä, joista sittemmin muodostuu Jesajan kirja: siitäkin syntyy minikaanon, johon tulee mukaan kirjoittajajoukon mielestä olennaisin aines, luomisesta aina aikalaispolitiikkaan asti.

Kolmas ryhmä täydentää Hesekielin kirjaa, ja neljäs rakentaa kahdentoista pienen profeettakirjan kokonaisuutta.

Samaan aikaan toisaalla: kertovia tekstejä kerääntyy massiiviseksi historiateokseksi. Niissä teksteissä, joista aikanaan muodostuu 1.–4. Mooseksen kirja, on rinnakkain papillista ja ei-papillista aineistoa, lehtevänä ja monikerroksisena taikinana. Termi ”deuteronomistinen historiankirjoitus” viittaa siihen, että Joosuan, Tuomarien, Samuelin ja Kuninkaiden kirjojen kokoajat ovat 5. Mooseksen kirjan taustajoukkojen hengenheimolaisia, luultavasti samaa ideologista koulukuntaa. Myöhemmin kronistinen historiankirjoitus tuottaa päivitetyn version, Esran, Nehemian ja Aikakirjat.

Olivatko nämä ”minikaanonit” toistensa kilpailijoita? Siltä vaikuttaa.

Jesajan kirja viittaa runsain määrin muihin teksteihin – mutta ei juurikaan toisiin profeettakirjoihin. Vastaava pätee Jeremiaan: tiettyjen jaksojen terminologia muistuttaa 5. Mooseksen kirjaa (Deuteronomiumia) ja siihen liittyviä varhaisia historiakirjoja siinä määrin, että on perusteltua olettaa Jeremia-tekstien käyneen läpi deuteronomistista toimitus- ja muokkaustyötä – sen sijaan Jesajaa ei Jeremia juurikaan näytä tuntevan, vaikka kirjojen pitkät syntyprosessit ajoittuvat paljolti päällekkäin. Vaikuttaisi siltä, että kyseessä ovat olleet joko toisistaan tietämättömät tai toistensa kanssa tavallaan kilpailevat hankkeet, jotka vasta myöhemmässä vaiheessa tulivat osaksi massiivista profeettakirjoitusten kokoelmaa. Se, mitä kutsumme Raamatuksi, ei siis ole pelkästään kirjojen kokoelma vaan myös kaanonien kokoelma.

Sana ”kaanon” täytyy tässä yhteydessä nähdä väljästi: ei lopputulemana vaan prosessina, ei lukkoonlyötynä pyhien tekstien kokoelmana vaan karttuvana materiaalipankkina. Ei Jesaja eikä Jeremia eivätkä heidän työnsä jatkajat ajatelleet kirjoittavansa”Raamattua”, aikanaan pyhäksi päätyvää tekstiä. Mutta jotakin olennaista he ajattelivat tuottavansa, eivät he olisi vain lämpimikseen kirjoittaneet tekstiin reunamerkintöjä aikana, jolloin kaikki kirjallinen tuotteliaisuus merkitsi kallista ja vaivalloista Sisyfoksen työtä.

Eivät kirjurit myöskään sovi työnjaosta: toimittakaa te Jesajaa, me otamme kopin Jeremiasta. He yksinkertaisesti tarttuvat siihen tekstiin, joka heillä on käytettävissään – aivan kuten sittemmin monet varhaiset kirjakääröjä käyttävät yhteisöt: ei niillä kaikilla suinkaan ole koko repertuaaria kirjastossaan. Joku pärjää Jesajalla, toinen yhteisö lukee Jeremiaa. Ei ehkä niinkään makunsa mukaan vaan realismiin taipuen: kirjakääröt ovat kalliita yksittäiskappaleita.

Vähitellen tekstien yhdistelijöiden ruokahalu kasvaa: eri profeettatekstien kaanonit yhdistetään suureksi profeettakaanoniksi, jonka kokonaisuuteen sisällytetään myös kertovaa historiankirjoitusta, ja aikanaan tästä syntyy vastinpari Tooralle, joka on siinä vaiheessa puolestaan käynyt läpi omia laajentumisprosessejaan. Yhteen vierineitä mannerlaattoja alettiin lopulta kutsua kokoomatermillä ”laki ja profeetat”, joka toistuu myös Uudessa testamentissa (esim. Matt. 7:12).

Mutta tekstien vieriminen ei missään vaiheessa pysähdy. Qumranin tekstit, Septuagintan tekstit ja Uuteen testamenttiin päätyvät tekstit kertovat kukin omaa kieltään siitä, kuinka lain ja profeettojen kokoelma lähtee uuteen liukuun ennen kuin on koskaan ehtinyt täysin vakiintuakaan. Korpus pyörii eteenpäin, ja meille säilyneet etapit ovat kuin pysäytyskuvia pitkästä ja erilaisiksi versioiksi päätyneestä filmistä.

Toimittajia vai vierittäjiä – miten profeettatekstit laajenivat?

Oli aikakausia tutkimuksessa, jolloin kiinnostavinta oli se, mikä on vanhinta ja alkuperäisintä. Mitä Jeremia todella sanoi?

Erityisesti muotohistoriallisen tutkimuksen aikana tähdättiin siihen, että teksteistä kuorittaisiin esiin profeetan alkuperäinen ääni. Kova vanha ydin nähtiin arvokkaimmaksi. Todellinen Jeremia-tutkija kaivoi huolellisesti, metodisesti kontrolloidulla tavalla, profeetan rouheat sanamuodot esille.

