Muutamia rohkeita sentään löytyy. The Moscow Times -lehti kertoi englanninkielisillä sivuillaan 11.2.2023 venäläisistä papeista ja uskonnollisista johtajista, jotka kritisoivat sotaa. Lehti itse käyttää englanninkielisessä versiossaan sodasta sanaa sota eikä erikoisoperaatio, jota Vladimir Putinin diktatuuri Venäjällä vaatii käyttämään.
Lehti kertoo ortodoksipapista nimeltä Maxim Nabigin. Arkangelin Pyhän Mikaelin seurakunnan pappi on ollut hylkiö kotikylässään Etelä-Venäjällä siitä lähtien, kun hän pääsiäissaarnassaan tuomitsi Ukrainan sodan rikoksena, mitä se onkin. Hän halusi jakaa sydämensä tuskan seurakuntalaisilleen. Saarnan jälkeen Nabigin kutsuttiin turvallisuuspalvelu FSB:n puhutteluun ja hänen toimistaan ilmoitettiin myös kirkon viranomaisille Moskovaan. Hän kertoo lehden haastattelussa, ettei hänen omassa hiippakunnassaan ole toisinajattelijoita: ”Ihmiset joko pelkäävät puhua tai sitten he tukevat sitä, mitä Ukrainassa tapahtuu. Kylässäni on vain kaksi ihmistä, jotka ajattelevat samoin kuin minä ja he ovat molemmat sekulaareja, uskonnottomia.”
Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan on kulunut kohta tasan vuosi. Tai oikeastaan sotaa on käyty jo vuodesta 2014, mutta helmikuun 24. päivä 2022 Venäjä paljasti korttinsa niillekin, jotka halusivat uskoa jotain muuta kuin mitä näkivät. Alusta lähtien Venäjän ortodoksinen kirkko patriarkkansa Kirillin johdolla on seisonut tsaarin eli presidentin tukena. Miksei seisoisi, sillä niin se on seisonut jo pitkään. Se on valtiovallan rinnalla vuosien ajan valmistellut kansalaisten mieliä mahdolliseen sotaan. Venäjä on sille Kolmas Rooma, maa, jolla on maailmassa messiaaninen tehtävä oikean uskon puolustajana, siis pyhä maa.
Putin antoi tammikuussa 2018 Valamon Luostarissa Laatokalla haastattelun, jossa hän totesi ortodoksisen kirkon olleen aina tärkeä osa Venäjän kansallista valtiota. Suomen entinen Moskovan suurlähettiläs Hannu Himanen kertoi Helsingin yliopiston tiedekulmassa pidetyssä paneelikeskustelussa 2018, että Putinille sopii ajatus, että valtionpäämies ei ole vastuussa niinkään kansalle kuin Jumalalle. Kirkko on valtiolle alamainen ja palvelee Putinin politiikkaa. Kirkko ja kaupunkiin haastattelemani teologian tohtori Heta Hurskainen Itä-Suomen yliopistosta sanoo, että Venäjän ortodoksinen kirkko katsoo olevansa valtion yläpuolella tuomassa sille moraalista pohjaa. Putinilla ja patriarkalla on sama suunta: Putin tavoittelee maallista suuruutta, Kirill haluaa kirkkonsa haltuun sen syntysijat Ukrainassa.
Olen seurannut Venäjän hengellistä varustautumista Kirkko ja kaupungin uutispäällikön roolissa vuosien ajan. Kaksi viikkoa ennen sotaa haastattelin Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin tutkija Elina Kahlaa. Hän nosti esiin sen, miten sodan pyhyys on viime vuosina korostunut ja kuinka sodalle pyhitettyjä temppeleitä ja teemapuistoja nousee eri puolille Venäjää. Venäjällä usko ja sotilaallinen voitto on historian saatossa opittu kytkemään yhteen ja erityisen merkityksellinen asia tässä oli toinen maailmansota. Siitä puhutaan Venäjällä Suurena isänmaallisena sotana, jossa voitettiin lähes yksin natsit. Nyt Venäjä käyttää propagandassaan Ukrainasta termejä natsi ja fasisti ja myös satanistit.
Kristuksen ja armon sijasta Venäjän kansalaisuskonto suosii Kahlan mukaan puhetta kaikkivaltiaasta voimakkaasta Jumalasta. Siihen liittyy oman kansakunnan erityislaadun korostaminen, kansakunnan yhteys. ”Kysymys ei ole niinkään siitä, mihin uskot, vaan siitä, oletko valmis uhraamaan henkesi kansan puolesta”, Kahla kiteytti haastattelussa.
Venäjän vihollisen korostetaan tulevan aina lännestä, ja mielikuvakamppailussa kaivetaan esiin esimerkkejä historiasta ja käytetään surutta teologista sanastoa. Rappeutuneesta Euroopasta puhutaan halventavalla Gayropa-termillä. Kirkko vastustaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, kannattaa naisten ja lasten oikeuksien rajoittamista, vastustaa aborttia ja haluaa rajoittaa sananvapautta. Tavoite on tukea perinteistä perhettä, kristillisenä pidetyn yhteiskunnan ydinyksikköä. Mies on perheen pää ja nyrkki.
Nämä asiat ovat olleet esillä Venäjän kirkon kannanotoissa myös sodan aikana. Kun patriarkka Kirill saarnasi Kristus Vapahtajan katedraalissa pari viikkoa sodan alkamisen jälkeen, hän kytki Ukrainan sodan suorastaan metafyysiseen kamppailuun Pride-kulkueiden, ”homoparaatien” synnillisyyttä vastaan. Hän totesi Venäjän puolustavan vainottuja kirkkonsa jäseniä. Sen Venäjä on tehnyt muun muassa tuhoamalla vuodessa noin 500 kirkkoa ja muuta uskonnollista rakennusta. Syyskuussa 2022 Kirill lupasi, että jos sotilaat kaatuvat sodassa isänmaan puolesta, he pääsevät Jumalan luo ikuiseen elämään ja kunniaan. Kirkon tuki sodalla ei ole vähentynyt, vaan pikemminkin vahvistunut.
Mahdolliset kriitikot on hiljennetty tai he asuvat maanpaossa ulkomailla. Yksi heistä, Yhdysvalloissa asuva tutkija Sergei Chapnin kirjoitti helmikuun alussa avoimen kirjeen Kirilliä seuraaville lakeijoille, maan muille ortodoksipiispoille. Kirjeessä hän vetoaa siihen, että piispojen pitäisi palvella Jumalaa eikä keisaria. Chapnin sanoo, etteivät piispat voi viimeisellä tuomiolla vedota arvoonsa ja titteleihinsä, vaikka ottaisivat piispallisen asunsa arkkuun. Hänen mukaansa piispat ohjaavat laumaansa pois evankeliumin sanomasta.
Samaa sanoi Saksan liittopresidentti Frank-Walter Steinmeier Kirkkojen maailmanneuvoston kokouksessa syyskuun alussa. Hänen mukaansa ”Venäjän ortodoksisen kirkon johtajat ovat johtamassa jäseniään ja koko kirkkoa kulkemaan tietä, joka pilkkaa Jumalaa.” Steinmeier piti kokouksen suorimman puheen, jota Venäjän kirkon kokoukseen mukaan otetut edustajat kuuntelivat vaieten. Jostain syystä maailman suurimman ekumeenisen järjestön viestintä piilotti verkkosivuiltaan puheen sisällön.
Kirkkojen maailmanneuvosto on tuominnut sodan ja varovasti Venäjänkin toimet. Samaan aikaan se pitää yllä diplomaattisia suhteitaan Venäjän kirkkoon, vaikka se joutuu siinä hyväksikäytetyksi. Venäjän kirkon ulkoasioista aiemmin vastannut metropoliitta Ilarion on kuvannut osastonsa tehtävää kirkon puolustusministeriöksi. Venäjän kirkko vahtii ekumeniassa omaa etuaan ja kääntää sen propagandan välineeksi. Niin se on tehnyt Neuvostoliiton ajoista alkaen: toiminut valtion ulkosuhteiden jatkeena. Valtio puolestaan on miehittänyt kirkon johdon omilla miehillään. Kirill ja Putin ovat veljiä KGB:stä.
Kirkkojen maailmanneuvoston lisäksi myös Vatikaani on vältellyt suoraa Venäjän tuomitsemista, ainakin siksi, että se haluaa ylläpitää mahdollisuutta diplomatiaan. Paavi on sanonut haluavansa tavata sekä Putinin että Volodymyr Zelenskyin. Toki paavi Franciscus on sanonut, ettei Kirillin pitäisi asettaa itseään Putinin kuoripojaksi ja tuominnut sodassa tapahtuneet sotarikokset. Ukrainalaiset odottavat paavilta enemmän.
Suomen kirkot ovat toimineet asiassa ryhdikkäästi. Esimerkiksi ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo on kuvannut tilannetta näin: ”Ajattelen, että näiden hirmutekojen tekijä kieltäytyy tunnustamasta Jumalaa luojakseen ja menettää siten oikean suunnan elämässään sekä rikkoo samalla koko suhteensa omaa itseään ja muita ihmisiä kohtaan. Tällaisen ihmisen on turha yrittää peitellä tekojaan maan mullalla tai jätesäkeillä julkiselta saatikka Jumalan katseelta. Jumala tuntee Ukrainan marttyyrien nimet.”
Artikkelikuvassa Moskovan patriarkka Kirill. Kuva: Wikipedia.