Redaktiokritiikin valtakaudella huomio suunnattiin jälleen koko tekstiin ja sen kaikkiin eri kerroksiin, ei vain vanhimpiin. Tavoitteena oli, että huolellisen työskentelyn tuloksena eri kerrostumat voidaan erottaa toisistaan, analysoimalla tekstikatkelmien tyylipiirteitä ja liittymäkohtia varhaisempiin tekstimuotoihin: tekstiä ovat työstäneet peräkkäiset toimittajat, joista jokainen jättää oman, teologisesti tarkkaan pohditun kynänjälkensä. Teksti on lasagnea, joka rakentuu kerros kerrokselta, tai pizzaa, jonka täytevalikoima kertoo leipojastaan, tai englantilaista lakritsia, jonka kerrokset voi halutessaan erottaa toisistaan.

Jeremian kirjan osalta redaktiokriittistä kerroskaivausta teki 1970-luvulla Winfried Thiel, joka osoitti kirjan tekstien käyneen läpi merkittävän deuteronomistisen, siis 5. Mooseksen kirjan ideologian hengessä tapahtuneen, toimitustyön.

Toisenlaisen näkökulman toi William McKane Jeremia-kommentaarissaan 1986: hän esitti, että teksti on kasvanut vähitellen, pieninä täydennyksinä olemassaolevien tekstien ympärille, ilman että jokainen täydennys olisi osa suurempaa tietoista läpi koko teoksen ulottuvaa muokkausstrategiaa. Teksti siis kasvaa pikku hiljaa, niin kuin vierivä lumipallo. Tätä lumipalloefektiä kuvaamaan McKane loi termin ”rolling corpus”. Teksti voisi silloin muistuttaa spagettikastiketta, johon lisätään vähitellen eri mausteita siltä pohjalta, mitä kokonaisuus voisi vielä kaivata. Tai ehkä se olisi pikemminkin sarja erilaisia lautasannoksia, joihin sitten eri kokit käyvät lisäämässä mausteita, eri kokit eri lautasille makunsa mukaan.

Laajaa redaktiota vai pistemäisiä laajentumisia? Kun ei kukaan voi väittää tarkasti tietävänsä, lienee välitilinpäätöksenä turvallista ehdottaa jonkinlaista Salomon tuomiota: McKane saattaa hieman liioitella prosessin sattumanvaraisuutta, mutta toisaalta hyvin luottavaisesti eri kerrostumia erittelevä redaktiokritiikki puolestaan näkee ehkä kelloseppämäistä täsmällisyyttä sielläkin, missä sitä ei ole.

Useita kokkeja on joka tapauksessa ollut keittopuuhissa. Jeremian kirjassa tämä näkyy harvinaisen selvästi jo siinä, että Septuagintan sisältämä kreikkalainen teksti on lyhyempi ja osittain eri järjestyksessä kuin säilynyt heprealainen teksti. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan ole Jeremian kirjan ”alkuteksti”. Sellaista ei ole säilynyt, ja tekstihistorian monimutkaisuus huomioon ottaen on kyseenalaista, onko ”alkutekstistä” ylipäänsä mielekästä puhua.

Kirjojen täydennysstrategiat ovat hieman erilaisia: Jeremian kirja on kasvanut sisältäpäin, suhteellisen tasaisesti koko pituudeltaan. Jesajan kirja puolestaan on täydentynyt erillisinä blokkeina, joista Deuterojesajana tunnettu jakso (luvut 40–55) on selkeimmin omaleimainen, hyvin toisentyylinen kuin sitä edeltävä lukujen 1–39 kokonaisuus, ja Tritojesajaksi nimetty jakso (56–66) on puolestaan monikerroksisella tavalla edeltävään tekstiaineistoon liittyvä myöhäinen teksti, jossa häivähtää jo poikkeuksellisen pitkälle kurkottavia universalismin ituja. Tosin näitäkin myöhempiä lienevät tietyt apokalyptiset jaksot erityisesti luvuissa 24–27, ja jokainen näistä blokeista on itsessään monikerroksinen.

Olisiko Jesajan nimellä kulkeva minikaanon siis eräänlainen kolmesta pallosta kokoonpantu lumiukko, jonka kaikkia osia on sitten useassa vaiheessa muotoiltu, jotta kokonaisteoksesta tulisi vaikuttavampi ja moniulotteisempi – ja joka on saanut uutta ilmettä joka kerran, kun sulamisuhan alla olevasta vanhasta lumiukosta on laadittu uudempi kopio? Silloin meille säilyneet heprealaiset ja kreikkalaiset tekstit edustaisivat muutamaa esimerkkikuvaa noista muinaisista lumiukoista, joita aikanaan oli kokonainen leegio. Yhä uusien ja erilaisten lumiukkojen vierittäminen oli välttämätöntä, jotta tekstien merkittävyyteen saataisiin uusia kierroksia eikä itse sanoma olisi menneen talven lumia.

Artikkelikuvassa Jesaja 1300-luvun evankeliumikäännöksestä. Kuva: Wikipedia.


Mika Aspinen 2022.

Kirjoittaja

Mika Aspinen on raamattuteologian kouluttaja Kirkon tutkimuksessa ja koulutuksessa Järvenpäässä.


'Vierivä teksti ei sammaloidu: Pohdintoja profeettojen ja muiden kirjoitusten synnyn äärellä' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.